torstai 2. lokakuuta 2014

Paluu lohkovaiheeseen herkistää mielen


Viime kerralla, kun HJK pelasi lohkovaiheessa, seisoin 18-vuotiaana laihana abiturienttina Stadikan D-katsomon tuulisella piippuhyllyllä syvässä liikuttuneisuuden olotilassa. Tänään 27 kiloa lihavampana karvaisena kaljamahaisena perheenisänä lähden etsimään taas tuota himoittua lohkovaiheen unelmaa 16 vuoden tauon jälkeen.

30.syyskuuta vuonna 1998 oli itselleni maaginen hetki. Tuo ilta tuli määrittämään omaa identiteettiä ja elämäntapaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Jälkeenpäin on itseasiassa vähän noloa tunnustaa, mutta tuo ottelu Kaiserslauternia vastaan oli ensimmäinen HJK:n kotiottelu, jonka koskaan olin nähnyt paikanpäällä livenä. Siitä se seurustelu sitten hiljalleen lähti liikkeelle. Paljon on vettä Vantaassa virrannut tuon jälkeen. Nykyään olemme jo kristallihäitään viettävä vanha pari.

Kuriositeettina kerrottakoon, että maaginen syksy-98 oli vain jatkumoa vuoden 1997 maajoukkueen hyville esityksille. Maajoukkue oli 11.10.1997 menossa jo jatkokarsintaan Antti Sumialan maalilla, mutta Unkari sai lopussa onnekkaan flipperimaalin ja selostaja Antero Mertaranta pääsi lausumaan kuuluisan ”voi voi voi, voi luoja paratkoon….” –repliikkinsä. Sillä hetkellä maailman olisi voinut luulla romahtavan, mutta minulle ja monelle muulle se vain avautui. Ihmiset istuivat Olympiastadionilla läpimärkinä ja shokissa. Kännisimmät heittelivät tavaraa juoksuradoille. Tällainen takaisku ei suinkaan ajanut suomalaista masokistista jalkapallorakastajaa ikuiseen masennukseen vaan antoi vain hiukan lisää uskoa: ”kyllä me vielä joskus noustaan”.

Inhoan käyttää sanaa buumi, mutta mielestäni sana ”jalkapallobuumi” kuvaa tuota tarunhohtoista ajanjaksoa oikein hyvin. HJK:n chämppäripaikka oli nimenomaan koko Suomen juttu, jonne rahdattiin busseilla ihmisiä aina Valkeakoskelta ja Oulusta asti. Kisahallin parkkipaikalla ei suinkaan kannatettu HJK:ta vaan huudeltiin Kärppiä ja Tapparaa. Onneksi noista ajoista on menty eteenpäin, vaikka kesän Barcelona-peli verestikin vanhoja muistoja.

Toisinkuin yleensä kehäkolmosen ulkopuolella, en ollut koskaan tuntenut minkäänlaista mustankipeyttä tai inhoa HJK:ta kohtaan. Minusta se tuntui varsin neutraalilta ja hyvinhoidetulta seuralta, mitä se ei ehkä todellisuudessa ollutkaan. Joskus olin Klubia Ratinassa ja Tammelassa jopa omin silmin nähnyt.  

Ottaen huomioon, että FC Jazzia oli kesällä 1997 kyykytetty Ratinassa UCL-karsinnassa ja myöhemmin Uefa cupissa kuin litran mittaa, herätti Klubin mestaruus ja sen hienot Sampdoria ja Crvena Zvezda-matsit orastavaa toiveikkuutta kansainvälisesti menestyvästä suomalaisseurasta. Kun HJK teki elokuussa 98 Metzin ihmeen, tuli kotimaisesta jalkapallosta kertaheitolla mediaseksikästä. Tuon voiton siivittämänä tuli hankittua myös liput jokaiseen Klubin UCL-kotimatsiin.

En voi sanoa olleeni mikään aito täysverinen klubifani, kun astuin 30.09.1998 keskiviikkona kello 18.30 Tampereen linja-autoasemalta lähteneeseen Paunun pikavuoroon. Olin vain tamperelainen teini, joka oli katsellut koko pienen ikänsä Eurosportilta eurogoalsseja ihastellen sitä aitoa ”jalkapallokulttuuria” joka näkyi katsomoissa esimerkiksi Belgiassa, Hollannissa tai vaikkapa Saksassa. Pohdin hiljaa mielessäni, voisiko euromenestys tuoda yhdessä yössä ”jalkapallokulttuurin” ja nostaa samalla kotimaisen liigan arvostusta? Näin jälkikäteen pohdittuna koko olettamus oli täysin naiivi ja lähtökohdiltaan virheellinen.

Helsinki oli vielä silloin minulle suhteellisen tuntematon, ruma ja jopa hieman pelottava kaupunki. Sen ihmiset bamlasivat ylpeinä erikoista nasaalislangiaan ja varsinkin aseman seutu vaikutti hieman epäilyttävältä alueelta. Helsingissä olin vieraalla maalla.

Kun laskeuduin Kisahallin pysäkillä pois linja-autosta, oli näky kaunis: ravintoloiden terassit olivat täynnä ihmisiä kansitakeissaan ja kaduilla seisoskeli nuoria miehiä pelipaidoissaan, väinämöisen lakeissaan ja jamiroquai-hatuissaan. Monet heistä olivat ilmeisesti päissään. Niin olin minäkin juotuani bussissa 53 markkaa maksaneen litran lonkeropullon. Myöhemmin tulisin tuntemaan nuo sixpäckhattunuoret Forza HJK:na ja kahakka-HJK:na, mutta silloin en vielä tuntenut ketään.

Jatkoin suoraan sisään tyhjälle stadionille, vaikka matsiin oli vielä aikaa yli tunti. Kerran aikaisemmin olin siellä käynyt (surullisen kuuluisassa Suomi-Unkari-matsissa), mutta silti stadionin arkkitehtuuri pisti haukkomaan henkeään.

Stadionin kirkkaat valot olivat uskomattoman kauniit. Vielä kauniimpaa oli se, kun sinivalkoinen HJK asteli stadionin nurmelle lämmittelemään. Pystyn edelleen kuvittelemaan nenässäni vastapaistetun popkornin tuoksun samaan aikaan kun Luis Antonio ja Piracaia ottavat alkulämpöä ja minä ujona teini-gloryhunterina värjöttelen D-katsomon piippuhyllyllä citymarketista ostetuissa Dallas-lökäpöksyfarkuissani ja harmaassa Kathmandun fleecetakissani.
Kuriositeettina kerrottakoon, että siihen aikaan pystyi myös alkoholijuomia tuomaan helposti sisään katsomoon, kun ”piilotti” ne Drybb and Decker –appelsiinimehutetraan. Itselläni taisi olla sillä kerralla tetrassa Golden Cup päärynäsiideriä. Seuraavan kesän Turkki-pelissä omat mehupurkit oli jo kielletty.

21.40 katsomo alkoi olla täynnä. Tosin pohjoiskaarre oli tyhjillään, koska sitä ei oltu avattu myyntiin, lukuunottamatta yhtä blokkia, jossa lauloi muutama kymmenen saksalaista farkkurotseissaan. Kun Championsliigan hymni kajahti, oli olo tunteikas. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä ja kyyneltä meinasi pukata silmään. Jo sen takia kannatti matkustaa ”ulkomaille” Helsinkiin asti. Ihmettelen muuten, miksi jengi itkee nykyään 22.05 alkamisajasta? Eihän se ole kuin 20 minuuttia myöhäisempi. Silloin 90-luvulla alkamisaikaa vain ihasteltiin. Benfica-pelissä oli yli 30 000 katsojaa.

Pelin alussa tunnelma oli odottava ja tuntui, että paikalle oltiin tultu katsomaan vain sitä, kun saksalainen ammattilaisjoukkue pieksee Hesan amatöörit. Mitä edemmäs peli eteni, sitä paremmin HJK pysyi vauhdissa mukana. Katsomokin alkoi pikkuhiljaa uskoa ihmeeseen. Pelin aikana syntyi yksi yhtenäisempi huuto: ”Hoojiikoo, hei hei hei, Hoojiikoo, hei hei hei!” Yllättävän moni uskalsi lähteä tuohon huutoon mukaan. Se olikin sitten HJK:n ainoa kannatushuuto lukuunottamatta pitkien sivurajaheittojen ja kulmapotkujen innoittamaa ”MAALII, MAALII, MAALI”-huutoa, jossa käsillä viuhdotaan samaan aikaan maalia kohti.

Ehkä päällimmäisenä tunteena ottelun aikana oli ylpeys niistä pelaajista, jotka kentällä taistelivat daavid vastaan goljat meiningillä. Siellä olivat Kuqi, Antonio, Lehkosuo, Kottila, Piracaia, Riihilahti, Kanerva, Viander ja muut legendaariset taistelijat. Oli upeaa nähdä, että Veikkausliigan kaltaisesta halveksitusta sarjasta voi nousta joukkue, joka uskoo itseensä ja taistelee tasapäisesti suurten ammattilaisjoukkueiden kanssa. Se oli todiste siitä, että suomalaiset olivat olleet väärässä. Ensimmäistä kertaa tunsin todellista yhteyttä pelaajien ja katsomon välillä. Joku voisi kuvailla sitä jonkinsortin uskonnolliseksi kokemukseksi tai ihastumiseksi. Seuraavat matsit niin paikan päällä kuin tv:stäkin vahvistivat tätä onnen tunnetta. Se herätti ajatuksen uskollisuudesta ja jatkuvuudesta. Tätä lisää!

Ehkä parhaiten tuosta lohkovaiheen kotiavauksesta muistetaan vaihtomies Erkka V Lehtolan tuhannen taalan paikka, jossa mies vetää neljästä metristä maalin yli. Se ei ollut erityisen hyvä kosketus, mutta jäi ikuisesti historiaan. Kun ottelu päättyi 0-0, kaiuttimista kajahti Tina Turnerin Simply the best  yleisön purkautuessa onnensa kukkuloilla stadin yöhön ja kotiin nukkumaan. Minä kävelin täpinöissäni Töölöstä linja-autoasemalle ja kuuntelin korvalappustereoista La Cream-teknojumputusta.

Ehkä tänään kuuntelen youtubesta muutaman saman biisin virittäytyessäni lohkovaiheen tunnelmaan 16 vuoden tauon jälkeen. Seuraavan kerran tätä herkkua onkin taas tarjolla syksyllä 2030.

 

  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti