maanantai 13. lokakuuta 2014

"Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa"


Uefan uudet kiveen hakatut karsintapelien alkamisajat miellyttävät suunnattomasti allekirjoittanutta. Aidosta iltapelistä saatiin jo esimakua Klubin ensimmäisessä Europaliigan kotiottelussa, mutta jotenkin Suomi-Kreikka lauantain myöhäisillassa oli jopa vielä hehkeämpi elämys.

Yhtenäiset keskieurooppalaiset iltapelit ovat varmasti ikäviä (suomalaisille)lapsiperheille ja muille iltamenoa välttäville kuten vaikkapa eläkeläisille, mutta nuorilta iltavirkuilta Mestarien liigasta tuttu alkamisaika saa varmasti paljon kiitosta. Mikäs sen parempaa kuin rapsakka syyskeli, lokakuun pohjoinen pimeys ja maailman kaunein peli maailman rakkaimmalla kotiareenalla.

Jos joku kehtaa lauhassa lokakuussa valittaa kylmyydestä, niin on täysin väärässä. Itse vedin lauantai-iltana kesällä 2000 Tampereen Stockkalta ostetussa Litmasen pelipaidassa, eikä edes missään vaiheessa iltaa tehnyt tiukkaa. Jossain briteissä vedetään lyhythihaisilla läpi talven, eikä siellä kukaan tule vittuilemaan kadulla, kuten minulle toppatakkiset maalaisjuopot vittuilivat pelin jälkeen kaupungilla.

Pitkästä aikaa tuli osallistuttua kannattajien marssille, joka lähti tälläkin kertaa tutusti Kampin Narinkkatorilta. Lauantai-ilta kello 20.00 ei varmaankaan ole poliisille se unelma-aika, mutta suhteellisen siistinä meno silti pysyi. Pimeys, pyrotekniikka ja olut virittivät marssille kelpo tunnelman. Pääasia oli tietysti Huuhkajat, joiden ylistykseksi näitä marsseja järjestetään. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että harjoitusotteluiden aika oli ohi ja kyseessä oli nyt kaikkien aikojen karsinnat.
 
 

Karkeasti arvioiden 1000-1500 marssijaa sai aikaan ihan pätevän kulkueen, joka jätti jälkeensä pienen peräkärryllisen metallitölkkejä. Onneksi romanialaiset tölkinkerääjämummot puhdistivat kadut oikein hyvällä prosentilla. Vähän siinä lopussa marssi pääsi tosin lässähtämään Finlandia-talon jälkeen, kun porukka karkasi rahvaanomaisesti virtsalle puistoon. Menee sarjaan marssimisen suomalaiskansallisia erityispiirteitä. Kuriositettina kerrottakoon, että Finlandia-talon puistossa törmäsin kusella ollessani mieheen, jolla oli (FYR)Makedonian suuri kansallislippu käsissään. Provosoinnin jalo taito osataan siis myös härmäläisten keskuudessa...

Täytyy myös ihastella SMJK:n aktiivisten puuhamiesten ja varsinkin loistavan tiforyhmän toimintaa. Ennen kansallisantheemeja 3000 hengen kannattajakaarteen päälle levitettiin megalomaaninen lakana, jonka alla oli turvallinen olo, koska se oli tietysti ajan oloon tehty paloturvallisesta materiaalista. Yksinkertainen on usein kaunista, eikä siihen tarvittu kuin Stadikan torni, pari huuhkajaa ja Eiffel. Marssi Pariisiin oli alkanut. Hyvä tiforyhmä, lisää tätä!

Samaan hengenvetoon pakko kuitenkin ihmetellä joidenkin kaarteen sivistymättömien paukapäiden halua rummuttaa täysin etiketinvastaisesti päällä leijuvaa lakanaa, jolloin aiheutetaan suurella todennäköisyydellä vaurioita tifomateriaaliin ja vesitetään tekijöiden kymmenien tuntien vapaaehtoistyö. Ei vaan voi ymmärtää. Ja kun Suomessa ollaan, niin repipä joku vammainen idiootti itsensä jopa oikein tifosta läpi oksettavan näköinen vajaamielisen hymy kasvoillaan. Apina, ei näin!

Sitten vielä toinen huomio. En itse kunnolla noteerannut ennen pelin alkua soitettua Finlandia-hymniä, mutta seuraavana päivänä kotona läppäriltä katsottuna tuo klassisen musiikin kansallisosialistinen helmi kuulosti aikaan ja paikkaan suhteutettuna vähintäänkin irvokkaalta. Hiljainen tunteisiin vetoava isänmaallismielinen luritus on varmasti kaunis kappale, mutta tuohon hetkeen se ei sopinut sitten millään. Toki kreikkalaiset varmasti hyötyivät.
 
Vaikka esimerkiksi FC Barcelonalla on oma ennen matsia soitettava hymninsä, niin se on sentään rytmiltään ja hengeltään rehvakkaasti tunnelmaa nostattava kipale toisinkuin hillitty ja rauhallisuudesta ponnistava Finlandia. Ymmärrettävästi kaarre ei tuohon mukaan lähtenytkään vaan veti omaa sooloansa klassisen musiikin ajan. En tiedä kuka oli Finlandian tilannut tuohon kohtaan, mutta sellainen pyyntö Palloliittoon, että jos se on pakko soittaa, niin vetäkää se eetteriin puoliajalla tai vaikkapa vartti ennen matsia. Kun pelataan kisapaikasta, kaivataan aggressiivista kiiman nostatusta, eikä tuosta sävelmästä siihen totisesti ole, vaikka sanoitus olisi kuinka anarkistisen kiukkuinen.

Lauantain katsomotouhusta ei minulla muuten ole mitään pahaa sanottavaa. Kun kansainvälisestikin verraten suurilukuinen joukko erilaisia ihmisiä yhdistyy ison sateenkaaren alle, niin silloin ei voi liian tiukkapipoisesti suhtautua asiaan. Alakerran capot vetävät ihan hyvin, mutta toinen asia on, kuuluuko tuo capostelu sinne yläriveille asti. Yläriveillä biiseihiin pääsee usein käsiksi vasta kun alakerta on niitä puoli minuuttia laulanut, jos silloinkaan. Yksi syy tuohon on tietysti Olympiastadionin surkea infra. Akustiikaltaan avonainen Pohjoiskaarre on yksi huonoimpia paikkoja chänttäillä porukalla. Ja kun alakerran hulinaosastoa lukuunottamatta muu katsomo piipittää kuin hiiret, niin tuuleenhan tuo hyminä hukkuu valitettavasti. Onneksi tuleva remontti voi olla parannus akustiikalle.
Tähän akustiikkaongelmaan liittyen minulla olisikin ehdotus, että seuraavissa karsinnoissa Ratinassa olisi Palloliiton ja Pohjoiskaarteen tehtävä "tammikuun kihlaus" ja sumplia sellainen nahkapäätös läpi, että SMJK valloittaa vähintään puolet pääkatsomosta itselleen. Muistissani on kirkkaana vieläkin, kun 1860 München pelasi syksyllä 1997 Ratinassa Jazzia vastaan ja noin 50 hengen farkkuliivinen saksalaismobi sai Ratinan pääkatsomon kaikumaan ja tärisemään niin että viikset vain suhisivat. Ratinan pääkatsomo olisi suuri mahdollisuus, jos vain Palloliitto vähääkään tunnelmaa arvostaa. Muussa tapauksessa kotietu haihtuu Ratinan suvantoon ja Pyhäjärven tuuliin.
 

 

Kreikka-pelistä jäi ainakin itselleni vanhan ajan hyvä maku suuhun. Tasuri helleenejä vastaan ei vielä hautaa kisaunelmaa. Toisen jakson alku aina viimeiselle vartille asti oli vallitsevaan materiaaliin nähden melkeinpä loistavaa Suomea ja kuin kirsikkana kakun päälle vaspa-Hurmeen fantantistinen maali. Toki mahdollisuus voittoonkin oli, mutta Jolle ei ollut vielä kypsä ratkaisemaan. Aivan lopussa loppui koko joukkueelta bensa.
 
Jos jotain jäin lauantailta kaipaamaan, niin sellaista rehtiä hyökkäyspään rymistelyä varsinkin Pohjoispäätyyn pelattaessa. Ei varmaan sovi Mixun ideologiaan, mutta joku Berat Sadik tai edes Eero Markkanen boxiin tilaa tekemään voisi tehdä ilmeelle ihmeitä? Ja olisihan tuossa eräs Shefki Kuqi Mankkaalla vapaana päivystämässä varmasti todella hyvässä lihassa. Lädimäinen taistelu lisäisi katsomon kiimaa.

Kaksoismaaottelut kotona ovat hieno asia. Tyhjyyden tunnetta ei ehdi tulla, kun matsien välissä on vain pari päivää palautumista. Tiistaina mennään taas tasurin Unkaria vastaan pelannutta Romaniaa vastaan ja nyt Mixun leirissä on  siis se pelätty pakkovoitto otettavana. En epäile etteikö Suomi tiistaina voita, mutta sellainenkin mahdollisuus on, että unelmat voi mennä murskaksi ns. ”yhdessä illassa". Silloin kovasti hehkutetusta Budapestin reissusta uhkaa tulla vain tuskainen turistikiertue.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

perjantai 10. lokakuuta 2014

VIDEO: Boris Runqvist -TV Färsaarilla

Vähän kesti toimitukselta tässä videon editoimisessa, mutta tässä se nyt vihdoin on. Boris Runqvist -TV Färsaarilla:



#kaikkienaikojenkarsinnat

torstai 2. lokakuuta 2014

Paluu lohkovaiheeseen herkistää mielen


Viime kerralla, kun HJK pelasi lohkovaiheessa, seisoin 18-vuotiaana laihana abiturienttina Stadikan D-katsomon tuulisella piippuhyllyllä syvässä liikuttuneisuuden olotilassa. Tänään 27 kiloa lihavampana karvaisena kaljamahaisena perheenisänä lähden etsimään taas tuota himoittua lohkovaiheen unelmaa 16 vuoden tauon jälkeen.

30.syyskuuta vuonna 1998 oli itselleni maaginen hetki. Tuo ilta tuli määrittämään omaa identiteettiä ja elämäntapaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Jälkeenpäin on itseasiassa vähän noloa tunnustaa, mutta tuo ottelu Kaiserslauternia vastaan oli ensimmäinen HJK:n kotiottelu, jonka koskaan olin nähnyt paikanpäällä livenä. Siitä se seurustelu sitten hiljalleen lähti liikkeelle. Paljon on vettä Vantaassa virrannut tuon jälkeen. Nykyään olemme jo kristallihäitään viettävä vanha pari.

Kuriositeettina kerrottakoon, että maaginen syksy-98 oli vain jatkumoa vuoden 1997 maajoukkueen hyville esityksille. Maajoukkue oli 11.10.1997 menossa jo jatkokarsintaan Antti Sumialan maalilla, mutta Unkari sai lopussa onnekkaan flipperimaalin ja selostaja Antero Mertaranta pääsi lausumaan kuuluisan ”voi voi voi, voi luoja paratkoon….” –repliikkinsä. Sillä hetkellä maailman olisi voinut luulla romahtavan, mutta minulle ja monelle muulle se vain avautui. Ihmiset istuivat Olympiastadionilla läpimärkinä ja shokissa. Kännisimmät heittelivät tavaraa juoksuradoille. Tällainen takaisku ei suinkaan ajanut suomalaista masokistista jalkapallorakastajaa ikuiseen masennukseen vaan antoi vain hiukan lisää uskoa: ”kyllä me vielä joskus noustaan”.

Inhoan käyttää sanaa buumi, mutta mielestäni sana ”jalkapallobuumi” kuvaa tuota tarunhohtoista ajanjaksoa oikein hyvin. HJK:n chämppäripaikka oli nimenomaan koko Suomen juttu, jonne rahdattiin busseilla ihmisiä aina Valkeakoskelta ja Oulusta asti. Kisahallin parkkipaikalla ei suinkaan kannatettu HJK:ta vaan huudeltiin Kärppiä ja Tapparaa. Onneksi noista ajoista on menty eteenpäin, vaikka kesän Barcelona-peli verestikin vanhoja muistoja.

Toisinkuin yleensä kehäkolmosen ulkopuolella, en ollut koskaan tuntenut minkäänlaista mustankipeyttä tai inhoa HJK:ta kohtaan. Minusta se tuntui varsin neutraalilta ja hyvinhoidetulta seuralta, mitä se ei ehkä todellisuudessa ollutkaan. Joskus olin Klubia Ratinassa ja Tammelassa jopa omin silmin nähnyt.  

Ottaen huomioon, että FC Jazzia oli kesällä 1997 kyykytetty Ratinassa UCL-karsinnassa ja myöhemmin Uefa cupissa kuin litran mittaa, herätti Klubin mestaruus ja sen hienot Sampdoria ja Crvena Zvezda-matsit orastavaa toiveikkuutta kansainvälisesti menestyvästä suomalaisseurasta. Kun HJK teki elokuussa 98 Metzin ihmeen, tuli kotimaisesta jalkapallosta kertaheitolla mediaseksikästä. Tuon voiton siivittämänä tuli hankittua myös liput jokaiseen Klubin UCL-kotimatsiin.

En voi sanoa olleeni mikään aito täysverinen klubifani, kun astuin 30.09.1998 keskiviikkona kello 18.30 Tampereen linja-autoasemalta lähteneeseen Paunun pikavuoroon. Olin vain tamperelainen teini, joka oli katsellut koko pienen ikänsä Eurosportilta eurogoalsseja ihastellen sitä aitoa ”jalkapallokulttuuria” joka näkyi katsomoissa esimerkiksi Belgiassa, Hollannissa tai vaikkapa Saksassa. Pohdin hiljaa mielessäni, voisiko euromenestys tuoda yhdessä yössä ”jalkapallokulttuurin” ja nostaa samalla kotimaisen liigan arvostusta? Näin jälkikäteen pohdittuna koko olettamus oli täysin naiivi ja lähtökohdiltaan virheellinen.

Helsinki oli vielä silloin minulle suhteellisen tuntematon, ruma ja jopa hieman pelottava kaupunki. Sen ihmiset bamlasivat ylpeinä erikoista nasaalislangiaan ja varsinkin aseman seutu vaikutti hieman epäilyttävältä alueelta. Helsingissä olin vieraalla maalla.

Kun laskeuduin Kisahallin pysäkillä pois linja-autosta, oli näky kaunis: ravintoloiden terassit olivat täynnä ihmisiä kansitakeissaan ja kaduilla seisoskeli nuoria miehiä pelipaidoissaan, väinämöisen lakeissaan ja jamiroquai-hatuissaan. Monet heistä olivat ilmeisesti päissään. Niin olin minäkin juotuani bussissa 53 markkaa maksaneen litran lonkeropullon. Myöhemmin tulisin tuntemaan nuo sixpäckhattunuoret Forza HJK:na ja kahakka-HJK:na, mutta silloin en vielä tuntenut ketään.

Jatkoin suoraan sisään tyhjälle stadionille, vaikka matsiin oli vielä aikaa yli tunti. Kerran aikaisemmin olin siellä käynyt (surullisen kuuluisassa Suomi-Unkari-matsissa), mutta silti stadionin arkkitehtuuri pisti haukkomaan henkeään.

Stadionin kirkkaat valot olivat uskomattoman kauniit. Vielä kauniimpaa oli se, kun sinivalkoinen HJK asteli stadionin nurmelle lämmittelemään. Pystyn edelleen kuvittelemaan nenässäni vastapaistetun popkornin tuoksun samaan aikaan kun Luis Antonio ja Piracaia ottavat alkulämpöä ja minä ujona teini-gloryhunterina värjöttelen D-katsomon piippuhyllyllä citymarketista ostetuissa Dallas-lökäpöksyfarkuissani ja harmaassa Kathmandun fleecetakissani.
Kuriositeettina kerrottakoon, että siihen aikaan pystyi myös alkoholijuomia tuomaan helposti sisään katsomoon, kun ”piilotti” ne Drybb and Decker –appelsiinimehutetraan. Itselläni taisi olla sillä kerralla tetrassa Golden Cup päärynäsiideriä. Seuraavan kesän Turkki-pelissä omat mehupurkit oli jo kielletty.

21.40 katsomo alkoi olla täynnä. Tosin pohjoiskaarre oli tyhjillään, koska sitä ei oltu avattu myyntiin, lukuunottamatta yhtä blokkia, jossa lauloi muutama kymmenen saksalaista farkkurotseissaan. Kun Championsliigan hymni kajahti, oli olo tunteikas. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä ja kyyneltä meinasi pukata silmään. Jo sen takia kannatti matkustaa ”ulkomaille” Helsinkiin asti. Ihmettelen muuten, miksi jengi itkee nykyään 22.05 alkamisajasta? Eihän se ole kuin 20 minuuttia myöhäisempi. Silloin 90-luvulla alkamisaikaa vain ihasteltiin. Benfica-pelissä oli yli 30 000 katsojaa.

Pelin alussa tunnelma oli odottava ja tuntui, että paikalle oltiin tultu katsomaan vain sitä, kun saksalainen ammattilaisjoukkue pieksee Hesan amatöörit. Mitä edemmäs peli eteni, sitä paremmin HJK pysyi vauhdissa mukana. Katsomokin alkoi pikkuhiljaa uskoa ihmeeseen. Pelin aikana syntyi yksi yhtenäisempi huuto: ”Hoojiikoo, hei hei hei, Hoojiikoo, hei hei hei!” Yllättävän moni uskalsi lähteä tuohon huutoon mukaan. Se olikin sitten HJK:n ainoa kannatushuuto lukuunottamatta pitkien sivurajaheittojen ja kulmapotkujen innoittamaa ”MAALII, MAALII, MAALI”-huutoa, jossa käsillä viuhdotaan samaan aikaan maalia kohti.

Ehkä päällimmäisenä tunteena ottelun aikana oli ylpeys niistä pelaajista, jotka kentällä taistelivat daavid vastaan goljat meiningillä. Siellä olivat Kuqi, Antonio, Lehkosuo, Kottila, Piracaia, Riihilahti, Kanerva, Viander ja muut legendaariset taistelijat. Oli upeaa nähdä, että Veikkausliigan kaltaisesta halveksitusta sarjasta voi nousta joukkue, joka uskoo itseensä ja taistelee tasapäisesti suurten ammattilaisjoukkueiden kanssa. Se oli todiste siitä, että suomalaiset olivat olleet väärässä. Ensimmäistä kertaa tunsin todellista yhteyttä pelaajien ja katsomon välillä. Joku voisi kuvailla sitä jonkinsortin uskonnolliseksi kokemukseksi tai ihastumiseksi. Seuraavat matsit niin paikan päällä kuin tv:stäkin vahvistivat tätä onnen tunnetta. Se herätti ajatuksen uskollisuudesta ja jatkuvuudesta. Tätä lisää!

Ehkä parhaiten tuosta lohkovaiheen kotiavauksesta muistetaan vaihtomies Erkka V Lehtolan tuhannen taalan paikka, jossa mies vetää neljästä metristä maalin yli. Se ei ollut erityisen hyvä kosketus, mutta jäi ikuisesti historiaan. Kun ottelu päättyi 0-0, kaiuttimista kajahti Tina Turnerin Simply the best  yleisön purkautuessa onnensa kukkuloilla stadin yöhön ja kotiin nukkumaan. Minä kävelin täpinöissäni Töölöstä linja-autoasemalle ja kuuntelin korvalappustereoista La Cream-teknojumputusta.

Ehkä tänään kuuntelen youtubesta muutaman saman biisin virittäytyessäni lohkovaiheen tunnelmaan 16 vuoden tauon jälkeen. Seuraavan kerran tätä herkkua onkin taas tarjolla syksyllä 2030.