perjantai 12. syyskuuta 2014

Kun Boris Runqvist Färsaarille lähti




Lauantai 6.9.

Henkisesti raskaan elokuun lopun Wienin HJK-keikan rasittamana olin aika häpnadilla lyöty, kun syyskuun ensimmäinen lauantai koitti ja piti lähteä taas saatanalliseen lentokonerumbaan mukaan. Joskus helmikuussa olin kännipäissäni varaillut lennot Färsaarille Suomen #kaikkienaikojenkarsintojen avausmatsiin, eikä silloin tullut mieleenkään, että pelin ajankohta voisi jopa vituttaa. En nyt sitten kuitenkaan viitsinyt jättää hyviä yli kolmen sadan lentoja käyttämättä, joten löysin itseni taas Helsinki-Vantaalta odottamassa koneen lähtöä. Färsaaret legendaarisena matkakohteena oli sellainen, joka oli pakko hankkia omaan kokoelmaan.

SAS:n lento Hesasta Köpikseen otti nousukiitonsa kello 13.35. Joku edessäni istunut foorumisti ihmetteli että ”missähän se Bortsa mahtaa olla? Sen pitäisi olla tällä samalla lennolla?” Vienosti uskaltauduin peräpenkistä huikkaamaan siihen, että ”täällähän minä”.  Ai että ma oon suosittu. Matka kohti Tanskan pääkaupunkia sujui joutuisasti Iltalehteä lukien ja saatoin jopa yhden pienen Carslbergin imaista.

Välilasku Köpiksessä oli itselläni otettu varman päälle. Seuraavaan boardingiin oli lähes viisi tuntia aikaa ja niinpä oli sopivaa suunnata kaupungin keskustaan syömään. Kastrupin kenttä, joka muuten on Scandinavian vilkkain ja sieltä on lentoja yli sataan kohteeseen, oli itselleni tuttuakin tutumpi vaihtopaikka, mutta koskaan aikaisemmin en ollut ehtinyt seikkailemaan pääkaupungin sykkeeseen. Kätevä metroyhteys mahdollistaa nopean siirtymän keskustaan n. vartissa.

Suomalaisia foorumisteja ja muita mm. facebookista tuttuja lutuurinaamoja oli liikkeellä paljon ja päätinkin muitta mutkitta lähteä heidän mukaansa etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Ihan leppoisaa porukkaahan nämä suomalaiset potkisfanit ovat, ei siinä mitään. Mm. eräs jo entuudestaan itselleni tuttu varsinaissuomalainen vanhempi herrasmies otti puheeksi, että ”oli Christianiassa ulostanut housuunsa n. 30-vuotta sitten”. Tarkemmaksi ajaksi selvitettiin vuosi 1982. Hyvä ja tärkeä tieto. Kuriositeettina mainittakoon, että silloin itse Sexpistols oli soittanut Roskildessa kovaa ja jatsitupakki oli vähän maistunut. Oi niitä aikoja. Onneksi nykyisin Roskilden veteraani osaa jo käyttäytyä ja kuningas alkoholin kanssa läträäminenkin tuntui olevan melko vähäistä. Varsin joviaali seuramies siis kaikinpuolin.

Muiden tilatessa keskustan hyvin hinnoitellusta Irish pubista pubilounaat päätin viime hetkellä tehdä oharit ja kävelin halvempien einesten maailmaan Mäkiselle. Parit hampparit naamaan ja sen jälkeen ehdin vielä hyvin kuvailemaan Nyhavniin purjeveneitä ja väritaloja. Eiköhän se tärkein tullut siis nähtyä tästäkin kylästä. Sen jälkeen takaisin Irish Pubiin ja kaksi mukia sikahintaista Tuborgia nassuun. Kiitos ja näkemiin ja sen jälkeen takaisin lentokentälle. Tårnenes by, Kongens København...
Yllätys oli suuri kun Atlantic Airwayssin koneen lähtöaika oli muuttunut 19.20:sta 19.00:aan. No eipä siinä suurempaa paniikkia kuitenkaan syntynyt kun hyvissä ajoin olimme Kastrupilla takaisin. Kentällä ehti vielä sopivasti varakkaimmat vetämään pari tuoppia Carslbergia ja ostamaan Rip-off Toursin kiertuepaidat, mutta itse tyydyin lähinnä istuskelemaan sivummalla ryypiskellen taskulämmintä tölkki-Tuborgia matalalla profiililla.

Samalle Atlantic Airwayssin lennolle, joka oli muuten täyteen varattu, pyrki myös erään poliittisen broilerin hassuhattuseurue räppipaidoissaan suoraan Bilbaosta. Eduskunnassa kesälomat on pitkät ja piikki auki. En kuitenkaan lähtenyt moralisoimaan suomalaisen vasemmiston tilaa. Lopulta muuten tuo 19.00 lähtöaika osoittautui täydelliseksi kusetukseksi ja kone lähti reippaasti myöhässä matkaan.
Itse lento sujui todella leppoisissa merkeissä nauttien Atlantic Airwayssin vanhan hyvän ajan all inclusive tarjoiluista. Tätä vanhaa sosiaalisen markkinatalouden meininkiä osaa totisesti arvostaa, kun pääsee edes hetkeksi ulos kvartaalitalouden jatkuvasta pikavoitto-orientoituneesta oravanpyörästä. Pöydät notkuivat koreana kun koneessa virtasi punkku, valkku, gin tonicit ja above all kusenkatkuinen färsaarten paikallisolut Okkara. Huom. älkää koskaan tilatko Okkaraa jos saarille menette vaan suosittelen enemmänkin Föroya Bjoria, joka on siedettävämpää litkua. Kuriositeettina mainittakoon, että varsinkin Föroya Bjorin Gull(5,8%) on jo vahvaksi laageriksi varsin tyydyttävää kamaa omaan makuuni. Koneessa tarjottiin myös iltapalaa ja kaffetta niille, jotka malttoivat.


 Kun kone saapui perille Sörvagurin lentoasemalle, oli pimeää, kosteaa, hiljaista ja taivaalla loisti kuu. Laskeutuminen yhdelle maailman vaikeimmista lentokentistä oli sujunut kuin mille tahansa normikentälle laskeutuminen. Ja mikä parasta, myös taxfree oli vielä auki. Näytti siltä, että yhden bissen hinnalla saisi sixpäckin. Nappasin halvinta mahdollista Okkaraa sopuhintaan 45 färsaarten korunaa. Sen jälkeen poistuin paikalta parkkipaikalle, jossa valonheittimet poistoivat silmään pienen atlanttisen tuulenvireen samalla puhaltessa korvien läpi. Tämän saaren asuttivat 800-luvulla norjalaiset maanviljelijät. Otan osaa.

Heti kohta huomasin kukkulan päällä noin 500 metrin päässä laatikon, josta näkyi orastavaa valoa. Hetken mietittyäni totesin sen olevan tuleva majapaikkani Hotel Vagar. Läksin kulkemaan pimeää mutaista polkua ylös kohti hotellia. Matkan varrella oli isoja vesilätiköitä, eikä kulkureittia ollut turhaan ehostettu juppituristeja varten. Bossin lenkkarini saattoivat hieman kastua, mutta ei sen väliä kun kohta saisi pizzaa ja kebabbia hotlan baarista. 

Koko päivän matkustaneena väsyneenä ja nälkäisenä turistina saavuin neljän tähden hotellille tasan kello 21.01. Checkasin itseni sisään ja kysyin respasta että ”where is tö restaurant?” Respa vastasi hihitellen: ”thö kitchen is closed.” Selvä. Siinä sitä oltiin jumalan selän takana rumassa 80-luvun parakkihotellissa vatsan kurniessa hoosiannaa. Kiitos Färsaaret. Eikä siinä kaikki. Neljän tähden hotlassa näkyi peräti kaksi tv kanavaa, joten eipä auttanut kuin spämmätä twitteriin roskaviestejä, juoda iltapalaksi pari kusista Okkaraa ja itkeä itsensä uneen.  Näin unta Valeri Popovitshista.

Matsipäivä  7.9.
 Matsipäivänä heräsin paikallista aikaa 7.40 virkeänä kuin Juha Kankkunen ennen Jyväskylän suurajoa. Yöllä oli jostain yläkerrasta kuulunut aina ajoittaista suomalaista känniörvellystä, mutta en antanut sen haitata uniani. Vaikka illalla olin joutunut nukahtamaan nälkäisenä, niin ainakin tässä hotlassa oli mukava sänky. Ajattelin, että perheellisenä miehenä olin melko etuoikeutettu päästessäni tällaiseen hiljaiseen erämaahan hetkeksi lepäilemään ilman velvoitteita ja turhia rutiineja. 

Avasin huoneesta verhot ja huomasin kuinka aurinko porotti heti aamutuimaan kirkkaalta taivaalta. Keli oli kuin morsian. Pari hanhea ja yksi lammas nökötti ikkunan alla kiimaisena syömässä ruohoa. Päätin minäkin lähteä syömään. Aamiaisella vedin tuhdisti maustamatonta jugurttia, kasviksia, hedelmiä, pari siivua leipää juustolla ja makkaralla ja lopuksi vielä hillitysti pekonia ja kokkelia. Juomaksi marjamehua ja vettä, kahvin jätin tällä kertaa väliin ettei rupea närästämään mäkilähdöissä. Mätön jälkeen oli hyvä lähteä patikoimaan viereiseen kalastajakylään, jonka nimi oli Sörvagur. 
Tuo kylä sijaitsi lentokentän alapuolella kiitoradan päässä. Kylän talot oli rakennettu Sörvagurin vuonoa ympäröiville rinteille. Kylän keskipisteenä oli paikallisen jalkapalloseuran 07Vesturin kotipyhättö. Muistelin nähneeni internetistä kuvia, jossa kentän viereisen sataman rannassa lahdataan valaita. Nyt valaita ei näkynyt, eikä ihmisiäkään. Ilmeisesti kaikki kalastajat makailivat kotona sunnuntaiaamun krapuloissaan. Minulla sitä ongelmaa ei ollut.

 Yhtäkkiä selkäni takaa kuin tyhjästä kaarsi Atlantic Airwayssin kone matkalla Köpikseen. Nousukiidossa ollut kone oli abouttia rallaa 50 metrin korkeudessä yläpuolellani, mutta tuli niin yllättäen, että meinasin saada paskahalvauksen. Onneksi koneita ei laskeudu tai nouse kuin kourallinen päivässä, joten kyläläiset saavat loppupeleissä elää aika rauhallista elämää. Sörvagur oli nopeasti nähty ja seuraavaksi lähdin patikoimaan takaisin hotlalle ansaituille päiväunille. Tunturipurot solisivat romanttisena virtana kohti Atlantin valtamerta ja ilmassa oli vanha merellinen nurmen tuoksu. Aamupäivän aurinko lämmitti sen verran voimakkaasti, että hikikarpalot kirposivat otsalle takaisin hotellille vaeltaessa. Päätin ylämäessä riisua jopa t-paitasille. Yhtään kaljaa en vielä tässä vaiheessa uskaltanut avata, etten loukkaisi paikallista kristittyä väkeä.

Päiväunien virvoittamana ja muutaman salahuoneessani antaumuksella nautitun päiväokkaran voimin lähdin puoli yhden aikaan rahjustamaan kohti lentokenttää, jossa oli tarkoitus kello 13 hypätä Atlantic Airwayssin helikopteriin ja matkustaa pääkallopaikalle Thorshavniin, jota on väitetty maailman pienimmäksi pääkaupungiksi? Kyydin hinta oli vain 30 euroa, kiitos Färsaarten hallituksen anteliaan subventiopolitiikan.
Kentälle saavuttuani nostin automaatista paluukyytiä varten 1000 kruunua mikkihiirirahaa ja sen jälkeen checkkasin tiskillä itseni sisään helikopterilennolle. Terminaali oli tyhjä. Vain kaksi SMJK-huivista janaria istuskeli kahvion pöydässä. Kättelimme ja kävi ilmi, että miehet olivat Valkeakoskelta. Tällaiselle vanhalle tamperelaiselle valkeakoskelaisuus herätti aitoa kunnioitusta ja luottamusta. Oikeastaan olin aika yllättynyt, että meitä helikopterikyytiläisiä oli näin vähän saarelle rantautuneeseen vieraskannattajapopulaan nähden.

Yhden aikaan se sitten tapahtui. Punainen Volkkarin transporter paku pysähtyi lentokentän ovien eteen ja sitä ajanut musta iso mies pyysi matkustajia sisään. Olin aika häpnadillä lyöty, sillä tuo auto veisi meidät kopteriin ilman turvatarkastuksia. Olin siis turhaan hätiköinyt terminaalissa ja hävittänyt repustani okkarat vatsan kuljetettavaksi.  Seuraavalla kerralla reppu täyteen, ok?

Pääsimme jo parin metrin päähän koneesta ja perhoset alkoivat lennellä vatsan pohjassa. Nyt vähän jännitti. Mutta turhaan. Mykinesiltä palannut kone oli saanut vaihdelaatikkovian ja se joutui remonttiin. Meille ilmoitettiin, että ”small problem, 30 minutes waiting”. Niinpä nousimme takaisin volkkarin kyytiin ja färsaarten ainoa afrikkalainen kuljetti meidät takaisin terminaaliin odottamaan. Helikopterin kyydissä Mykinesiltä odottajien joukkoomme liittyi myös pipopäinen englantilainen eläkeläistravellaaja, joka oli matkalla myös Thorshavniin. Engelsmannilla oli ihan hyvät jutut ja kertoi 60-luvulla ajaneensa Suomen päästä päähän moottoripyörällä.  Onneksi jutustelun lomassa valkeakoskelaismies numero kaksi anteliaasti tarjosi riittävän tasaisesti taskulämmintä spritevotkaa, niin odotus ei missään vaiheessa käynyt liian tympeäksi.Vessassa, joka on fäärin kielellä vesi, tuli käytyä ainakin kolmesti odotuksen aikana.

Luvattu 30 minuuttia vaihtui nopeasti 45 minuutiksi ja lopulta kun lento oli jo tunnin myöhässä marssin tiskille  aikeissani ottaa rahat takaisin ja lähteä kikkeli otsassa lentokenttäbussilla matsibaariin. Toisin kuitenkin kävi. Jälleen alkoi moottorijylinää kuulua ulkoa ja niin päätin antaa Atlanatic Airwayssin janareille vielä yhden mahdollisuuden ja sulloin kopterilipun takaisin lompakkoon.

Kärsivällisyys kannatti. Puolentoista tunnin odottelun jälkeen seurueemme astui vihdoin helikopteriin ja kaikkien aikojen karsintojen tyylikkäin siirtyminen näki päivänvalonsa. Kopterilla matsiin! Tästä on paha pistää enää paremmaksi. Helikopteri tuntui ahtaalta ja epäsiistiltä. Noin varttitunnin kestänyt tärisevä lento oli varmasti hintansa väärti, mutta ei loppujen lopuksi mikään huippukokemus. Färsaarten kansallismaisemat olivat toki hulppeita äkkijyrkkineliitukallioineen ja vihreine kuumaisemineen, mutta jos totta puhutaan, niin mielessä siinsi jo illan ottelu. 

Kuriositeettina mainittakoon, että kuin kirsikkana kakun päälle onnistuin koneesta poistuessa tipauttamaan avoimesta takin taskusta matkapuhelimen kopterin lattialle. Onneksi huomasin virheeni ja jäin odottelemaan vielä puoleksi tunniksi Thorsvnin heliportille Klaksvikista palaavaa konetta. Tässä vaiheessa alkoi hieman kyrsimään sillä päivän suunnitelmat muonituksesta ja nesteytyksestä laahasivat pahasti aikataulusta jäljessä. Vanha kokenut matkamies ei kuitenkaan vähästä säikähdä vaan hyödynsi tämänkin tauon tuijottamalla silmä kovana ainutlaatuisia färsaarelaisia kukkuloita ja merta.

Kolmen kilometrin kävely heliportilta keskustaan ei tuottanut kaltaiselleni hyväjalkaiselle tähtireportterille vaikeuksia. Epämukavaksi olon teki kurniva nälkä vatsassa, eikä matsipäivään kuuluvista promilleista ollut valitettavasti vielä tietoakaan. Ohimennen bongasin kaikki kuvista tutut maamerkit. Liikenneterminaalin, sataman, Hotel Streymin, patsaita ja above all SMJK:n oman Irkkupub-Glitnirin. Päätin kuitenkin mennä ensin syömään City Burgeriin hampurilaisaterian, sillä kello näytti jo neljää,  eikä ollut aikaa odotella  mitään hitaita ravintolapöperöitä. City Burgerissa meinasin ensin tilata XL-Geronimon, mutta viime hetkellä sisäinen republikaanini heräsi eloon ja  vaihdoinkin tilauksen Nixon-ateriaan. Otin take awaynä ja menin bussipysäkille raittiiseen meri-ilmaan mussuttamaan. Ei mikään järisyttävä kokemus, mutta meillä asiantuntijapiireissä aika on rahaa.

Irkkupubissa tuli bongattua vanhoja tuttuja naamoja. Myös menolennolta Kööpenhaminasta tuttu 30-vuotta sitten housuunsa paskantanut jantteri istui nurkkapöydässään kuin tatti. Tilasin heti kaksi Okkaran päärynää, jotta edes jonkinlaista fiilistä saisi nostatettua helikopteriviivästysten heikentämänä. Iltapäivä menikin sitten nopeasti vieraskannattajamylläkkää ihmetellessä. Kyllähän suomalaiset juntteja on, ajattelin, mutta en antanut sen pilata uniikkia hetkeä. Komeat bandikset ja Suomi-liput ravinteelin ulkopuolella todistivat hienoa kansainvaellusta syrjäiselle Atlantin saarelle. SMJK:n hassuhatut chänttäsivät, olut virtasi ja kadulla paikallinen hautajaisaattue asteli ohi Glitnirin. Tuo hetki oli kaikessa pervoudessaan uskomattoman kaunis. Iltapäivän kolmatta tuoppia nauttiessani myhäilin taas hiljaa itsekseni: ”kaikkien aikojen karsinnat…”


Ennen seitsemää lähti irkkupubin edestä liikkeelle parisataapäinen suomalaismarssi. Chänttäily ei vaikuttanut joukkiota kiinnostavan kuin vähän alusta ja hyvähenkinen jaloittelu tuntui lähinnä leppoisalta sightseeing kierrokselta. Matkaa stadikalle oli pauttia rallaa puolitoista kilometriä, mutta ylämäki teki perusfinskille siitä suht haastavan patikoinnin. Lopussa kiitos seisoi ja miesväki kävi tyhjentämässä rakkojaan stadikan edessä paikallisen keskuspuiston metsikköön. Oi Suomi on!
Matsissa tarjottiin kahvia ja pullaa, mutta itse en ostanut. Onneksi oli Generalia mukana, niin ei harmittanut olla kuivin suin. Itse pelistä nyt ei  kai tarvitse sanoa mitään. Vaisullakin esityksellä 3 pinnaa kotiin ja arvosanaksi joukkueelle ”a job well done”.  Missään vaiheessa ei oma usko loppunut. Jotenkin vaan ihmetytti jengin perusnegatiivinen huutelu Mixulle yläriveiltä? Pirskatin luuserit! No, jokainen taplaa tyylillään. Oma henkilökohtainen kohokohtani oli tietysti Ylelle livekuvaan pääsy imperialisti-Tanskan lipulla, joka oli olevinaan härskiä vittuilua saariapinoille. 1-2 ja 1-3 maalin jälkeen oli vaan pakko vilauttaa nopeasti, mutta sen jälkeen laitoin sen takaisin reppuun. Joku roti sentään pitää olla.


Oman erikoisuutensa matsiin toi färsaarelaisten oma kannattajaryhmä, joka oli fanaattisuudessaan lähes turkkitasoa. Noin 40-50 jantterin täysin seipäässä riehunut iskuryhmä viritti stadionille yllättävän hyvän tunnelman ja jätti itsestään loistavan kuvan. Ylimielinen SMJK hävisi sille äänenkäytössä 100-0. Pelin jälkeen pääsin vielä juttusille kahden färsaarten lippuun kietoutuneen nuoren miehen kanssa. He olivat niin kovassa humalassa, etteivät pystyneet kävelemään viivaa pitkin vaan seilasivat vasemmalta oikealle. Heissä oli sitä aidosti katu-uskottavaa färsaarelaista whitetrashmeininkiä havaittavissa. Olivat aitoja kansanmiehiä ilman teatterinaamareita tai stoneislandrekvisiittaa. Tuli jopa vähän mieleen 90-luvun lopun Suomi ja alkutekijöissään olleen uuden sukupolven agraarinen kannattajakulttuuri. Silloin meitä maajoukkueen kannattajiakin oli vähemmän ja suojakännit täten perustellusti kovia. Pienen suljetun saaren asetelma, jossa kaikki tuntevat toisensa, varmasti vielä korostaa tuota alkoholille perustuvaa sekoilukannattajakulttuuria. Silti mukavia ja vieraanvaraisia kavereita olivat ja tarjosivat minulle Ettania. Toivottavasti eivät juo kaikkia rahojaan vaan vaivautuvat myös paikanpäälle Olympiastadionille ensi syksynä.


Matsin jälkeen kokoonnuimme Vagar-hotellissa majailevien valkeakoskelaisten kanssa läheiselle bensikselle, josta tarkoitus oli ottaa yhteistaksi Sörvaguriin parin muun suomalaisen kanssa. Ei ollutkaan niin itsestäänselvän helppoa saada taksia heti matsin jälkeen, mikä sai aikaan huolestunutta liikehdintää Vagarin seurueessa. Taksia odotellessa foorumilta tuttu hieman humalaisen oloinen Lounasseuralainen tuli vielä tervehtimään/vittuilemaan vanhan tähtireportterin bongattuaan. Erityisesti meikäläisen Dinamo Minsk-huivi herätti kysymyksiä. Parin kymmenen minuutin odottelun jälkeen otimme kylmästi jonkun toisen suomalaisen etukäteen varaaman taksin ja ajoimme väärillä identiteeteillä 47 kilometriä hotellille sukeltaen aina välillä merenalaisiin jättitunneleihin.


Kun hotellille saavuttuamme muu seurue jäi vielä ryypiskelemään, itse menin suoraan huoneeseen ja aloin valmistautumaan huomiseen 8.15 paluulentooni. Yöllä heräilin satunnaisesti känniseen suomalaisugrilaiseen mölinään. Muun muassa Tampere United oli pilkan kohteena.:”hurraa Pasi Salmelaa” kaikui Vagarin yössä kerran jos toisenkin. Vanhana psykoanalyytikkona voin todeta, että Tampere Unitedin perustaminen oli tikarinisku pirkanmaalaisen jalkapallosydämeen. Vielä tänäkin päivänä tämä patoutunut viha tulee todistetuksi alitajunnasta kumpuavalla humoristisella pilkalla 5 promillen humalassa. Kansa on puhunut. On vain Haka, Ilves ja TPV. Vaikka Tampu on kuollut ja kuopattu, viha ei koskaan kuole.

Maanantai 8.9.

Aamulla heräsin ilman krapulaa ja checkasin ulos hotlasta 250 euroa köyhempänä. Onneksi varasin riittävän ajoissa, niin ei kalliimmaksi tullut. Sen jälkeen 2 minuutin kävely kentälle lätäköissä ja odottelemaan lennon lähtöä.  Lopulta boarding kutsui 7.55 ja lento Köpikseen oli lähtemässä. Lennolla tuli taas nautittua peräpenkillä Atlantic Airwayssin valas-lentoemojen palveluksista ja vanhasta sosiaalisenmarkkinatalouden tunnelmasta.

Oli upea tanskalainen syyspäivä, kun perillä Kastrupissa päätin ajella metrolla Amager Strand Parkiin aurinkoa ottamaan ja tuulimyllyjä ihailemaan. Fiilistelin kuulasta syyspäivää naksauttamalla rannan tuntumassa muutaman Foroya Bjorin vapaaherran elkein.  Illalla lensin Kastrupilta takaisin koti-Suomeen ja Vantaalle. Seutulassa vastassa oli kaksi ihanaa poikaa ja vaimo. Se oli ehdottomasti kaltaiselleni familymanille reissun sykähdyttävin hetki. Marraskuussa Budapest kutsuu, jos jaksaa innostua. Oi Suomi on.


Lähettänyt Boris Runqvist klo 23.43 Description: http://img2.blogblog.com/img/icon18_edit_allbkg.gif

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti