torstai 27. marraskuuta 2014

Boris Runqvist -TV goes Hungaria

Unkariaway oli jälleen yksi surullinen lisä kategoriaan Suomen maajoukkueen vieraspelit. Jokohan nyt Paxu saataisiin ulos ja joulukuusi palamaan?

maanantai 3. marraskuuta 2014

Respect Julle ja muita tuntemuksia Suomen Cupin finaalista



Respect Suomen Cupin finaali ja kuulas marraskuinen syyspäivä, joka ehti pelin tiimellyksessä vaihtua romanttiseksi iltahämäräksi iltavaloineen, tarjosi todellista herkkua kaikille niille reilulle parille tuhannelle Sonskulle vaeltaneelle tosikannattajalle. 

Vaikkakaan cuphistorian klassikoksi pelistä tuskin on, niin muistoihin jää, että peli meni aina rankkareille asti ja lopussa Klubin vekkuli manoloveskari Toni Doblas torjui voiton kotiin Helsingin ylpeydelle.  Vamos!

Tapahtumana cupin finaali oli ihan hyvin järjestetty. Sisääntulotarkastus oli nopea ja kioskista myytiin makkaraa ja olutta. Lämpimään vessaankin pääsi jonottamatta.  Muistan kun vielä joskus 2000-luvun alussa Palloliitto arvosti Cupia niinkin korkealle, että ainoa virvoike tauolla oli vessan hanasta saatava vesi. Yleisöä oli toki taas aika vähän, mutta se ei kai ketään yllättänyt. Tunnelma oli kuin kahden serbialaisen pikkuseuran sarjapelissä. Suorat tyhjinä ja äärikannattajat huutelee päädyissä. Tätä lisää!

Oikeastaan ainoa mikä ihmetytti tapahtumassa oli Palloliiton ylimielinen asenne turvallisuusjärjestelyissä. Palloliitto oli ostanut järjestysmiespalvelut Paristo OY:ltä eli samalta yhtiöltä, joka järjestää myös HJK:n otteluiden järjestysmiespalvelut.  Ja jokainen päädyssä peliä seurannut varmaan huomasikin, että samat naamat, jotka hyvässä hengessä ja hyvällä palveluasenteella ilman ristiriitoja kaitsevat kannattajia viikosta toiseen Klubin peleissä, olivat nyt Palloliiton turvallisuuspäällikkö Julle Karjalaisen talutusnuorassa. 

Julle on vanhan liiton patuja ja toiminut Palloliiton turvallisuuspäällikkönä jo toista kymmentä vuotta. Jullehan saattaa tutun kannattajan kohdatessaan höpötellä mukavia ja jopa hymyillä, mutta sitten kun katsotaan miehen stadionilla toteuttamia johtamismetodeja, niin ne ovat jääneet kivikaudelle tai vähintään ajalle, jolloin Berliinin muuri oli vielä voimissaan. Jullelle katsojat ovat pelkkää karjaa, ei maksavia asiakkaita.

Olin aika häpnadilla lyöty, kun kävelin katsomoon ja huomasin kannattajien eteen roudatut triplamellakka-aidat estämään kannattajien potentiaaliset kentälle juoksut. Viimeksi olin tuollaisia nähnyt jossain Moskovan derbyssä vuonna 2002. Ne eivät mielestäni todellakaan kuulu rauhalliseen Suomeen, jossa minkäänlaista uhkaa ei kannattajien suunnalta ole odotettavissa. Toisella jaksolla alkoikin Klubipäädyssä hauska kissa ja hiiri-leikki, jossa koko pääty vaihtoi kollektiivina paikkaa ja järkkärit kantoivat mellakka-aitoja uusiin paikkoihin. Meneehän se lauantai-iltapäivä toki näinkin. 

Vähän kyllä sääliksi kävi Pariston asiallista henkilökuntaa, kun eivät normaalioloissa ole tottuneet tuollaiseen vanhanaikaiseen voimalla hallitsemisen typerään ehdottomuuteen ja puupäiseen johtamiskulttuuriin.

Kuvaavaa oli, että nämä samat järkkärit tarjosivat edellisenä sunnuntaina humaanin mahdollisuuden pitch invaasioon: pelin jälkeen mainosaita työnnettiin sivuun ja baana oli auki. Järkevää ja turvallista, eikä kukaan ainakaan loukkaanu tai joudu sairaalaan turhan takia. Järkevää sekä maksavan asiakkaan että myös työtään tekevän turvallisuusalan ammattilaisen kannalta. Mielestäni Pariston ja Klubipäädyn välillä onkin jo pitkään vallinnut hyvä luottamus ja yhteisen edun puolesta tekemisen meininki. Homma pelaa ja toiminta pysyy siistinä ja järkevänä. Se on sitä todellista Respectiä.

Järjestyksenvalvojien olemuksesta näkyi lauantaina, että myös siellä Palloliiton turvallisuuspolitikkaa pidetään puupäisenä norsunluutornin pelleilynä, eikä konflikteja haluttaisi turhaan luoda tyhjästä.


Nyt Palloliitto valitsi väärän tien provoisoimalla maksavan katsojan negatiiviseen tunnelmaan, joka ei millään tavalla palvele kenenkään etua. Loppupeleissä mellakka-aidat ja Julle Karjalaisen brezhneviläinen jääräpäisyys olivat suurin turvallisuusuhka koko tapahtumassa. Onneksi suurimmilta tapaturmilta vältyttiin, mutta kun kolmen mellakkaaidan keskelle jää jumiin hyvinkin erikokoista hiihtäjää voisi jälki olla rumaakin. Lisäksi tuollaisen härpäkkeen kaatuminen tai sellaisen päältä tipahtaminen jäiseen asfalttiin voi aiheuttaa ikäviä luunmurtumia. Ruhjeita varmaankin sai jokainen, joka kolmen aidan yli kiipesi. Itselläni on kipeät mustelmat nilkkataipeissa, sääressä ja häpyluussa, mutta en valita. Sanon vain, että paljon siistimmin ja asiallisemmin olisi juhlinnan voinut hoitaa. Eli siis niin, kuten Paristo ja HJK oli hoitanut liigan päätöksessä: portit auki.



Lopussa Julle sitten vielä päätti kaikessa viisaudessaan repiä kameran kädestä koko HJK:n seuraväen rakastamalta vapaaehtoistyöntekijältä, jolla oli laillinen akreditointi matsiin. Ei mennyt ihan nappiin Jullella tuo iltapuhde. Täydellistä pelisilmän puutetta vanhalta jäärältä. Lienee turha toivoa, mutta pitäisiköhän siellä Palloliitossa turvallisuuspäällikön pestikin jossain vaiheessa kilpailuttaa uudestaan?

Seuraava kurinpitovaliokunnan kokoontuminen tulee olemaan jonkinlainen virstanpylväs Palloliiton historiassa, kun liitto on vihdoin muuttanut sääntöjään niin, että joutuu itsekin maksamaan kurinpitovaliokunnan mahdollisesti määräämät sakot. Tavallisesti sakot menisivät Palloliiton kassaan, mutta omalla kohdallaan liitto aikoo maksaa kurinpitovaliokunnan määräämän summan hyväntekeväisyyteen.  Tuplamestaruuden kunniaksi  juostu ja juhlittu rauhanomainen pitch invasion tulee siis toivottavasti olemaan Suomen ensimmäinen hyväntekeväisyydelle juostu pitch invasion.

maanantai 13. lokakuuta 2014

"Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa"


Uefan uudet kiveen hakatut karsintapelien alkamisajat miellyttävät suunnattomasti allekirjoittanutta. Aidosta iltapelistä saatiin jo esimakua Klubin ensimmäisessä Europaliigan kotiottelussa, mutta jotenkin Suomi-Kreikka lauantain myöhäisillassa oli jopa vielä hehkeämpi elämys.

Yhtenäiset keskieurooppalaiset iltapelit ovat varmasti ikäviä (suomalaisille)lapsiperheille ja muille iltamenoa välttäville kuten vaikkapa eläkeläisille, mutta nuorilta iltavirkuilta Mestarien liigasta tuttu alkamisaika saa varmasti paljon kiitosta. Mikäs sen parempaa kuin rapsakka syyskeli, lokakuun pohjoinen pimeys ja maailman kaunein peli maailman rakkaimmalla kotiareenalla.

Jos joku kehtaa lauhassa lokakuussa valittaa kylmyydestä, niin on täysin väärässä. Itse vedin lauantai-iltana kesällä 2000 Tampereen Stockkalta ostetussa Litmasen pelipaidassa, eikä edes missään vaiheessa iltaa tehnyt tiukkaa. Jossain briteissä vedetään lyhythihaisilla läpi talven, eikä siellä kukaan tule vittuilemaan kadulla, kuten minulle toppatakkiset maalaisjuopot vittuilivat pelin jälkeen kaupungilla.

Pitkästä aikaa tuli osallistuttua kannattajien marssille, joka lähti tälläkin kertaa tutusti Kampin Narinkkatorilta. Lauantai-ilta kello 20.00 ei varmaankaan ole poliisille se unelma-aika, mutta suhteellisen siistinä meno silti pysyi. Pimeys, pyrotekniikka ja olut virittivät marssille kelpo tunnelman. Pääasia oli tietysti Huuhkajat, joiden ylistykseksi näitä marsseja järjestetään. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että harjoitusotteluiden aika oli ohi ja kyseessä oli nyt kaikkien aikojen karsinnat.
 
 

Karkeasti arvioiden 1000-1500 marssijaa sai aikaan ihan pätevän kulkueen, joka jätti jälkeensä pienen peräkärryllisen metallitölkkejä. Onneksi romanialaiset tölkinkerääjämummot puhdistivat kadut oikein hyvällä prosentilla. Vähän siinä lopussa marssi pääsi tosin lässähtämään Finlandia-talon jälkeen, kun porukka karkasi rahvaanomaisesti virtsalle puistoon. Menee sarjaan marssimisen suomalaiskansallisia erityispiirteitä. Kuriositettina kerrottakoon, että Finlandia-talon puistossa törmäsin kusella ollessani mieheen, jolla oli (FYR)Makedonian suuri kansallislippu käsissään. Provosoinnin jalo taito osataan siis myös härmäläisten keskuudessa...

Täytyy myös ihastella SMJK:n aktiivisten puuhamiesten ja varsinkin loistavan tiforyhmän toimintaa. Ennen kansallisantheemeja 3000 hengen kannattajakaarteen päälle levitettiin megalomaaninen lakana, jonka alla oli turvallinen olo, koska se oli tietysti ajan oloon tehty paloturvallisesta materiaalista. Yksinkertainen on usein kaunista, eikä siihen tarvittu kuin Stadikan torni, pari huuhkajaa ja Eiffel. Marssi Pariisiin oli alkanut. Hyvä tiforyhmä, lisää tätä!

Samaan hengenvetoon pakko kuitenkin ihmetellä joidenkin kaarteen sivistymättömien paukapäiden halua rummuttaa täysin etiketinvastaisesti päällä leijuvaa lakanaa, jolloin aiheutetaan suurella todennäköisyydellä vaurioita tifomateriaaliin ja vesitetään tekijöiden kymmenien tuntien vapaaehtoistyö. Ei vaan voi ymmärtää. Ja kun Suomessa ollaan, niin repipä joku vammainen idiootti itsensä jopa oikein tifosta läpi oksettavan näköinen vajaamielisen hymy kasvoillaan. Apina, ei näin!

Sitten vielä toinen huomio. En itse kunnolla noteerannut ennen pelin alkua soitettua Finlandia-hymniä, mutta seuraavana päivänä kotona läppäriltä katsottuna tuo klassisen musiikin kansallisosialistinen helmi kuulosti aikaan ja paikkaan suhteutettuna vähintäänkin irvokkaalta. Hiljainen tunteisiin vetoava isänmaallismielinen luritus on varmasti kaunis kappale, mutta tuohon hetkeen se ei sopinut sitten millään. Toki kreikkalaiset varmasti hyötyivät.
 
Vaikka esimerkiksi FC Barcelonalla on oma ennen matsia soitettava hymninsä, niin se on sentään rytmiltään ja hengeltään rehvakkaasti tunnelmaa nostattava kipale toisinkuin hillitty ja rauhallisuudesta ponnistava Finlandia. Ymmärrettävästi kaarre ei tuohon mukaan lähtenytkään vaan veti omaa sooloansa klassisen musiikin ajan. En tiedä kuka oli Finlandian tilannut tuohon kohtaan, mutta sellainen pyyntö Palloliittoon, että jos se on pakko soittaa, niin vetäkää se eetteriin puoliajalla tai vaikkapa vartti ennen matsia. Kun pelataan kisapaikasta, kaivataan aggressiivista kiiman nostatusta, eikä tuosta sävelmästä siihen totisesti ole, vaikka sanoitus olisi kuinka anarkistisen kiukkuinen.

Lauantain katsomotouhusta ei minulla muuten ole mitään pahaa sanottavaa. Kun kansainvälisestikin verraten suurilukuinen joukko erilaisia ihmisiä yhdistyy ison sateenkaaren alle, niin silloin ei voi liian tiukkapipoisesti suhtautua asiaan. Alakerran capot vetävät ihan hyvin, mutta toinen asia on, kuuluuko tuo capostelu sinne yläriveille asti. Yläriveillä biiseihiin pääsee usein käsiksi vasta kun alakerta on niitä puoli minuuttia laulanut, jos silloinkaan. Yksi syy tuohon on tietysti Olympiastadionin surkea infra. Akustiikaltaan avonainen Pohjoiskaarre on yksi huonoimpia paikkoja chänttäillä porukalla. Ja kun alakerran hulinaosastoa lukuunottamatta muu katsomo piipittää kuin hiiret, niin tuuleenhan tuo hyminä hukkuu valitettavasti. Onneksi tuleva remontti voi olla parannus akustiikalle.
Tähän akustiikkaongelmaan liittyen minulla olisikin ehdotus, että seuraavissa karsinnoissa Ratinassa olisi Palloliiton ja Pohjoiskaarteen tehtävä "tammikuun kihlaus" ja sumplia sellainen nahkapäätös läpi, että SMJK valloittaa vähintään puolet pääkatsomosta itselleen. Muistissani on kirkkaana vieläkin, kun 1860 München pelasi syksyllä 1997 Ratinassa Jazzia vastaan ja noin 50 hengen farkkuliivinen saksalaismobi sai Ratinan pääkatsomon kaikumaan ja tärisemään niin että viikset vain suhisivat. Ratinan pääkatsomo olisi suuri mahdollisuus, jos vain Palloliitto vähääkään tunnelmaa arvostaa. Muussa tapauksessa kotietu haihtuu Ratinan suvantoon ja Pyhäjärven tuuliin.
 

 

Kreikka-pelistä jäi ainakin itselleni vanhan ajan hyvä maku suuhun. Tasuri helleenejä vastaan ei vielä hautaa kisaunelmaa. Toisen jakson alku aina viimeiselle vartille asti oli vallitsevaan materiaaliin nähden melkeinpä loistavaa Suomea ja kuin kirsikkana kakun päälle vaspa-Hurmeen fantantistinen maali. Toki mahdollisuus voittoonkin oli, mutta Jolle ei ollut vielä kypsä ratkaisemaan. Aivan lopussa loppui koko joukkueelta bensa.
 
Jos jotain jäin lauantailta kaipaamaan, niin sellaista rehtiä hyökkäyspään rymistelyä varsinkin Pohjoispäätyyn pelattaessa. Ei varmaan sovi Mixun ideologiaan, mutta joku Berat Sadik tai edes Eero Markkanen boxiin tilaa tekemään voisi tehdä ilmeelle ihmeitä? Ja olisihan tuossa eräs Shefki Kuqi Mankkaalla vapaana päivystämässä varmasti todella hyvässä lihassa. Lädimäinen taistelu lisäisi katsomon kiimaa.

Kaksoismaaottelut kotona ovat hieno asia. Tyhjyyden tunnetta ei ehdi tulla, kun matsien välissä on vain pari päivää palautumista. Tiistaina mennään taas tasurin Unkaria vastaan pelannutta Romaniaa vastaan ja nyt Mixun leirissä on  siis se pelätty pakkovoitto otettavana. En epäile etteikö Suomi tiistaina voita, mutta sellainenkin mahdollisuus on, että unelmat voi mennä murskaksi ns. ”yhdessä illassa". Silloin kovasti hehkutetusta Budapestin reissusta uhkaa tulla vain tuskainen turistikiertue.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

perjantai 10. lokakuuta 2014

VIDEO: Boris Runqvist -TV Färsaarilla

Vähän kesti toimitukselta tässä videon editoimisessa, mutta tässä se nyt vihdoin on. Boris Runqvist -TV Färsaarilla:



#kaikkienaikojenkarsinnat

torstai 2. lokakuuta 2014

Paluu lohkovaiheeseen herkistää mielen


Viime kerralla, kun HJK pelasi lohkovaiheessa, seisoin 18-vuotiaana laihana abiturienttina Stadikan D-katsomon tuulisella piippuhyllyllä syvässä liikuttuneisuuden olotilassa. Tänään 27 kiloa lihavampana karvaisena kaljamahaisena perheenisänä lähden etsimään taas tuota himoittua lohkovaiheen unelmaa 16 vuoden tauon jälkeen.

30.syyskuuta vuonna 1998 oli itselleni maaginen hetki. Tuo ilta tuli määrittämään omaa identiteettiä ja elämäntapaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Jälkeenpäin on itseasiassa vähän noloa tunnustaa, mutta tuo ottelu Kaiserslauternia vastaan oli ensimmäinen HJK:n kotiottelu, jonka koskaan olin nähnyt paikanpäällä livenä. Siitä se seurustelu sitten hiljalleen lähti liikkeelle. Paljon on vettä Vantaassa virrannut tuon jälkeen. Nykyään olemme jo kristallihäitään viettävä vanha pari.

Kuriositeettina kerrottakoon, että maaginen syksy-98 oli vain jatkumoa vuoden 1997 maajoukkueen hyville esityksille. Maajoukkue oli 11.10.1997 menossa jo jatkokarsintaan Antti Sumialan maalilla, mutta Unkari sai lopussa onnekkaan flipperimaalin ja selostaja Antero Mertaranta pääsi lausumaan kuuluisan ”voi voi voi, voi luoja paratkoon….” –repliikkinsä. Sillä hetkellä maailman olisi voinut luulla romahtavan, mutta minulle ja monelle muulle se vain avautui. Ihmiset istuivat Olympiastadionilla läpimärkinä ja shokissa. Kännisimmät heittelivät tavaraa juoksuradoille. Tällainen takaisku ei suinkaan ajanut suomalaista masokistista jalkapallorakastajaa ikuiseen masennukseen vaan antoi vain hiukan lisää uskoa: ”kyllä me vielä joskus noustaan”.

Inhoan käyttää sanaa buumi, mutta mielestäni sana ”jalkapallobuumi” kuvaa tuota tarunhohtoista ajanjaksoa oikein hyvin. HJK:n chämppäripaikka oli nimenomaan koko Suomen juttu, jonne rahdattiin busseilla ihmisiä aina Valkeakoskelta ja Oulusta asti. Kisahallin parkkipaikalla ei suinkaan kannatettu HJK:ta vaan huudeltiin Kärppiä ja Tapparaa. Onneksi noista ajoista on menty eteenpäin, vaikka kesän Barcelona-peli verestikin vanhoja muistoja.

Toisinkuin yleensä kehäkolmosen ulkopuolella, en ollut koskaan tuntenut minkäänlaista mustankipeyttä tai inhoa HJK:ta kohtaan. Minusta se tuntui varsin neutraalilta ja hyvinhoidetulta seuralta, mitä se ei ehkä todellisuudessa ollutkaan. Joskus olin Klubia Ratinassa ja Tammelassa jopa omin silmin nähnyt.  

Ottaen huomioon, että FC Jazzia oli kesällä 1997 kyykytetty Ratinassa UCL-karsinnassa ja myöhemmin Uefa cupissa kuin litran mittaa, herätti Klubin mestaruus ja sen hienot Sampdoria ja Crvena Zvezda-matsit orastavaa toiveikkuutta kansainvälisesti menestyvästä suomalaisseurasta. Kun HJK teki elokuussa 98 Metzin ihmeen, tuli kotimaisesta jalkapallosta kertaheitolla mediaseksikästä. Tuon voiton siivittämänä tuli hankittua myös liput jokaiseen Klubin UCL-kotimatsiin.

En voi sanoa olleeni mikään aito täysverinen klubifani, kun astuin 30.09.1998 keskiviikkona kello 18.30 Tampereen linja-autoasemalta lähteneeseen Paunun pikavuoroon. Olin vain tamperelainen teini, joka oli katsellut koko pienen ikänsä Eurosportilta eurogoalsseja ihastellen sitä aitoa ”jalkapallokulttuuria” joka näkyi katsomoissa esimerkiksi Belgiassa, Hollannissa tai vaikkapa Saksassa. Pohdin hiljaa mielessäni, voisiko euromenestys tuoda yhdessä yössä ”jalkapallokulttuurin” ja nostaa samalla kotimaisen liigan arvostusta? Näin jälkikäteen pohdittuna koko olettamus oli täysin naiivi ja lähtökohdiltaan virheellinen.

Helsinki oli vielä silloin minulle suhteellisen tuntematon, ruma ja jopa hieman pelottava kaupunki. Sen ihmiset bamlasivat ylpeinä erikoista nasaalislangiaan ja varsinkin aseman seutu vaikutti hieman epäilyttävältä alueelta. Helsingissä olin vieraalla maalla.

Kun laskeuduin Kisahallin pysäkillä pois linja-autosta, oli näky kaunis: ravintoloiden terassit olivat täynnä ihmisiä kansitakeissaan ja kaduilla seisoskeli nuoria miehiä pelipaidoissaan, väinämöisen lakeissaan ja jamiroquai-hatuissaan. Monet heistä olivat ilmeisesti päissään. Niin olin minäkin juotuani bussissa 53 markkaa maksaneen litran lonkeropullon. Myöhemmin tulisin tuntemaan nuo sixpäckhattunuoret Forza HJK:na ja kahakka-HJK:na, mutta silloin en vielä tuntenut ketään.

Jatkoin suoraan sisään tyhjälle stadionille, vaikka matsiin oli vielä aikaa yli tunti. Kerran aikaisemmin olin siellä käynyt (surullisen kuuluisassa Suomi-Unkari-matsissa), mutta silti stadionin arkkitehtuuri pisti haukkomaan henkeään.

Stadionin kirkkaat valot olivat uskomattoman kauniit. Vielä kauniimpaa oli se, kun sinivalkoinen HJK asteli stadionin nurmelle lämmittelemään. Pystyn edelleen kuvittelemaan nenässäni vastapaistetun popkornin tuoksun samaan aikaan kun Luis Antonio ja Piracaia ottavat alkulämpöä ja minä ujona teini-gloryhunterina värjöttelen D-katsomon piippuhyllyllä citymarketista ostetuissa Dallas-lökäpöksyfarkuissani ja harmaassa Kathmandun fleecetakissani.
Kuriositeettina kerrottakoon, että siihen aikaan pystyi myös alkoholijuomia tuomaan helposti sisään katsomoon, kun ”piilotti” ne Drybb and Decker –appelsiinimehutetraan. Itselläni taisi olla sillä kerralla tetrassa Golden Cup päärynäsiideriä. Seuraavan kesän Turkki-pelissä omat mehupurkit oli jo kielletty.

21.40 katsomo alkoi olla täynnä. Tosin pohjoiskaarre oli tyhjillään, koska sitä ei oltu avattu myyntiin, lukuunottamatta yhtä blokkia, jossa lauloi muutama kymmenen saksalaista farkkurotseissaan. Kun Championsliigan hymni kajahti, oli olo tunteikas. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä ja kyyneltä meinasi pukata silmään. Jo sen takia kannatti matkustaa ”ulkomaille” Helsinkiin asti. Ihmettelen muuten, miksi jengi itkee nykyään 22.05 alkamisajasta? Eihän se ole kuin 20 minuuttia myöhäisempi. Silloin 90-luvulla alkamisaikaa vain ihasteltiin. Benfica-pelissä oli yli 30 000 katsojaa.

Pelin alussa tunnelma oli odottava ja tuntui, että paikalle oltiin tultu katsomaan vain sitä, kun saksalainen ammattilaisjoukkue pieksee Hesan amatöörit. Mitä edemmäs peli eteni, sitä paremmin HJK pysyi vauhdissa mukana. Katsomokin alkoi pikkuhiljaa uskoa ihmeeseen. Pelin aikana syntyi yksi yhtenäisempi huuto: ”Hoojiikoo, hei hei hei, Hoojiikoo, hei hei hei!” Yllättävän moni uskalsi lähteä tuohon huutoon mukaan. Se olikin sitten HJK:n ainoa kannatushuuto lukuunottamatta pitkien sivurajaheittojen ja kulmapotkujen innoittamaa ”MAALII, MAALII, MAALI”-huutoa, jossa käsillä viuhdotaan samaan aikaan maalia kohti.

Ehkä päällimmäisenä tunteena ottelun aikana oli ylpeys niistä pelaajista, jotka kentällä taistelivat daavid vastaan goljat meiningillä. Siellä olivat Kuqi, Antonio, Lehkosuo, Kottila, Piracaia, Riihilahti, Kanerva, Viander ja muut legendaariset taistelijat. Oli upeaa nähdä, että Veikkausliigan kaltaisesta halveksitusta sarjasta voi nousta joukkue, joka uskoo itseensä ja taistelee tasapäisesti suurten ammattilaisjoukkueiden kanssa. Se oli todiste siitä, että suomalaiset olivat olleet väärässä. Ensimmäistä kertaa tunsin todellista yhteyttä pelaajien ja katsomon välillä. Joku voisi kuvailla sitä jonkinsortin uskonnolliseksi kokemukseksi tai ihastumiseksi. Seuraavat matsit niin paikan päällä kuin tv:stäkin vahvistivat tätä onnen tunnetta. Se herätti ajatuksen uskollisuudesta ja jatkuvuudesta. Tätä lisää!

Ehkä parhaiten tuosta lohkovaiheen kotiavauksesta muistetaan vaihtomies Erkka V Lehtolan tuhannen taalan paikka, jossa mies vetää neljästä metristä maalin yli. Se ei ollut erityisen hyvä kosketus, mutta jäi ikuisesti historiaan. Kun ottelu päättyi 0-0, kaiuttimista kajahti Tina Turnerin Simply the best  yleisön purkautuessa onnensa kukkuloilla stadin yöhön ja kotiin nukkumaan. Minä kävelin täpinöissäni Töölöstä linja-autoasemalle ja kuuntelin korvalappustereoista La Cream-teknojumputusta.

Ehkä tänään kuuntelen youtubesta muutaman saman biisin virittäytyessäni lohkovaiheen tunnelmaan 16 vuoden tauon jälkeen. Seuraavan kerran tätä herkkua onkin taas tarjolla syksyllä 2030.

 

  

perjantai 12. syyskuuta 2014

Kun Boris Runqvist Färsaarille lähti




Lauantai 6.9.

Henkisesti raskaan elokuun lopun Wienin HJK-keikan rasittamana olin aika häpnadilla lyöty, kun syyskuun ensimmäinen lauantai koitti ja piti lähteä taas saatanalliseen lentokonerumbaan mukaan. Joskus helmikuussa olin kännipäissäni varaillut lennot Färsaarille Suomen #kaikkienaikojenkarsintojen avausmatsiin, eikä silloin tullut mieleenkään, että pelin ajankohta voisi jopa vituttaa. En nyt sitten kuitenkaan viitsinyt jättää hyviä yli kolmen sadan lentoja käyttämättä, joten löysin itseni taas Helsinki-Vantaalta odottamassa koneen lähtöä. Färsaaret legendaarisena matkakohteena oli sellainen, joka oli pakko hankkia omaan kokoelmaan.

SAS:n lento Hesasta Köpikseen otti nousukiitonsa kello 13.35. Joku edessäni istunut foorumisti ihmetteli että ”missähän se Bortsa mahtaa olla? Sen pitäisi olla tällä samalla lennolla?” Vienosti uskaltauduin peräpenkistä huikkaamaan siihen, että ”täällähän minä”.  Ai että ma oon suosittu. Matka kohti Tanskan pääkaupunkia sujui joutuisasti Iltalehteä lukien ja saatoin jopa yhden pienen Carslbergin imaista.

Välilasku Köpiksessä oli itselläni otettu varman päälle. Seuraavaan boardingiin oli lähes viisi tuntia aikaa ja niinpä oli sopivaa suunnata kaupungin keskustaan syömään. Kastrupin kenttä, joka muuten on Scandinavian vilkkain ja sieltä on lentoja yli sataan kohteeseen, oli itselleni tuttuakin tutumpi vaihtopaikka, mutta koskaan aikaisemmin en ollut ehtinyt seikkailemaan pääkaupungin sykkeeseen. Kätevä metroyhteys mahdollistaa nopean siirtymän keskustaan n. vartissa.

Suomalaisia foorumisteja ja muita mm. facebookista tuttuja lutuurinaamoja oli liikkeellä paljon ja päätinkin muitta mutkitta lähteä heidän mukaansa etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Ihan leppoisaa porukkaahan nämä suomalaiset potkisfanit ovat, ei siinä mitään. Mm. eräs jo entuudestaan itselleni tuttu varsinaissuomalainen vanhempi herrasmies otti puheeksi, että ”oli Christianiassa ulostanut housuunsa n. 30-vuotta sitten”. Tarkemmaksi ajaksi selvitettiin vuosi 1982. Hyvä ja tärkeä tieto. Kuriositeettina mainittakoon, että silloin itse Sexpistols oli soittanut Roskildessa kovaa ja jatsitupakki oli vähän maistunut. Oi niitä aikoja. Onneksi nykyisin Roskilden veteraani osaa jo käyttäytyä ja kuningas alkoholin kanssa läträäminenkin tuntui olevan melko vähäistä. Varsin joviaali seuramies siis kaikinpuolin.

Muiden tilatessa keskustan hyvin hinnoitellusta Irish pubista pubilounaat päätin viime hetkellä tehdä oharit ja kävelin halvempien einesten maailmaan Mäkiselle. Parit hampparit naamaan ja sen jälkeen ehdin vielä hyvin kuvailemaan Nyhavniin purjeveneitä ja väritaloja. Eiköhän se tärkein tullut siis nähtyä tästäkin kylästä. Sen jälkeen takaisin Irish Pubiin ja kaksi mukia sikahintaista Tuborgia nassuun. Kiitos ja näkemiin ja sen jälkeen takaisin lentokentälle. Tårnenes by, Kongens København...
Yllätys oli suuri kun Atlantic Airwayssin koneen lähtöaika oli muuttunut 19.20:sta 19.00:aan. No eipä siinä suurempaa paniikkia kuitenkaan syntynyt kun hyvissä ajoin olimme Kastrupilla takaisin. Kentällä ehti vielä sopivasti varakkaimmat vetämään pari tuoppia Carslbergia ja ostamaan Rip-off Toursin kiertuepaidat, mutta itse tyydyin lähinnä istuskelemaan sivummalla ryypiskellen taskulämmintä tölkki-Tuborgia matalalla profiililla.

Samalle Atlantic Airwayssin lennolle, joka oli muuten täyteen varattu, pyrki myös erään poliittisen broilerin hassuhattuseurue räppipaidoissaan suoraan Bilbaosta. Eduskunnassa kesälomat on pitkät ja piikki auki. En kuitenkaan lähtenyt moralisoimaan suomalaisen vasemmiston tilaa. Lopulta muuten tuo 19.00 lähtöaika osoittautui täydelliseksi kusetukseksi ja kone lähti reippaasti myöhässä matkaan.
Itse lento sujui todella leppoisissa merkeissä nauttien Atlantic Airwayssin vanhan hyvän ajan all inclusive tarjoiluista. Tätä vanhaa sosiaalisen markkinatalouden meininkiä osaa totisesti arvostaa, kun pääsee edes hetkeksi ulos kvartaalitalouden jatkuvasta pikavoitto-orientoituneesta oravanpyörästä. Pöydät notkuivat koreana kun koneessa virtasi punkku, valkku, gin tonicit ja above all kusenkatkuinen färsaarten paikallisolut Okkara. Huom. älkää koskaan tilatko Okkaraa jos saarille menette vaan suosittelen enemmänkin Föroya Bjoria, joka on siedettävämpää litkua. Kuriositeettina mainittakoon, että varsinkin Föroya Bjorin Gull(5,8%) on jo vahvaksi laageriksi varsin tyydyttävää kamaa omaan makuuni. Koneessa tarjottiin myös iltapalaa ja kaffetta niille, jotka malttoivat.


 Kun kone saapui perille Sörvagurin lentoasemalle, oli pimeää, kosteaa, hiljaista ja taivaalla loisti kuu. Laskeutuminen yhdelle maailman vaikeimmista lentokentistä oli sujunut kuin mille tahansa normikentälle laskeutuminen. Ja mikä parasta, myös taxfree oli vielä auki. Näytti siltä, että yhden bissen hinnalla saisi sixpäckin. Nappasin halvinta mahdollista Okkaraa sopuhintaan 45 färsaarten korunaa. Sen jälkeen poistuin paikalta parkkipaikalle, jossa valonheittimet poistoivat silmään pienen atlanttisen tuulenvireen samalla puhaltessa korvien läpi. Tämän saaren asuttivat 800-luvulla norjalaiset maanviljelijät. Otan osaa.

Heti kohta huomasin kukkulan päällä noin 500 metrin päässä laatikon, josta näkyi orastavaa valoa. Hetken mietittyäni totesin sen olevan tuleva majapaikkani Hotel Vagar. Läksin kulkemaan pimeää mutaista polkua ylös kohti hotellia. Matkan varrella oli isoja vesilätiköitä, eikä kulkureittia ollut turhaan ehostettu juppituristeja varten. Bossin lenkkarini saattoivat hieman kastua, mutta ei sen väliä kun kohta saisi pizzaa ja kebabbia hotlan baarista. 

Koko päivän matkustaneena väsyneenä ja nälkäisenä turistina saavuin neljän tähden hotellille tasan kello 21.01. Checkasin itseni sisään ja kysyin respasta että ”where is tö restaurant?” Respa vastasi hihitellen: ”thö kitchen is closed.” Selvä. Siinä sitä oltiin jumalan selän takana rumassa 80-luvun parakkihotellissa vatsan kurniessa hoosiannaa. Kiitos Färsaaret. Eikä siinä kaikki. Neljän tähden hotlassa näkyi peräti kaksi tv kanavaa, joten eipä auttanut kuin spämmätä twitteriin roskaviestejä, juoda iltapalaksi pari kusista Okkaraa ja itkeä itsensä uneen.  Näin unta Valeri Popovitshista.

Matsipäivä  7.9.
 Matsipäivänä heräsin paikallista aikaa 7.40 virkeänä kuin Juha Kankkunen ennen Jyväskylän suurajoa. Yöllä oli jostain yläkerrasta kuulunut aina ajoittaista suomalaista känniörvellystä, mutta en antanut sen haitata uniani. Vaikka illalla olin joutunut nukahtamaan nälkäisenä, niin ainakin tässä hotlassa oli mukava sänky. Ajattelin, että perheellisenä miehenä olin melko etuoikeutettu päästessäni tällaiseen hiljaiseen erämaahan hetkeksi lepäilemään ilman velvoitteita ja turhia rutiineja. 

Avasin huoneesta verhot ja huomasin kuinka aurinko porotti heti aamutuimaan kirkkaalta taivaalta. Keli oli kuin morsian. Pari hanhea ja yksi lammas nökötti ikkunan alla kiimaisena syömässä ruohoa. Päätin minäkin lähteä syömään. Aamiaisella vedin tuhdisti maustamatonta jugurttia, kasviksia, hedelmiä, pari siivua leipää juustolla ja makkaralla ja lopuksi vielä hillitysti pekonia ja kokkelia. Juomaksi marjamehua ja vettä, kahvin jätin tällä kertaa väliin ettei rupea närästämään mäkilähdöissä. Mätön jälkeen oli hyvä lähteä patikoimaan viereiseen kalastajakylään, jonka nimi oli Sörvagur. 
Tuo kylä sijaitsi lentokentän alapuolella kiitoradan päässä. Kylän talot oli rakennettu Sörvagurin vuonoa ympäröiville rinteille. Kylän keskipisteenä oli paikallisen jalkapalloseuran 07Vesturin kotipyhättö. Muistelin nähneeni internetistä kuvia, jossa kentän viereisen sataman rannassa lahdataan valaita. Nyt valaita ei näkynyt, eikä ihmisiäkään. Ilmeisesti kaikki kalastajat makailivat kotona sunnuntaiaamun krapuloissaan. Minulla sitä ongelmaa ei ollut.

 Yhtäkkiä selkäni takaa kuin tyhjästä kaarsi Atlantic Airwayssin kone matkalla Köpikseen. Nousukiidossa ollut kone oli abouttia rallaa 50 metrin korkeudessä yläpuolellani, mutta tuli niin yllättäen, että meinasin saada paskahalvauksen. Onneksi koneita ei laskeudu tai nouse kuin kourallinen päivässä, joten kyläläiset saavat loppupeleissä elää aika rauhallista elämää. Sörvagur oli nopeasti nähty ja seuraavaksi lähdin patikoimaan takaisin hotlalle ansaituille päiväunille. Tunturipurot solisivat romanttisena virtana kohti Atlantin valtamerta ja ilmassa oli vanha merellinen nurmen tuoksu. Aamupäivän aurinko lämmitti sen verran voimakkaasti, että hikikarpalot kirposivat otsalle takaisin hotellille vaeltaessa. Päätin ylämäessä riisua jopa t-paitasille. Yhtään kaljaa en vielä tässä vaiheessa uskaltanut avata, etten loukkaisi paikallista kristittyä väkeä.

Päiväunien virvoittamana ja muutaman salahuoneessani antaumuksella nautitun päiväokkaran voimin lähdin puoli yhden aikaan rahjustamaan kohti lentokenttää, jossa oli tarkoitus kello 13 hypätä Atlantic Airwayssin helikopteriin ja matkustaa pääkallopaikalle Thorshavniin, jota on väitetty maailman pienimmäksi pääkaupungiksi? Kyydin hinta oli vain 30 euroa, kiitos Färsaarten hallituksen anteliaan subventiopolitiikan.
Kentälle saavuttuani nostin automaatista paluukyytiä varten 1000 kruunua mikkihiirirahaa ja sen jälkeen checkkasin tiskillä itseni sisään helikopterilennolle. Terminaali oli tyhjä. Vain kaksi SMJK-huivista janaria istuskeli kahvion pöydässä. Kättelimme ja kävi ilmi, että miehet olivat Valkeakoskelta. Tällaiselle vanhalle tamperelaiselle valkeakoskelaisuus herätti aitoa kunnioitusta ja luottamusta. Oikeastaan olin aika yllättynyt, että meitä helikopterikyytiläisiä oli näin vähän saarelle rantautuneeseen vieraskannattajapopulaan nähden.

Yhden aikaan se sitten tapahtui. Punainen Volkkarin transporter paku pysähtyi lentokentän ovien eteen ja sitä ajanut musta iso mies pyysi matkustajia sisään. Olin aika häpnadillä lyöty, sillä tuo auto veisi meidät kopteriin ilman turvatarkastuksia. Olin siis turhaan hätiköinyt terminaalissa ja hävittänyt repustani okkarat vatsan kuljetettavaksi.  Seuraavalla kerralla reppu täyteen, ok?

Pääsimme jo parin metrin päähän koneesta ja perhoset alkoivat lennellä vatsan pohjassa. Nyt vähän jännitti. Mutta turhaan. Mykinesiltä palannut kone oli saanut vaihdelaatikkovian ja se joutui remonttiin. Meille ilmoitettiin, että ”small problem, 30 minutes waiting”. Niinpä nousimme takaisin volkkarin kyytiin ja färsaarten ainoa afrikkalainen kuljetti meidät takaisin terminaaliin odottamaan. Helikopterin kyydissä Mykinesiltä odottajien joukkoomme liittyi myös pipopäinen englantilainen eläkeläistravellaaja, joka oli matkalla myös Thorshavniin. Engelsmannilla oli ihan hyvät jutut ja kertoi 60-luvulla ajaneensa Suomen päästä päähän moottoripyörällä.  Onneksi jutustelun lomassa valkeakoskelaismies numero kaksi anteliaasti tarjosi riittävän tasaisesti taskulämmintä spritevotkaa, niin odotus ei missään vaiheessa käynyt liian tympeäksi.Vessassa, joka on fäärin kielellä vesi, tuli käytyä ainakin kolmesti odotuksen aikana.

Luvattu 30 minuuttia vaihtui nopeasti 45 minuutiksi ja lopulta kun lento oli jo tunnin myöhässä marssin tiskille  aikeissani ottaa rahat takaisin ja lähteä kikkeli otsassa lentokenttäbussilla matsibaariin. Toisin kuitenkin kävi. Jälleen alkoi moottorijylinää kuulua ulkoa ja niin päätin antaa Atlanatic Airwayssin janareille vielä yhden mahdollisuuden ja sulloin kopterilipun takaisin lompakkoon.

Kärsivällisyys kannatti. Puolentoista tunnin odottelun jälkeen seurueemme astui vihdoin helikopteriin ja kaikkien aikojen karsintojen tyylikkäin siirtyminen näki päivänvalonsa. Kopterilla matsiin! Tästä on paha pistää enää paremmaksi. Helikopteri tuntui ahtaalta ja epäsiistiltä. Noin varttitunnin kestänyt tärisevä lento oli varmasti hintansa väärti, mutta ei loppujen lopuksi mikään huippukokemus. Färsaarten kansallismaisemat olivat toki hulppeita äkkijyrkkineliitukallioineen ja vihreine kuumaisemineen, mutta jos totta puhutaan, niin mielessä siinsi jo illan ottelu. 

Kuriositeettina mainittakoon, että kuin kirsikkana kakun päälle onnistuin koneesta poistuessa tipauttamaan avoimesta takin taskusta matkapuhelimen kopterin lattialle. Onneksi huomasin virheeni ja jäin odottelemaan vielä puoleksi tunniksi Thorsvnin heliportille Klaksvikista palaavaa konetta. Tässä vaiheessa alkoi hieman kyrsimään sillä päivän suunnitelmat muonituksesta ja nesteytyksestä laahasivat pahasti aikataulusta jäljessä. Vanha kokenut matkamies ei kuitenkaan vähästä säikähdä vaan hyödynsi tämänkin tauon tuijottamalla silmä kovana ainutlaatuisia färsaarelaisia kukkuloita ja merta.

Kolmen kilometrin kävely heliportilta keskustaan ei tuottanut kaltaiselleni hyväjalkaiselle tähtireportterille vaikeuksia. Epämukavaksi olon teki kurniva nälkä vatsassa, eikä matsipäivään kuuluvista promilleista ollut valitettavasti vielä tietoakaan. Ohimennen bongasin kaikki kuvista tutut maamerkit. Liikenneterminaalin, sataman, Hotel Streymin, patsaita ja above all SMJK:n oman Irkkupub-Glitnirin. Päätin kuitenkin mennä ensin syömään City Burgeriin hampurilaisaterian, sillä kello näytti jo neljää,  eikä ollut aikaa odotella  mitään hitaita ravintolapöperöitä. City Burgerissa meinasin ensin tilata XL-Geronimon, mutta viime hetkellä sisäinen republikaanini heräsi eloon ja  vaihdoinkin tilauksen Nixon-ateriaan. Otin take awaynä ja menin bussipysäkille raittiiseen meri-ilmaan mussuttamaan. Ei mikään järisyttävä kokemus, mutta meillä asiantuntijapiireissä aika on rahaa.

Irkkupubissa tuli bongattua vanhoja tuttuja naamoja. Myös menolennolta Kööpenhaminasta tuttu 30-vuotta sitten housuunsa paskantanut jantteri istui nurkkapöydässään kuin tatti. Tilasin heti kaksi Okkaran päärynää, jotta edes jonkinlaista fiilistä saisi nostatettua helikopteriviivästysten heikentämänä. Iltapäivä menikin sitten nopeasti vieraskannattajamylläkkää ihmetellessä. Kyllähän suomalaiset juntteja on, ajattelin, mutta en antanut sen pilata uniikkia hetkeä. Komeat bandikset ja Suomi-liput ravinteelin ulkopuolella todistivat hienoa kansainvaellusta syrjäiselle Atlantin saarelle. SMJK:n hassuhatut chänttäsivät, olut virtasi ja kadulla paikallinen hautajaisaattue asteli ohi Glitnirin. Tuo hetki oli kaikessa pervoudessaan uskomattoman kaunis. Iltapäivän kolmatta tuoppia nauttiessani myhäilin taas hiljaa itsekseni: ”kaikkien aikojen karsinnat…”


Ennen seitsemää lähti irkkupubin edestä liikkeelle parisataapäinen suomalaismarssi. Chänttäily ei vaikuttanut joukkiota kiinnostavan kuin vähän alusta ja hyvähenkinen jaloittelu tuntui lähinnä leppoisalta sightseeing kierrokselta. Matkaa stadikalle oli pauttia rallaa puolitoista kilometriä, mutta ylämäki teki perusfinskille siitä suht haastavan patikoinnin. Lopussa kiitos seisoi ja miesväki kävi tyhjentämässä rakkojaan stadikan edessä paikallisen keskuspuiston metsikköön. Oi Suomi on!
Matsissa tarjottiin kahvia ja pullaa, mutta itse en ostanut. Onneksi oli Generalia mukana, niin ei harmittanut olla kuivin suin. Itse pelistä nyt ei  kai tarvitse sanoa mitään. Vaisullakin esityksellä 3 pinnaa kotiin ja arvosanaksi joukkueelle ”a job well done”.  Missään vaiheessa ei oma usko loppunut. Jotenkin vaan ihmetytti jengin perusnegatiivinen huutelu Mixulle yläriveiltä? Pirskatin luuserit! No, jokainen taplaa tyylillään. Oma henkilökohtainen kohokohtani oli tietysti Ylelle livekuvaan pääsy imperialisti-Tanskan lipulla, joka oli olevinaan härskiä vittuilua saariapinoille. 1-2 ja 1-3 maalin jälkeen oli vaan pakko vilauttaa nopeasti, mutta sen jälkeen laitoin sen takaisin reppuun. Joku roti sentään pitää olla.


Oman erikoisuutensa matsiin toi färsaarelaisten oma kannattajaryhmä, joka oli fanaattisuudessaan lähes turkkitasoa. Noin 40-50 jantterin täysin seipäässä riehunut iskuryhmä viritti stadionille yllättävän hyvän tunnelman ja jätti itsestään loistavan kuvan. Ylimielinen SMJK hävisi sille äänenkäytössä 100-0. Pelin jälkeen pääsin vielä juttusille kahden färsaarten lippuun kietoutuneen nuoren miehen kanssa. He olivat niin kovassa humalassa, etteivät pystyneet kävelemään viivaa pitkin vaan seilasivat vasemmalta oikealle. Heissä oli sitä aidosti katu-uskottavaa färsaarelaista whitetrashmeininkiä havaittavissa. Olivat aitoja kansanmiehiä ilman teatterinaamareita tai stoneislandrekvisiittaa. Tuli jopa vähän mieleen 90-luvun lopun Suomi ja alkutekijöissään olleen uuden sukupolven agraarinen kannattajakulttuuri. Silloin meitä maajoukkueen kannattajiakin oli vähemmän ja suojakännit täten perustellusti kovia. Pienen suljetun saaren asetelma, jossa kaikki tuntevat toisensa, varmasti vielä korostaa tuota alkoholille perustuvaa sekoilukannattajakulttuuria. Silti mukavia ja vieraanvaraisia kavereita olivat ja tarjosivat minulle Ettania. Toivottavasti eivät juo kaikkia rahojaan vaan vaivautuvat myös paikanpäälle Olympiastadionille ensi syksynä.


Matsin jälkeen kokoonnuimme Vagar-hotellissa majailevien valkeakoskelaisten kanssa läheiselle bensikselle, josta tarkoitus oli ottaa yhteistaksi Sörvaguriin parin muun suomalaisen kanssa. Ei ollutkaan niin itsestäänselvän helppoa saada taksia heti matsin jälkeen, mikä sai aikaan huolestunutta liikehdintää Vagarin seurueessa. Taksia odotellessa foorumilta tuttu hieman humalaisen oloinen Lounasseuralainen tuli vielä tervehtimään/vittuilemaan vanhan tähtireportterin bongattuaan. Erityisesti meikäläisen Dinamo Minsk-huivi herätti kysymyksiä. Parin kymmenen minuutin odottelun jälkeen otimme kylmästi jonkun toisen suomalaisen etukäteen varaaman taksin ja ajoimme väärillä identiteeteillä 47 kilometriä hotellille sukeltaen aina välillä merenalaisiin jättitunneleihin.


Kun hotellille saavuttuamme muu seurue jäi vielä ryypiskelemään, itse menin suoraan huoneeseen ja aloin valmistautumaan huomiseen 8.15 paluulentooni. Yöllä heräilin satunnaisesti känniseen suomalaisugrilaiseen mölinään. Muun muassa Tampere United oli pilkan kohteena.:”hurraa Pasi Salmelaa” kaikui Vagarin yössä kerran jos toisenkin. Vanhana psykoanalyytikkona voin todeta, että Tampere Unitedin perustaminen oli tikarinisku pirkanmaalaisen jalkapallosydämeen. Vielä tänäkin päivänä tämä patoutunut viha tulee todistetuksi alitajunnasta kumpuavalla humoristisella pilkalla 5 promillen humalassa. Kansa on puhunut. On vain Haka, Ilves ja TPV. Vaikka Tampu on kuollut ja kuopattu, viha ei koskaan kuole.

Maanantai 8.9.

Aamulla heräsin ilman krapulaa ja checkasin ulos hotlasta 250 euroa köyhempänä. Onneksi varasin riittävän ajoissa, niin ei kalliimmaksi tullut. Sen jälkeen 2 minuutin kävely kentälle lätäköissä ja odottelemaan lennon lähtöä.  Lopulta boarding kutsui 7.55 ja lento Köpikseen oli lähtemässä. Lennolla tuli taas nautittua peräpenkillä Atlantic Airwayssin valas-lentoemojen palveluksista ja vanhasta sosiaalisenmarkkinatalouden tunnelmasta.

Oli upea tanskalainen syyspäivä, kun perillä Kastrupissa päätin ajella metrolla Amager Strand Parkiin aurinkoa ottamaan ja tuulimyllyjä ihailemaan. Fiilistelin kuulasta syyspäivää naksauttamalla rannan tuntumassa muutaman Foroya Bjorin vapaaherran elkein.  Illalla lensin Kastrupilta takaisin koti-Suomeen ja Vantaalle. Seutulassa vastassa oli kaksi ihanaa poikaa ja vaimo. Se oli ehdottomasti kaltaiselleni familymanille reissun sykähdyttävin hetki. Marraskuussa Budapest kutsuu, jos jaksaa innostua. Oi Suomi on.


Lähettänyt Boris Runqvist klo 23.43 Description: http://img2.blogblog.com/img/icon18_edit_allbkg.gif