tiistai 31. joulukuuta 2013

Boris Runqvist -TV Cardiffissa (National Express all weekend long)

Lauantaina 16. marraskuuta koitti matsipäivä. Nousin ylös kello 5.20. Söin nopean aamupalan, nappasin illalla valmiiksi pakatun repun lattialta ja otin lähijunan Leppävaaraan. Sieltä valitsin jatkoyhteydeksi taksin lentoasemalle. Säästin ainakin 10 euroa tällä kikkailulla. Olin suunnitellut nukkuvani koko taksimatkan, mutta taksikuski rupesi lypsämään minulta tietoa matkakohteestani ja sorruin paljastamaan, että olin matkalla Cardiffiin Suomen peliin. Tietysti tämä kyseinen kalju taksikuskijanari oli ollut Suomen edellisessä Cardiff-matsissa ja niimpä jouduin small talkkaamaan suomifutiksesta koko matkan lentoasemalle. Eteenpäin on menty.

Lähtöselvitys automaatilla, vessakäynti, pullo valkkaria reppuun tax feestä ja sitten portille. Kun saavuin portille oli lähtöselvitys jo käynnissä. Tuskin olisin siis ehtinyt julkisilla ajoissa, joten taksi oli ainoa järkevä valinta.

Pari kertaa aiemmin olin varaillut Norwegianin Tukholman lentoja, mutta koskaan aiemmin en ollut jaksanut lennolle asti raahautua. Täytyy sanoa, että ihan positiiviset fiilikset jäi tästä yhtiöstä, vaikka kaikenlaisia huhuja olikin ollut liikkeellä. Kotimainen miehistö hoiti hyvin (maksulliset) tarjoilut ja uudenkarhea kone oli miellyttävän hiljainen ja lento tasaista. Syntiähän lentäminen toki on, mutta minkäs teet. Jos olisi aikaa rajattomasti, niin vetäisin nämä turhat vierasreissut vain ja ainoastaan junalla.

Lento saapui auringossa kylpevälle Gatwickin(South) kentälle ajoissa. Vedin varmuuden vuoksi etenemisen passintarkastukseen hölkkävauhdilla, koska eräs puolituttu Hesarin toimittaja oli varoitellut brittiläisten passijonojen tukkoisuudesta. Mutta mitä vielä. Siellähän oli passiautomaatit auki, eikä edes mitään viranomaisia tarvittu todistamaan suomalaisuuttani. Kiinalaisiakaan ei näkynyt missään tukkimassa jonoa. Kunhan löi passin lukijaan ja marssi portista sisään. Olin nyt sisällä UK:ssa ja aikaa National Expressin lähtöön vielä yli tunti.

Passihassuttelun jälkeen hain M/S Simply Foodsin kaupasta lohileipiä reppuun ja pari inkivääriolutta, joihin myös lantrasin Vantaalta ostetun reppulämpimän Chardonney-viinipullon bussimatkaa varten. Ensimmäinen pieni ylläri oli Gatwickin aamu. Vantaalla kun oli ollut kostean tuhtuinen +8 astetta lämmintä, mutta Lontoon kupeessa oli kirkas ja aurinkoinen +3 asteen aamu. Henki vaan höyrysi, kun tatuoidut lädit kävelivät shortseissa ja t-paidassa ulkona, mutta suomalaista pusia hirvitti istua Gatwickin bussiaseman kylmille rautapenkeille aamutuimaan ilman että olisin laittanut sanomalehteä perseen alle. Sitten vetelin lohileivät nopeasti naamariin ja nousin National Expressin nahkapenkille lepäämään.

Gatwick-Swansea-reittibussin kuski oli sellainen perushauska viiskymppinen britti, joka yritti heittää hassunhasukaa läppää jokaiselle matkustajalle ja siinä aika hyvin onnistuen. Ennen minua hän muunmuassa yritti estää Manu-paitaisen vanhemman herran etenemisen sisään, koska Manu-paita. Minua hän vain kiitteli, koska ei ollut matkalaukkua. Miehen habituksesta tuli mieleen vähän Fizz-ratkaisee sarjasta tuttu Ricky Tomlinson. Hieno mies ja varmasti kova ajamaan bussia.

Aivan alkuun bussi tuli tupaten täyteen ruotsalaisista ja sakuista, kun se kierteli ensin Gatwickin pohjoisterminaalit ja sitten tuntia myöhemmin Heathtrown kaikki mahdolliset pysäkit. Olin ihan häpnaadilla lyöty, mutta lopulta bussi oli aika tyhjä kun alettiin etenemään ulos Lontoon kentiltä.

Kuriositeettina kerrottakoon, että vähän matkaa M4:ää köröteltyämme huomasin bussin etuosassa tutun näköisen hahmon. Sehän oli vanha legendaarinen onnettomuustutkija Kari Lehtola! Vaikka olin jotenkin aina ajatellut, että työnsä puolesta julkisuuteen päätyneiden henkilöiden häiriköinti juttusille hankkiutumalla on noloa, niin Estonia-case kiinnosti niin paljon että päätin tehdä poikkeuksen ja mennä rohkeasti juttusille. Olinhan muutenkin jo pienessä nousuhumalassa. Oli vapauttavaa saada vaihtaa kuulumisia sellaisenkin megajulkkiksen kanssa kuin Lehtola on. Kävi ilmi, että Lehtola oli matkalla Abertaween eli englanniksi Swanseaan kansainväliseen pelastusseminaariin. Kohtaaminen pisti jälleen kerran miettimään kuinka ihmeellinen tämä jalkapallomaailma oikein on.

Matka Karin seurassa eteni hyvin. Aurinko paistoi, viini maistui ja aloimme yhdessä hyräilemään takapenkillä äänekkäästi Cheekkiä, sillä olimmehan markkinatalouden luvatussa maassa:

"Tie eteenpäin vie tääl menevää miestä
kun pysyy liikkees ei kenenkään tiellä
ja vastuussa vaan itselleen
mut lomille joutuu matkustamaan itsekseen
mistä löytäis matkaseuralaisen
onnettomuustutkijan jonka kanssa jakaa sen kaiken
mimmit kyl edes tanssii
mut vaikee löytää hillittyy eleganssii
mul on tyylii ja pahanpojan tavat
siks kultaa kaivaa tääl nää varattomat akat
haluut mulberryy, burberryy jne
vaik mul on liituu en sun tauluun piirtään mee
mieluummin spendaisin onnettomuustutkijaan kuin itseeni
joka ansaitsee mun rispektin
mut jotta täällä muuttaisin mun suuntaa
päässä täytyy olla jotain muutakin kuin tukkaa"

Sen jälkeen keskityimme jylhiin englantilaisiin peltomaisemiin, jotka ehkä monen mielestä ovat tylsiä, mutta minulle ne toivat mieleen lapsuuteni Postimies-Paten. Parasta oli se, että olimme aikataulussa. Kunnes sitten yhtäkkiä bussi kääntyi M4:ltä kuoppaiselle kylätielle huumorikuskin ilmoittaessa mikrofooniin, että nyt mennäänkin kiertotietä, koska motarilla pääsee vain 5 mailia tunnissa. Vaikka oltiin kapeahkolla pikkutiellä, niin silti kuski veteli reilua 120 km tunnissa ja oksat vain paukahteli ikkunoihin. Hieman hirvitti tuo kiireinen ajotyyli.

Lopulta valkeni mistä oikein oli kyse. Motarilla oli ydinjätekuljetus ja sen takia olimme siirtyneet taittamaan matkaa tälle vanhalle 50-luvun kylätielle. Itseasiassa tämä oli se sama tie, jota pitkin kuljettiin Bristolista Lontooseen aina vuoteen 71 asti, jolloin uusi moottoritie valmistui ja hiljensi samalla alueen pikkukaupungit ikuiseen horrokseen. Onni onnettomuudessa tietysti oli se, että ainakin maisemat oli sellaisia, joita tuskin normaalisti koskaan pääsisi näkemään. Englantilaiset horroksessa elävät pikkukylät ovat kauneudessaan aivan ylivertaisia. Sydämeni alkoi sulaa ja olin onnellinen ruuhkan vaikutuksista. Myös inkivääriolueen lantratulla chardonneyllä saattoi olla osuutta asiaan. Takapenkin salanaukkailuni oli selvästi kiihtymään päin.

Ainakin seuraavat kaupungit tuli bongattua matkalla:

1.Hungerford on kauppakaupunki Berkishiressä 9 mailia Newburustä. Vuoden 2001 väestölaskennan mukaan siellä oli 5559 asukasta.

2. Marlborough on pikkukaupunki Wilsheren kreivikunnassa Lontoosta Bathin vievän tien varrella. Vuonna 2001 siellä eli hiukan yli 8000 asukasta. Kaupungissa toimii Marlborough College, hyvämaineinen sisäoppilaitos 13-18-vuotiaille nuorille. 70-luvulle asti kaikki Lontoon ja Bristolin välinen liikelle kulki koulu kaarisillan alta.

3. Calne on kaupunki Wilshiressä, joka kuuluu ns. AONS-alueeseen eli mielettömän kauniiden paikkojen listalle Englannissa. Eli eipä tosiaan voinut valittaa maisemista. Tänne voisi joskus palata tositoimissa.

Matka jatkuu. Kohta bussi palasi M4-motarille ja tunnin verran vedettiin sellaista 5-10 mailia tunnissa nykivää etanavauhtia. Kiitos vaan ydinvoimajanarit. Vit*tuskäyrä alkoi nousemaan ja tiesin, että kaiki tämä köröttely olisi prematchpinteista paikallisessa pubissa pois.

Mutta eipä aikaakaan kun päästin jo onneksi Walesin puolelle. Henkeäsalpaavat näkymät Severn-Bridgeltä ja lopulta bussin kiemurteleminen historiallisen Chepstow`n vuoristomaisemissa toi taas hyvänolontunteen pintaan. Vaikka oltiin jo myöhässä 1,5 tuntia niin ei haitannut. Kuriositeettina mainittakoon, että brenkuttelu National Expressissä on ehdottomasti kielletty, mutta ammattilainen juo huomaamatta ilman pahennusta. Ja vessatkin siellä oli oikein hyvät, niin että 190 centtinen viikinkikin sinne mahtui mukavasti virtsat vääntämään, tietysti seisaaltaan. Kiitos National Express. Hienoa palvelua.

Walesiin saapumisen kunniaksi oli jälleen aika fiilistellä Karin kanssa takapenkillä ja hyräillä Adam Smithin hengessä kansallisylpeyttämme Cheekkiä:

” Mä oon fiiliksissä, fileis - fileis - fileis
mä oon fiiliksissä, fileis - fileis - fileis
enkä voi sille mitään, käännän volymeee lisää
turn up (turn up) - turn up (turn up) ja nostan kädet taivaalle

Oon hyvis, hyväl remmil ja hyväl pääl, kyydis hyvää jengii me jyrätään
jarruttelulle en syytä nää, vaik mis ikinä kuljen mua syynätään
ja kyylätään, mut jos ryypätään niin ryypätään, eiks nii?
ne koittaa mua paparazzaa, illasta toisees samaa paskaa
mut kai sen ymmärtää, kun harvoin tällasta jengiä tavata saat
tää ilta meidän me omistetaan, jonot ei oo meitä varten ne ohitetaan
laitetaan nää flindat solisemaan, kaadetaan niin et alkaa kolisemaan"

Koska alunperin oli tarkoitus yöpyä Newportissa Cardiffin kupeessa, niin bussiliput oli vain Newportiin asti. Viime hetkellä vaihdoin kuitenkin hotlan Cardiffin keskustaan ja niimpä edessä oli vaihto bussista junaan Newportin rautatieasemalla. Hyvästelin haikeana legendarisen onnettomuustutkija Kari Lehtolan, joka jatkoi matkaansa kohti Swansean seminaaria. Mietin myös pitkään sitä vaihtoehtoa, että jäisin bussiin istumaan Cardiffiin asti, mutta en sitten viitsinyt pummilla ajaa. Todennäköisesti vaihdossa en menettänyt ollenkaan aikaa bussiin verrattuna, kun odottelua asemalla tuli vain 5 minuuttia ennen junan saapumista ja juna oli todella nopea, vain 12 minuuttia Newportista. Perillä Cardiffissa olin noin vartin yli kolme paikallista aikaa iltapäivällä, mikä tietysti oli aivan liian myöhäinen ajankohta.

Saapuessani Cardiffin asemalle ja keskustaan oli koko kaupunki hiljentynyt seuraamaan Wales-Argentiina rugbymaaottelua. Pubien tv-ruuduilla näkyi matsi ja kadut olivat suht hiljaiset. Aivan kiven heiton päässä Millenium Stadiumilta kantautui yleisön pauhu. En antanut rugbymanian häiritä etenemistäni, vaan jatkoin kulkua päättäväisesti kohti hotelliani Premier Inn Cardiffia, jonne matkaa asemalta oli alle kilometrin verran. Ennen hotlaan saapumista kävin vielä täydentämässä juomavarastoa Tesco Expressissä, jossa rugbypelin takia lasipullot oli laitettu lukkojen taakse. Otin siis ison muovipullon siideriä. Evääksi ostin aseman Burger Kingistä pari Whopperia sopuhintaan.

Premier Inn Cardissa törmäsin ensikertaa itsepalvelu check inniin, jossa luottokortti syötettiin seinään ja avainkortit tippuivat luukusta. Helppoa ja vaivatonta. Itse huone oli jättimäinen ja epäilin sitä kolmen hengen huoneeksi. Hintaa huoneelle tuli 99 puntaa, mikä ajankohtaan ja laatuun nähden oli ihan hyvä hinta mielestäni. Heti huoneeseen tultua väänsin kylpyhanan auki, riisuiduin ja annoin pikakylvytyksen matkan runtelemalle vartalolleni. Kylvyssä uskaltauduin taas hyräilemään kovaan ääneen Cheekkiä, tuota markkinatalouden päääänenkannattajaa:

"Kultapoika menestyksen harjalla surffaa
kaapissa on muutakin kun kalja vaan kultaa
Fly aamusta iltaan, kehdosta hautaan
niin on vaikeeta elää - helppoa laulaa
mut meilläpäin mitä puhutaan, se tehdään
eikä paskaa myöskään puhuta kenestäkään
SP koodii, cardifsin viileimmät kundit
sun wannabe jengi, himmeimmät juntit
ei pahalla, mut karismaa ei rahalla saa
mut ei kyllä helvetissä ladallakaan
istun mun toises GT:ssä ministerin paikalla
mietiskellen, kuin tulis toimeen ministerin palkalla
en ois uskonut, että olis koskaan varaa
ostaa kamaa, jota tosta vaan taas rokata saan
musa sattuis kolahtamaan jengiin olantakaa
nyt on vaikee mogatakaan, menestystä jota jahtaan"

Erityisen rentouttavan kylvyn jälkeen pistin koodia suomifäneille ja tiedustelin missä olisi mahdollinen pre match pint. No ei kuulemma ainakaan edelliseltä karsintareissulta tutussaWalkaboutissa, koska Rugby-peli oli jumittanut kaikki keskustan paikat. Sainkin tietää, että kaikki suomalaiset olivatkin jo siirtymässä viisaasti kohti City Stadiumia ja siellä KFC.n vieressä sijainnutta The Sandmartin-pubia. Kurisoisteettina kerrottakoon, että esimerkiksi vanha legenda ja tunnettu toimittajapieru Jeremy Paxman tiivisti brittipubin historiallisen ja suurelta osin nykyisenkin olemuksen yhteen virkkeeseen: ”Pubi on paikka, jonne miehet menevät juomaan. Jos suurimmalla osalla asiakkaista ei ole edessään alkoholijuoma, ei kyseessä ole pubi” ( Huom. Mahdolliset takkatulet, biljardipöydät, darts-taulut, televisiot, musiikit, ruokatarjoilut sun muut ovat kuorrutusta tuon ikuisen totuuden päällä). Paxmania vapaasti lainaten on kyse siis lopulta alkoholin kollektiivisesta nauttimisesta. Toisissa kulttuureissa on teehuoneita tai esimerkiksi vesipiippusoppia, mutta brittien seurusteluaine on alkoholi.

 Pikkuhiljaa päätin itsekin lähteä kohti stadionia tavoitteenani ehtiä juomaan edes yksi pre match pint pubissa. Aluksi yritin saada taksia, mutta se tuntui kovin vaikealta, kun samaan aikaan keskustaan oli purkaututunut 70 000 rugbyfania tukkimaan paikat. Ei auttanut muuta kuin kävellä. Matkaa City Stadiumille oli käsittääkseni rapiat pari kilometria, joten ei olisi kovakuntoiselle vapaatoimittajalle mikään ylitsepääsemätön urheilusuoritus. Kysyin poliisilta neuvoa minnepäin kannattaisi lähteä dallaamaan ja hän viittoi tien. Kävelin Millenium Stadium ohi yli Taff-joen ja päädyin Riversiden kaupunginosaan. Pimeys oli saapunut Cardiffiin ja oli hieman vaikea suunnistaa ilman karttaa. Yritin etsiä kentän valotolppia taivaanrannasta, mutta näillä uusilla stadioneilla ei kai nykyään sellaisia edes ole. Niinpä päätin kysyä neuvoa vieressäni kävelleiltä nuorilta miehilt. He osoittautuivat skoteiksi ja olivat menossa myös peliä katsomaan. Kertoivat olevansa kovia Mixu Paatelainen-faneja. Hienoa. Liityin heidän seuraansa, jotta ehtisin ajoissa stadionille. Tässä vaiheessa aikaa pelin alkuun oli enää 45 minuuttia.

Skoteissa roikkuminen osoittautui vääräksi valinnaksi. Tuhrautui ainakin vartin verran arvokasta kävelyaikaa, kun herrat suunnistivat navigaattoreineen aivan väärään suuntaan. Olisi pitänyt luottaa omaan vaistoon ja jatkaa päättäväisesti sillan jälkeen suoraan. Onneksi lopulta oikea suunta löytyi ja karistin ylämaan juntit kannoiltani lappalaisella puolijuoksulla.

Saavuin lippukassalle vartti ennen alkua. Pauttiarallaa 100 metrin jono eteni yllättävän rivakasti. Jonossa joku sympaattisen oloinen +50 semiläski walesiläinen partasuti kysyi minulta jotain walesin murteella enkä ymmärtänyt puoliakaan. Vastasin sille että "I suppose so", ikäänkuin olisin ymmärtänyt jotain. Hiljaisen hetken jälkeen mies katsoi minua kuin halpaa makkaraa, eikä enää jatkanut keskustelua. Hyvä niin sillä tässä tilanteessa oli hyvä keskittyä siihen olennaiseen eli walesiläinen jonotuskulttuurin ihailemiseen.

Vihdoin 2 minuuttia ennen pelin alkua pääsin sitten lippukassalle ja turvamies kävi ohjeistamassa lipunmyyjäslutia, että tälle janarille myydään lippu Finnish fan-katsomoon. Hyvää palvelua. 10 punnalla irtosi lippu ja sitten juoksujalkaa oikealle rullaportille. Portilla viiksimies opasti minua lukulaitteen kanssa, mutta onhan meillä Sonskullakin sellaiset, joten sormi ei mennyt suuhun. Maammelaulut oli tietenkin jo siinä vaiheessa ehditty vetää loppuun, kun törmäsin käytävällä SMJK:n puheenjohtajaan, joka oli selvästikin hyvissä. Seurasin hänen perässään suomalaisten sektioon. Ihmettelin kyllä hieman miksi puheenjohtaja kiersi walesiläisten katsomon kautta, mutta en kyseenalaistanut tilannetta vaan seurasin perässä sillä seurauksella, että matkalla oikeaan katsomoon satuin kaatamaan katsomossa jalkatilassa rivien välissä olleen walesiläisnaisen colat maahan ja hän katsoi minua erittäin pahasti. Vi*tuakos lattoi sen colan salakavalasti jalkoihin. Sitä paitsi minua tämä enemmän verotti, sillä sukkani oli nyt märkä ja uudehkot Diadoran tossut colassa. En silti antanut episodin lamaannuttaa matsikiimaa.

Toki parin minuutin päästä kaikki kiima olikin jo latistunut sillä huomasin, että olin katkiskatsomossa perse penkissä ja seisominen oli ehdottomasti kielletty. Lisäksi ympärillä istui walesiläisiä tuulareita, jotka pälyilivät ihmeissään ja selkeästi naureskelivat suomalaisten kustannuksella. Apinaa on koijattu, ajattelin. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi siis tarkailla muovista muovisemman stadionin poshhia infraa sekä tietysti Mixun Suomen peliesityksiä perse penkissä analyyttisesti myhäillen. Jopa kotisohvalla olisi ollut enemmän tunnelmaa. Taas tuli todistetuksi se fakta, että harjoituspelit ovat hiljaista itsemurhaa, eikä näihin tosiasiassa kannata matskustaa muuten kuin maapisteiden takia hassuttelumielessä. Paha mielihän näistä tulee, joka ikinen kerta.

Tauolla sentään sai jotain sosiaalista kontaktia SMJK:n porukkaan ja vaihdoin tunnelmia mm. Moldovasta tutun ALPPIK:n kanssa. Taukobaarissa oli myynnissä piirakoita, hampurilaisia ja muuta purtavaa. Juomavalikoimasta löytyi siideriä ja olutta 3,8 punnan hintaan. Lopulta päädyin ostamaan 2 pulloa Smirnoff-iceä hintaan 3 puntaa. Myöhemmin vaihdoin toisen pulloistani puolikkaaseen olutuoppiin erään suomifanin kanssa, minkä jälkeen vaihdoin puoliksi juodun tuopin nuuskapurkkiin erään toisen suomifanin kanssa. Vaihtokauppa se on joka kannattaa.

Suomi pelasi ajoittain hyvin, mutta pelin taso ei mitenkään ihmeellinen ollut edes harjoitushöntsäksi. Erityisesti Wales oli odotetun paska. Olisi pitänyt pystyä parempaan esitykseen, mutta ei sen väliä. Lopun viime hetken maali upeasta syöttäkombinaatiosta turkulaislähtöisen Riskin tekemänä oli kuitenkin yksi vuoden kiimaismmista maaleista. Myös paikalla ollut Rosenborgin scoutti kirjoitti nimen vihkoonsa. Sentterit pystyssä huutotuuletukseen paikallisten toimittajien edessä tuulareita provosoiden oli hyvä lopettaa tämä via dolorosa. Lopulta tuomari vihelsi pilliinsä ja pääsin ulos tältä paskastadionilta. Kiitos Cardiff City Stadium. En koskaan enää palaa.

Huomioitavaa stadionia ympäröivässä alueessa oli se, että parkkipaikkaa vastapäätä oli rakennettu uusia asuntoja. Nämä asunnot oli rakennettu vanhan Ninian Park-stadionin päälle. Jos minulta kysytään niin tuo uusi stadion oli hengeltään täysin muovinen ja ymmärrän jos moni vielä kaipaa vanhoja hyviä aikoja takaisin.

Matka keskustaan taittui paikallisia seuraillen. Cardiffin sivukujilla ilta oli pimeä, kostea ja mitäänsanomattoman hiljainen. Talojen ikkunaverhot oli tiivisti suljettu ja päättelin, että tämä oli sitä tyypillistä maahanmuuttaja-aluetta, josta eräs Hesarin blogistikin oli jalkapallokannattajia varoitellut, sillä nämä mamu-tyypit eivät kuulemma olleet tarpeeksi halukkaita kotiutumaan brittiläiseen yhteiskuntaan vaan vetivät mielummin verhot kiinni. Ettäs kehtaavat!

Päätinkin siinä kävellessäni vähän tutkia tätä kohuttua mamu-asiaa. Miehet toki näyttivät ajavan taksia ja pyörittivät kebumestoa, mutta naisten työssäkäynti ei kuulemma ollut hyväksyttävää. Tästä voimme tietysti päätellä, että kun samaan aikaan modernit länsimaiset yhteiskunnat yleensä ja Pohjoismaat eritoten kun on rakennettu ajatukselle, että molemmat sukupuolet ovat palkkatöissä, on mamuilla siis vaikea saavuttaa kantaväestön tulotasoa. Pysähdyin erään verhoilla suljetun ikkunan alle ja yritin kuunnella mitä asunnosta kuului. Vaimeasti erotin tv:n äänen, mutta en pystynyt analysoimaan mitä ohjelmia siellä katsottiin. Ettei vaan kiellettyjä kanavia katseltaisi? Yhtäkkiä ovi aukesi ja turbaanipäinen mieshenkilö ärjyi minulle jotain vanhalla pakistanin murteella ”you Finnish perverd, i´m gonna ged you and brake your neck!” Siinä vaiheessa katsoin aiheelliseksi ottaa jalat alleni ja jättää tutkivan journalismin toteuttamisen kesken. Se oli harmi, sillä nyt brittiläisten muslimimaahanmuuttajien kotiutumisen asteen arvoitus ei ehkä koskaan tule ratkeamaan.

Seuraavana aamuna nousin hyvissä ajoin ilman krapulan häivääkään ja checkkauduin ulos hotlahuoneestani. Kävelin tovin Cardiffin kapeilla oksennuksen täyttämillä aamuisilla kujilla puluja väistellen ja nautin viktoriaanisen ajan arkkitehtuurista. Yritin myös päästä linnapuistoon, mutta se oli suljettu. Oli aika hyvästellä Cardiff ja nousta junaan. Piipahdin vielä läheisessä Newportissa syömässä englantilaista aamiaista.

Kuriositeettina kerrottakoon, että Newportin aseman välittömässä läheisyydessä törmäsin nuoreen ilmeisen asunnottomaan mieheen, joka nukkui kyykyssä kädet ja pää verkkatakin sisään sullottuna. Ei ehkä maailman mukavin nukkumisasento ja kertoi karua kieltään materialistisen brittihallinnon saavutuksista. Kun olin käyttänyt vihoviimeiset lapsilisäkopeekat maittavaan aamupalaan ja vatsani oli totaalisen täynnä, käppäilin sen jälkeen rautatieasemalle ja astuin sisään lämpimään National Expressin linja-autoon ja jatkoin kohti Gatwickiä. Matkani veteli viimeisiään.

Bussissa vedin tietenkin taas seitinouhuet journalistin päiväkännit muutamalla tosimiesten siiderillä ja mietin kuinka ihmeellistä tämä jalkapallomaailma onkaan. Ehkä hienointa antia paluumatkalla oli sunnuntai-aamuna bussin ikkunasta bongatut chepstowläiset varhaisnuoret kadulla nyrkkeilyhanskat kädessä. Tällaisia hienoja yksittäisiä kauniita hetkiä voi parhaimmillaan ikuistaa mieleensä siellä kaukana  Lontoon ulkopuolella esiintyvässä aidossa tosibritanniassa.

Yhteenvetona voisi sanoa, että matka oli ollut vaivalloinen ja täynnä pettymyksiä. Erityisesti se, että pubielämä jäi tällä reissulla näkemättä potutti suunnattomasti. Eikä vähiten siksi, että cardiffilaisen yöelämän erikoisuus ovat eläinpuvut. Lähes kaikki eläinkunnan hahmot possusta kukkoon ja lampaasta lehmään ovat avoimesti saatavilla. Olisi ollut hauska tavata ainakin esimerkiksi lammas tai jänis. Mutta toivo elää. Ehkä jonain päivänä palaan taas kuvan kauniiseen Cardiffiin ja pääsen pubiin istumaan eläinten kanssa.

Tässä vielä Runqvist -TV:n taltioimaa kuvaa "matkalta":