keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Haaveet kaatuu

Joka talvi suomalaiset ultrakannattajat piileskelevät puolivuotta savupirteissään nöyrinä ja hiljaa. Juuri kun horros on päättymäisillään ja bileiden pitäisi alkaa, tulee lihava kunnanisä ja peruuttaa kekkerit. Kuten uutiset kertovat, on jalkapalloliigan avauskierrokselta peruttu ainakin kolme ottelua. Kunta päättää, liiga vikisee, kannattajat ja pelaajat kärsii. Siinä suomalainen marssijärjestys. Nil novi sub sole.

Vapaapäivän pomolta anonutta ja matkalipun kauden avausmatkalle ostanutta elämäntapakannattajaa ei varmasti paljon lämmitä ne selitykset, joita hänelle ollaan taas syöttämässä. Jälleen samoja loppuun kuluneita fraaseja: "yöpakkaset teki tepposet, eikä kenttää saatu ajoissa kuntoon, vaikka urheat kenttämiehet tekivätkin parhaansa." Päätösten taustalla on se, että suomalaisessa viitekehyksessä pelaaminen heikkokuntoisella kentällä pilaisi nurmen koko loppuelämäksi. Jossain muussa maassa biologia taas toimii hieman eri tavalla. Pulinat pois, urheilupaikan "omistajat" ovat puhuneet.

Vaikka talvella taas satoikin lunta ja keväällä oli, yllätys yllätys, vähän yöpakkasia, niin jokavuotiset valitukset liian aikaisesta aloituksesta ja kenttien hoidon mahdottomuudesta Suomessa eivät ole tästä päivästä. Kaikissa muissa naapurimaissamme kun ollaan yöpakkasista huolimatta kauden pituudessa jo valovuosia edellä, kun taas Suomessa pelataan nykyisellään maailman lyhyin sarjakausi. Kautta yksinkertaisesti ei voi tästä enää lyhentää.

Otteluperuutukset toki kuuluvat lajiin, mutta valitettavasti Veikkausliigassa ei vain ole tilaa niille. Jo ilman peruutuksiakin ottelutahti on runnottu epälajinomaisen tiukaksi, mikä on omiaan laskemaan pelin tasoa ja arvostusta. Peruutukset ovat erityisen ilkeitä europelijoukkueille, joille lähes ainoa mahdollisuus pärjätä Euroopassa on lepuuttaa liigapeleissä ykkösmiehistöä ja antaa peliaikaa reserveille. Täyteen ahdettu puolen vuoden tynkäliiga on kilpailullisesti katsoen täysin älyvapaata touhua.

Liigan laatiman otteluohjelman aloitus on myös hieman erikoinen. Miksi varmimmat tapaukset eli tässä tapauksessa muovitetut Helsingin Sonera stadium ja Saviniemen jalkapallostadion ja yleensä keväällä parhaassa kunnossa olevat Lahden hiihtostadionin nurmi, Espoon Tapiolan uusi lämmitetty nurmi ja eteläisimpänä sijaitseva Maarianhamina eivät kelvanneet avauspaikoiksi? Toisaalta tasapuolisuuden vuoksi olosuhdeterroristejä ei pidäkään kohdella silkkihansikkain vaan vaatia samaa laatua kuin hyvin asiansa hoitaneilta seuroilta ja kaupungeilta. Ehkä oikeudenmukaisin tapa korjata huhtikuun peruutuksien aiheuttama mediatappio olisi siirtää nyt peruutetut matsit marraskuulle.

Käsitän asian niin, että kotimaisen jalkapallon pahin tragedia on ollut jääminen kunnallisten kenttien armoille. Lienee selvää, että jos stadionit olisivat yksityisessä omistuksessa, niitä hoidettaisiin suuremmalla pieteetillä. Kunnallinen kentänhoito on pelkkää näpertelyä ja karvalakkimallin kentänhoitoa, joka ei kuuluisi enää 2000-luvulle. Suomalainen nurmien hoito vertautuu siihen, että jäähallin jäätä hoidettaisiin ilman zambonia. Siinä missä Ruotsissa kunnat tai seurat laittavat nurmen alla lämmöt päälle ajoissa, yleensä jo helmikuun puolella, ei Suomessa saada edes lumia raivattua kentältä muutamaa viikkoa ennen kauden alkua. Puhumattakaan, että hälläväliä-kentänhoidolla olisi käytössään nykyaikaisia metodeja ja välineitä. Sitten käy niinkuin yleensä ja ihmetelllään miksi aika loppui taas kesken? Luonnon vika? Ei vaan ihmisen.

Surullinen fakta on, että kunnallishallinnossa ei ole tarpeeksi ihmisiä, joille jalkapallo tai varsinkaan kotimainen jalkapallo merkitsisi yhtään mitään. "Ratina ei ole lumileikkejä varten" lausui taannoin tamperelainen liikuntapomo Matti Kaario yrittäessään estää syksyisen Suomen cupin ottelun Ratinan stadionilla. Tuo lause kuvastaa hyvin sitä ylimielistä asennetta joka kotimaista jalkapalloa kohtaan vallitsee.

Ironisesti samalle stadionille oli tarjottu viereisestä tehtaasta mahdollisuutta kierrättää tehtaan lauhdevesiä nurmen lämmitystä varten, mutta liikuntaviraston mukaan sellaiselle ei Mansessa ole tarvetta. Käytännössä nurmen lämmitys olisi siis järjestelmän rakentamisen jälkeen ollut kaupungille täysin ilmaista. Onneksi kuitenkin ensi talvena Ratinassa pelataan jääkiekon talviklassikko Tappara-Ilves, mutta ne ovatkin jo ihan eri lumileikkejä ne.

Toisaalta nykyisestä olosuhdeahdingosta on turha syyttää pelkästään kuntia. Muistellaanpa huhtikuuta 2010 ja Palloliiton liittohallituksen kansallisen kilpailutoiminnan uudistamispäätöstä. Silloin sarjajärjestelmät rukattiin uuteen uskoon ja myös olosuhdekriteereitä tiukennettiin. 2012 lähtien kaikkien seurojen tuli olosuhteiden osalta täyttää Uefan lisenssivaatimukset. Tarkoittaa siis sitä, että kenttien tulee olla pelikunnossa Uefan pelikauden ajan. Sokea reettakin näkee, ettei näin tietenkään ole. Ja minne jäi se Jakosen ja kumppaneiden lupailema konkreettinen tuki seuroille ja kunnille olosuhteiden parantamiseksi? Luvattiin nurmen päälle rullattavia pressuja, lämmitettäviä telttoja ja vaikka mitä kaunista. Missäänpäin Suomea ei vaan ole näitä vehkeitä vielä näkynyt, vaikka muualla maailmassa ne kuuluvat kentänhoitajan perusarsenaaliin.

Veikkausliigalla on käytännössä kolme mahdollisuutta reagoida tämän kevään farssiin.
a) jatkaa samaan malliin
b) ottaa käyttöön Ruotsin malli
c) ottaa käyttöön Viron malli

Samaan malliin jatkamalla ja kuntien armoille heittäytymällä ei kautta pystytä tulevaisuudessakaan pidentämään ja negatiivista julkisuutta liigan maineelle tuovat turhat peruutukset saavat varmuudella jatkua. Puuhastelu siis jatkuu: juodaan kahvia ja pidetään suuria puheita ilman minkäänlaista suhdetta tosielämään. Toki mediahuomio on aina taattu, kun lööpit hehkuttavat kauden avauksen olevan farssi.

Ruotsin mallissa kentänhoitoon ryhdyttäisiin todenteolla panostamaan, mikä vaatisi suhteellisen kovia satsauksia nurmien ja muovien uusintaan ja samalla myös kentän lämmityskustannusten hyväksymistä pohjoisen maan realiteettina. Haave ei ole kovin realistinen jalkapallon yleisen arvostuksen takia. Periaatteessa rahasta Suomessa ei ole pulaa, mutta intohimoa ja kulttuuria puuttuu sitäkin enemmän.

Toisaalta Ruotsissa on hyödynnetty myös varakenttäajattelua paljon tehokkaammin kuin Suomessa. Kuten tänä keväänä Superettannissa on nähty, ei ottelusiirtoja suvaita kevyin perustein, toisin kuin Suomessa, vaan avauskierroksen matseja saatetaan joutua pelaamaan jopa sadan kilometrin päässä kotikentästä. Näin oli esimerkiksi Ljungskilen ja Hammarbyn välisessä pelissä, joka oli siirretty Borås Arenalle. Miksi Suomessa Marjamaa ja kumppanit eivät hyödynnä tätä vaihtoehtoa?

Realistisin vaihtoehto Suomelle on köyhän Viron malli. Siellä kausi alkaa maaliskuun alussa lämmitetyillä muovikentillä ilman katsomoita. Huhtikuussa seurat siirtyvät vähitellen oikeille stadioneille ja nurmelle, jos sellainen löytyy. Katsojia kevään peleissä ei ole paljoa, mutta ei niitä ole sen enempää siellä kesälläkään. Seurat ja maan jalkapallo hyötyvät, kun kilpailullisia otteluita pelataan mahtavat 8 kuukautta vuodesta. Ottelutahtia ei tarvitse pakottaa tässä mallissa liian kovaksi. Varsinkin europelijoukkueet ovat mielissään. Suuri hyötyjä on myös Viron maajoukkue, joka saa tarvittaessa kilpailullisia otteluita pelanneita pelaajia riveihinsä myös maaliskuun pelipäivinä. Samalla pitkää eurooppalaista sarjakautta pelaavat pelaajat ovat usein valmiimpia siirtymään suurempien liigojen huippujoukkueisiin. Erinomaista Viron mallia ovat viime aikoina seuranneet myös Latvia ja Liettua, joissa kautta on merkittävästi pidennetty muovikenttien avulla.

Suomeen muunnettuna Viron malli tarkoittaisi varmaankin sitä, että kausi aloitettaisiin huhtikuun alussa, pelattaisiin kuukausi varakentillä ilman turhaa häpeilyä ja toukokuussa siirryttäisiin stadioneille. Toki aikaisemminkin saa siirtyä, mutta toukokuussa sen tulisi olla jo pakollista. Oikeilla stadioneilla yleisön viihtyvyys ja seuran mahdollisuudet oheismyyntiin ovat tietysti paremmat kuin alkeellisemmilla varakentillä. Malli siis palkitsisi niitä seuroja ja kaupunkeja, jotka ovat valmiita laittamaan ykköskenttänsä ajoissa kuntoon. Aikaisempi aloitus helpottaisi otteluruuhkaa ja antaisi lisää pelipäiviä. Kunnille päätös olisi helpotus, kun niiden ei tarvitsisi enää pelätä nurmiensa pilaantumisen puolesta.

Pidempi sarjakausi myös muokkaisi nykyistä mentaalista mallia hiljalleen kohti eurooppalaisuutta: jalkapallo ei ole vain kesäpeli.  Mielestäni muutama ottelu kauden alussa varakentällä on paljon pienempi paha kuin se, että ei pelattaisi ollenkaan. Kotimaisen jalkapallon kehittäminen ei saa olla siitä kiinni, jos lipputuloissa ja oheismyynnissä tulee takkiin ehkä muutama hassu tonni seuraa kohden. Kokonaisuuden kannalta tämä riski on vain otettava. Näin ei voi jatkua.



perjantai 5. huhtikuuta 2013

Matkaraportti Tukholmasta 31.3.



Kevättalven mittaan olin jo pitkään haikaillut vuoden ensimmäisen ulkomaan vierasreissun perään. Alunperin HJK:n piti kohdata Hammarby Tukholmassa jo lauantaina 30.3., mutta ottelupäivä tarkentui myöhemmin sunnuntaille 31.3. Niinpä kohureportterin lentosuunnitelmat Arlandaan kariutuivat ja Norwegian vaihtui Viking Lineen. Samalla mukaan reissuun oli otettava vaimo ja vuoden ikäinen poika, jolle kyseessä oli ensimmäinen ulkomaan reissu. Käyhän se tietysti näinkin, ajattelin.

Samalla tavalla näistä kulttuurimatkoista ei tietenkään perhekannattaja saa irti kuin 100% laatujournalismiin sitoutuneella vapaatoimittaja-matkalla asian laita olisi ollut. Perhevastuut painoivat kovaa päälle ja mistään aktiivilomasta oli nyt turha unelmoida. Mutta kun kyseessä oli harjoituspeli, niin olin avoin kaikkia osapuolia tyydyttävälle kompromissille.

Kello näytti Ruotsin aikaa 5.56, kun MS Gabriella lipui hitaasti jääsohjoisessa Tukholman saaristossa.  Kelloja oli yöllä siirretty kesäaikaan, joten tuntui ihan Suomen ajalta.  Poika oli kuin kotonaan ja päätti lopettaa nukkumisen siihen paikkaan.  Kävin suihkussa ja siirryimme pallomeren puolelle. Myös käytävien kokolattiamatot ovat materiaaliltaan loistavia juoksuratoja, joissa saa helposti juniorin energian kulumaan.  Aamiaisella poika tuttuun tyylinsä kylvi puurot ja juustot buffetin kokolattiamatolle.  Sen jälkeen  isä piipahti tax freessä hakemassa  pari kiekkoa matsinuuskaa itselleen.

Kymmeneltä laiva kiinnittyi Tegelvikshamnin satamalaituriin ja oli aika viedä poika pyörähtämään ulkomailla. Ilma oli kuin morsian: pääsiäisaurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpöä oli noin +2 astetta. Kevät oli ollut myös Tukholmassa kylmä.  Lunta ja jäätä oli edelleen näkyvissä kukkuloilla, tienpientareilla ja varsinkin puistojen varjoisissa kohdissa.

Työnsin rattaita alle kilometrin matkan Medborgärplatsenille, jossa kävin samalla lataamassa Pressbyronista arvoa matkakortille. Poika juoksenteli innokkaasti ympäri hieman urealta tuoksahtanutta kansalaisaukiota ja kävi aina välillä moikkailemassa puiston penkeillä istuvia kansankodin spurguja. Seuraavaksi juotiin mellanmjölkkiä tuttipullosta. Koska kello alkoi jo lähestyä puolta kahtatoista, alkoi pojalla hieman uni tulemaan silmään. Kotvasen kuluttua lähdinkin viemään vaimoa ja poikaa takaisin laivaan nukkumaan päiväunia. Nousimme bussiin numero 53 ja matkustimme pari pysäkkiä Londonviaduktenille ja siitä sitten kävelimme laivaan.

Kun familistiset velvoitteet oli hoidossa suuntasin bussilla Slussenille, jossa vaihdoin metron vihreään linjaan. Tarkoitukseni oli ajaa Globenin asemalle, mutta pahaksi onneksi kyseinen metro ajoikin risteyksestä toiseen suuntaan ja päädyin Skärmarbrinkin lähiöön, jossa 60-70 lukulaiset miljoonaprojektin kauniit kerrostalot toivottivat minut tervetulleeksi. Tänne olisi tehnyt mieli jämähtää pussikaljalle muistelemaan Olof Palmea, mutta aika riensi. En jäänyt kuhnailemaan lähiöön vaan ajoin yhden pysäkin verran takaisinpäin Gulmarsplanille, josta päätin kävellä kohti stadikaa. 


Kello oli vartin yli kaksitoista, kun kävelin pitkin Arenavägenia kohti edessä siintävää Globenia, joten minulla oli vielä 45 minuuttia aikaa tempaista jossain lähikuppilassa pienet pre match pintit. Tuntui kiehtovalta olla pitkän tauon jälkeen näissä suomalaiskansallisesti tärkeissä kulttuurimaisemissa, joissa legendaarinen Timo Jutila oli lämännyt Suomelle sen kaikkein pyhimmän kullan ja Niemisen Veikoltakin oli kulli vilahdellut pyyhkeen alta. Tunsin melkoista haikeutta ja lähes tippa pääsi valumaan Janina Frostell-aurinkolasieni linssiin. 

Arenavägenillä oli havaittavissa syvää kunnioitusta herättävää matsitunnelmaa, kun tyylikkään casuaalit nuoret miehet ja vähän vanhemmatkin kulkivat Hammarby-huiveissaan tai ilman. Tämä on se mentaalinen hetki, jota Suomessa ei koskaan voi tavoittaa. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Ruotsi on hieno maa.

Globenin kauppakeskuksesta löysin sopivan baarin, jossa saatoin istahtaa hetkeksi nauttimaan leppoisasta atmosfääristä ja kiskaista huiviin yhden tuopin Spendrups-bulkkiolutta. Aivan sattumalta törmäsin myös terassilla istuskeleviin HJK-huligaaneihin ja päätin kysyä, josko saisin liittyä heidän seuraansa. Se sopi heille, sillä minua kunnioitetaan Helsingissä, koska olen tamperelaisuudestani huolimatta kulkenut HJK:n peleissä jo toistakymmentä vuotta.  

Globenista puheen ollen kuriositeettina kerrottakoon, että minut kerran poistettiin sieltä tammikuussa 2004, kun olin Nackas Minne muistoturnauksessa heittänyt tumman puhuvan skogbär-laattatifon hallin punaiselle penkille. Melkoinen saavutus sekin. Nuorena on vitsa väännettävä...

Viisi minuuttia ennen matsia suuntasin HJK:n n.6 henkisen mobin perässä kohti Norra läktarea, jossa istuskeli entuudestaan jo muutama muu HJK:n perhekannattajista.  Vaikka ilman lämpötila ei ollut edes viittä astetta, niin maaliskuun lopun porottava kevätaurinko teki Norra läktaresta paratiisisaunan, jossa pystyi lekottelemaan t-paitasillaan. Harmitti suunnattomasti, kun Veikkausliiga ei tajua hyödyntää näitä kauniita kevätpäiviä, vaan aloittaa kautensa vasta kesän kynnyksellä. Tyhmästä päästä kärsii koko jalkapalloperhe.

Itse matsi oli varsin keskikertainen, eikä Dembaa, Wallenia ja Zenelia lukuunottamatta kukaan yltänyt huippusuorituksiin. Hammarby vertautuisi pelaajamateriaaliltaan Suomen liigassa ehkä johonkin JJK:n tai Lahden tasoiseen limanippuun.  Kuvaavaa oli, että HJK.n tusinavaratoppari Morenilla ei ollut hädänpäivää näiden kennedyiden ja muiden superettan-tusinajanareiden keskellä. HJK voitti ottelun helpohkosti 2-0.

Täytyy kuitenkin kiittää Bajenia hulppeista puitteista. Ensimmäistä ja todennäköisesti viimeistä kertaa(Hammarby muuttaa kesällä uudelle muoviareenalle)vierailin tällä perinteisellä stadionilla ja vahva vaikutelma jäi, että tämä paikka oli todella täydellinen jalkapallon seuraamiseen: nurmi oli kesäkunnossa, tunnelma katsomossa oli boheemin intiimi, kuppituolit puuttuivat, eikä ryhmäbajamajoissa ollut mitään valitettavaa. Sympaattinen ympäristö kaltaiselleni vanhan koulukunnan romantikolle. Hauskaa oli myös se, että Hammarby ei perinyt ottelusta lainkaan pääsymaksua vaan kannattajilla oli mahdollisuus antaa vapaaehtoinen pääsymaksu Bajen-ultrien tifokassaan. Koska Suomessa?

Ensimmäisellä puoliajalla myös Bajenin stoneisland-hihaisten youngboyssien hiipiminen selustaan väijymään oli sykähdyttävän jännittävä hetki. Olin melko häpnadilla lyöty. Helsinkiläiset saivat paikallisilta kaipaamansa huomiota, vaikka itse matsitunnelma olikin hyvin rauhallinen ellei jopa unelias. Ei näistä harjoituspeleistä jaksa Ruotsissakaan moni innostua. 5000 katsojaa oli kuitenkin hieno ja arvostettava yleisömäärä ja antaa perspektiivia Hammarbyn mittasuhteista.

Ottelun jälkeen saattoi taas hyvillä mielin dallailla kohti metroa ja ajella iloisena Medbörgarplatsenille ja siitä sitten kohti laivaa ja familistisia velvoitteita. Auringossa istuminen oli kuitenkin kalpeanaamalle ollut sen verran rankkaa puuhaa, että pallomeressä alkoi allekirjoittanutkin olla jo päiväunien tarpeessa. Hyvä reissu kaikinpuolin. Europelejä odotellessa. Jag älskar Sverige.