maanantai 25. helmikuuta 2013

Jaro teki sen taas

Pietarsaari on tunnettu jalkapallokaupunkina. On aivan totta, että Jaro varmasti on tärkeä seura alueensa ihmisille. Mutta Veikkausliigalle Jaro on ollut tikku peräsuolessa jo useita useita vuosia. Aivan liian kauan. Nyt alkaa mitta olla täynnä.

Olemme valitettavasti ennenkin joutuneet käsittelemään aihetta blogissamme. Ensinnäkin on yleisesti tiedossa, että Jaron olosuhteet ovat liigatasolle täysin ala-arvoiset. Tikkuiset lahoamispisteessä olevat lankkukatsomot ja koko liigan arvostusta laskeva savipohjainen ja parasta ennen päivänsä jo aikoja sitten nähnyt nurmikenttä ovat sellainen kombo mitä millään muualla paikkakunnalla ei enää näe. Onneksi kenttälämmitystä Pietarsaaressa on viime vuosina uskallettu jopa käyttää, kun Etelä-Suomesta asti käytiin opettamassa miten ON-nappia painetaan.

Kaikista ikävintä Jarossa on kuitenkin se, että se ei edes yritä olla liigaseuran arvoinen vaan koko toiminta lähtee liikkeelle seurayhteisön omista narsistisista tarpeista ja kaiken kehityksen jarruttamisesta. Jarolle suomalainen jalkapallo ei merkitse mitään. Itse asiassa koko Pietarsaaren kaupunki ja kaikki pietarsaarelaiset vihaavat suomalaista jalkapalloa. Tämän kaupungin sisäänpäin käpertyneet sairaat ja kaunaiset yksilöt saavat sairasta tyydytystä siitä, kun he pääsevät mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla kusemaan Veikkausliigan pakkiin ja vesittämään muiden seurojen kunnianhimoiset yritykset nostaa liigan arvostusta.

Surkeilla olosuhteillaan se pääsee joka ikinen kevät ja syksy näyttämään keskisormea liigatoimiston suuntaan ilman pelkoa rangaistuksesta. Siitä pietarsaarelaiset saavat kaivattua väriä tyhjään elämäänsä. Liigan maine vesittyy, sponsorit ja katsojat kaikkoavat, mutta siitähän ei pietarsaarelaisilla ole vastuuta, kun omaan toimintaan se ei heijastu millään tavalla. Samat papat kun kuittaavat joka syksy seuran tappiot ja sairas kehityksen jarruttaminen saa jatkua.

Toisekseen Pietarsaari on niin pieni kylä, että se joutuu rimpuilemaan pääosin eteläisen Suomen ja Itä-Euroopan dropout-pelaajilla, jotka muualle ovat yksinkertaisesti liian huonoja. Niimpä vuosien saatossa ollaankin nähty kaikenkarvaisia muukalaislegioonia, jotka ovat laskeneet koko liigan pelin tasoa ja samalla sarjan kiinnostavuutta. Viime kaudelta muistettakoon Klubin umpisurkea egyptiläisfloppi Sherif Ashraf, joka ala-arvoisessa Jarossa nousi yllättäen tähdeksi. Kuvaa hyvin kyllä Jaron tasoa. Ikävintähän tuossa oli, että Ashrafin avulla Jaro jälleen säilyi liigassa ja saa terrorisoida muita liigaseuroja taas ainakin yhden vuoden lisää.

Viime viikolla Jaro teki kenties kaikkien aikojen pohjanoteerauksen omaan pesään paskantamisessa, kun se julkaisi "hassun hauskan" youtube-videon Harlem Shake. Tällä videolla liigapelaaja(!!) Kronholm heiluttelee saatanallista Korv Göräns-läskimahaansa erittäin etovalla tavalla ja tämän jälkeen koko muu joukkue yhtyy banaaliin toimintaan tekemällä mielisairaita vemputus-liikkeitä pukukopissa. Voi vaan ihmetellä miten aikaisemmin niin arvokas Pappa-Jeremenko on suostunut tällaiseen liigan arvostusta laskevaan eettisesti moraalittomaan tekoon. Ilmeisesti hän rakastaa enemmän venäläistä jalkapalloa kuin suomalaista?

Jaro tietysti huomiohuoraa videolla näkyvyyttä itselleen, mutta samalla se tekee sen täysin liigatason normeille sopimattomalla tavalla. Jaro toimii ilman minkäänlaista vastuuta siitä, mitä tällainen amatöörimäinen ja huonolla maulla toteutettu ala-arvoinen "leikittely" tai "hassuttelu" tekee liigan maineelle ja mitä se kertoo ulkopuoliselle Veikkausliigasta. Juuri se kai Jaron ensisijainen tarkoitus lienee ollutkin - paljastaa ihmisille minkälainen paskasarja Veikkausliiga oikeastaan on. Siellä pelaa se iljettävä läskimaha-Kronholm, josta urheilullisuus on kaukana. Ja siellä pelaa se Jaron joukkue, joka on täynnä pervoja mielisairaita vemputtajia. Tästä on liigatoimiston taas hyvä lähteä kehittämään brandiä uskottavampaan suuntaan. Veikkausliiga - peliä jossa tähdet syntyvät? Not.

Nyt siis valoja päälle siellä Urheilukadun toimistossa ja vihdoinkin kunnon sakkoja tälle mädättäjäseuralle. Vastuullisten liigaseurojen puolesta olisi perin toivottavaa, että kauden päätteeksi luonto hoitaisi homman. Ehdottomasti ratkaisevin ja suurin asia suomalaisen jalkapallon eteenpäinmenon kannalta on, että limanippu nimeltä FF Jaro vihdoinkin ulkoistetaan lokakuussa 2013 divaritasolle. Se on paljon oikeampi taso olla mauton  ja vastuuton amatööriseura. Emme jää kaipaamaan.





torstai 21. helmikuuta 2013

Hippos-Areena tulee, oletko valmis?

Mielenkiintoisia uutisia Jyväskylästä keskellä kuulasta kevättalven pakkaspäivää: Keskisuomalaisen mukaan Jyväskylän Hippokselle ollaan kaavailemassa uutta katollista jalkapallostadionia. Sellaiselle totisesti olisi Suomessa nyt kysyntää. Suomalainen stadioninfra kun on tunnetusti yksi Euroopan alikehittyneimmistä ja jäänyt jälkeen muun muassa vanhan itäblogin maista, vaikka kansantuotteella mitattuna Suomi sijoittuu maailman rikkaimpien valtioiden joukkoon.

Jalkapallostadionien rakentamisessa Suomi on ollut jo kauan aikaa semialbanialainen kehitysmaa, jossa Rovaniemen rappiokeskuskentän ja Tapiolan hökkeliurheilupuiston kaltaiset rikoksen ihmisyyttä kohtaan muodostavat katsomopuitteet edustavat kansallista mainstreamiä. Voimme vain kateellisena seurata esimerkiksi Tukholman menoa, jonne tänä keväänä on valmistunut jo hulppea Friends Arena ja myöhemmin keväällä on valmistumassa Stockholms Arena. Molemmat tietenkin katollisia monitoimistadioneita! Oli varsin vekkulin näköistä, kun Ruotsi ja Argentiina pelailivat viime kuussa ystävyysottelun aidolla luonnonnurmella lyhythihaisissa pelipaidoissaan. Sellaisesta voi Pertti Alaja ja kumppanit vain haaveilla.

Ruotsissa molemmille areenoille riittää yhteiskunnan tukea, mikä kertoo osaltaan urheilukulttuurin korkeasta tasosta. Kukaan ei taatusti lähde motkottomaan, että nykyaikaiset tapahtuma-areenat olisivat pois esimerkiksi omaishoitajien taskusta, vaan asia kuitataan olosuhteiden normaalilla päivittämisellä nykyajan vaatimusten tasolle. Samaan aikaan Suomessa edelleen puuhastellaan erään auttamattomasti vanhentuneen historiallisen ulkoilmamonumentin kimpussa, jonka remppaaminen on pelkkää teatteria ja  näpertelyä, joka ei todennäköisesti koskaan tule tyydyttämään oikein ketään. Ei jalkapallolijoita, ei yleisurheiluväkeä, eikä varsinkaan tapahtumista elämyksiä hakevia maksavia asiakkaita.

Jyväskylän areena ei tietenkään korvaisi Olympiastadionia, mutta se avaisi mahdollisuuden pelata kotimaaotteluita hyvissä olosuhteissa rospuuttoaikaan ja miksei muulloinkin. Mainittu 8000 katsojan kapasiteetti olisi varsin passeli esimerkiksi pienempiä maita vastaan pelattavissa maaotteluissa. Parastahan olisi että näitä pelejä voisi pelata vaikka helmikuussa, eikä aina tarvitsisi matkustaa Thaimaahan tai Karibialle asti.

Esillä olleiden visioiden valossa on ilmeistä, ettei Hippos-Areena olisi mikään ökyareena vaan maltillisesti 12 miljoonan budjetilla nouseva hiukan normaalia isompi sisähalli. Mitään Friends Arenan kaltaisia luxusnurmia on turha odotella vaan kriteerit täyttävä FIFA-kelpoinen muovimatto saa riittää. Silloin alueen futisjunnuillekin on hyvät talviharjoitteluolosuhteet taattuna.

Suomalaiset realiteetit ja varsinkin omaishoidon kriittisen tilanteen tuntien on myös hyvä, että nyt ollaan rakentamassa nimenomaan yksityistä areenaa ilman penniäkään kunnallista rahaa. Omaishoitajat voivat siis nukkua yönsä huomennakin rauhassa. Nyt pitäisi paukkuja löytyä keskisuomalaiselta yrityselämältä, Suomen Palloliitolta ja valtiolta. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Jyväskylän areena olisi toteutuessaan kansallisesti merkittävä hanke ja päänavaus uuden sukupolven jalkapallo-olosuhteille Suomessa.

Täytyy vaan toivoa, että näitä suunnitelmia ja visioita ei olla käyttämässä vain Harjun ehostamisen ja kehittämisen viivyttämiseksi vaan kyseessä olisi aito halu parantaa olosuhteita. Jyväskylässä ollaan tehty hienoa työtä jalkapallon eteen viimeiset kymmenen vuotta ja JJK on yleisömääriltään Suomen kärkeä. JJK on seura, joka ansaitsee olosuhdeunelman toteutumisen. Nyt varsinkin Palloliitolta odottaisi aktiivisuutta ja aitoja tekoja asian hyväksi. Myös esimerkiksi Tampereen Tammelassa olisi eräs perinnekenttä, jonka puolesta Palloliitto voisi ehkä tehdä jotain konkreettisiä tekoja yhteistyössä seurojen kanssa.

Pääasia on, että asioista edes keskustellaan, vaikka toteutuminen onkin vielä kaukainen haave. Terveiset Pertti Alajalle.


keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Salaam Aleikum, Juhani!

Eilinen oli kyllä tavattoman hieno päivä. Ensin Suomen ja Venäjän välistä ystävyyttä elvytettiin Moskovan kupeessa Venäjän presidentin virka-asunnolla. Sauli Niinistön ja Vladimir Putinin sydämellisen lämmin urheilumiesten kohtaaminen ja suomalaisen bisnesmiesdelegaation kestittäminen oli kuin kaihoisa tuulahdus vanhoilta hyviltä YYA-ajoilta. Lopulta päivän kruunasi illalla yllättävä uutinen, jossa kerrotiin Juhani Ojalan allekirjoittaneen sopimuksen Venäjän liigan Terek Groznyin kanssa. Aivan huikea siirto, Juhani!

Juhani Ojala on harvinaisen rohkea mies suomalaiseksi. Suomalaiset ovat olleet perinteisesti melko nihkeitä siirtymään itänaapuriin, vaikka tiedossa on, että kysyntää kyllä olisi ollut. Kulttuuritaustaltaan venäläisiä Roman Eremenkoa ja Aleksei Eremenko Junioria ei kai tässä suhteessa voi suomalaisiksi pioneereiksi laskea.

Muutaman avarakatseisen suomalaisen historia sentään tuntee. Kaudella 2002 Olli Kangaslahti pelasi ensimmäisenä suomalaisena Venäjällä edustaen 1.divisioonassa pelannutta FK Volgar-Gazhpromia. Muistaakseni Volgar tippui tuolla kaudella kakkoseen. Muistettakoon myös, että Jani Virtanen pelasi Venäjällä Himkin riveissä, vaikka peliaika olikin kortilla.

Jääkiekon puolella suomalaiset ovat jo aikoja sitten kansoittaneet Venäjän KHL:n. Toivotaan, että Juhani Ojalan siirto avaisi silmiä ja vähentäisi futispuolen ennakkoluuloja. Fiksut ruotsalaiset jalkapalloilijat ovat olleet suomalaisia ennakkoluulottomampia siirtymään itään. Kim Kälström, Rasmus Elm ja Pontus Wernbloom ovat raivanneet tiensä hienosti Venäjän Valioliigan kuumimpiin suurseuroihin. Jokunen muukin nimi taitaa löytyä. Ruotsissa Venäjän liigaan osataan jo suhtautua terveellä tavalla: Premier Liga on kuin mikä tahansa huippusarja Englannin, Espanjan, Saksan tai Italian rinnalla.

Ojalan siirrosta mielenkiintoisen tekee myös se, että maineeltaan Groznyi ei ole mikään Pietarin tai Moskovan kaltainen moderni kansainvälinen metropoli vaan periaatteessa sitä alkeellisinta ja pelottavinta periferiaa ja orienttia. Tsetseenipääkaupunki tunnetaan ennen kaikkea sodasta, pommituksista ja kuolemasta. Tämä maine syntyi ensimmäisen sodan aikana 90-luvulla, kun Venäjän rappioarmeija Jeltsinin johdolla kurmuutti vastakarvaan nousseita karvahattuja.

Toisaalta myös kirjailija-toimittaja Anna Politskovskajan(R.I.P.) hieman väritetyt käsitykset ja väitteet Tsetsenian tilanteesta eivät ole olleet omiaan puhdistamaan Tsetsenian ryvettynyttä mainetta. Esimerkiksi kirjassaan "Venäläinen päiväkirja" Politkovskaja pyrkii mustamaalaamaan Tsetsenian nykyistä Venäjä-mielistä hallintoa ja erityisesti presidentti Ramsan Kadyrovia, jota Politkovskaja kuvailee vähä-älyiseksi analfabeetiksi ja väkivaltaiseksi psykopaatiksi. Eniten Kadyrovin mainetta ovat varjostaneet väitteet hänen kovaotteisen yksityisarmeijansa, "kadyrovtsyn", tekemistä kidutuksista, kidnappauksista ja muista ihmisoikeusloukkauksista. Vallankahvaan Kadyrov nousi jo parikymppisenä nuorena miehenä, kun hänen presidentti-isänsä kuoli voitonpäivän aamuna pommi-iskussa Groznyin stadionilla.

Nyky-Tsetsenia on kuitenkin jotain aivan muuta kuin 90-luvun kaoottinen sotaa käyvä maa oli. Vaikka Kadyrovia pidetään jossain määrin despoottisena hahmona, on hän kuitenkin pystynyt kiitettävästi vakauttamaan ja rauhoittamaan maan. Vaurasta nyky-Groznya ei enää tunnista vanhaksi rauniokaupungiksi vaan se muistuttaa enemmänkin Ville Haapasalon matkailuohjelmista tuttuja suurella öljyrahalla rakennettuja astanamaisia ökykaupunkeja korkeine pilvenpiirtäjineen, neonvaloineen ja puhtoisine keskusmoskeijoineen. Lisäksi uusi 30 000 hengen kliininen Akhmat-Arena täyttää kaikki FIFA:n korkeimmatkin laatuvaatimukset. Kuriositeettina kerrottakoon, että herra Kadyrov toimii myös FK Terek Groznyin puheenjohtajana.

Vuonna 2005 Kadyrov lupasi tehdä Tsetseniasta maailman turvallisimman paikan, jonne ihmiset haluavat tulla lomailemaan. Vielä tähän ei ehkä aivan olla päästy, mutta aika lähelle kuitenkin. Tuskin kukaan olisi esimerkiksi uskonut vielä 2000-luvun alussa, että Ruud Gullit valmentaisi jonain päivänä Terek Groznyä. Nyky-Groznyssä resurssit ja olosuhteet menestyvän jalkapalloseuran toimintaan ovat aivan yhtä hyvät kuin vaikkapa Lontoossa, Barcelonassa tai Milanossa. Pelikavereina Ojalalla on venäläisten lisäksi neljä brassia, neljä puolalaista,  yksi tshekki, yksi tsadilainen ja yksi belgialainen. Normaalia kansaínvälistä meininkiä siis.

Terekissä Ojalalla on kaikki mahdollisuudet menestyä Euroopan kentillä ja voittaa jopa pokaaleja. Ja vaikka niin ei jostain kumman syystä kävisikään, niin on hän ainakin joka viikko Venäjän todellisten suurseurojen kuten TsSKA:n, Spartakin, Zenitin tai vaikkapa Anzhin näyteikkunassa seurasiirtoa ajatellen. Ojalassa on potentiaalia nousta Suomen seuraavaksi supertähdeksi, 2010-luvun uudeksi Hyypiäksi.

Suomalaiset, siirtykää Venäjän Valioliigaan!

P.S. Muistakaa myös twitter-tilini: @Huippufutista

perjantai 8. helmikuuta 2013

Israel pakettiin

Oliko minun maajoukkueen sinisissä shortseissa jokin viesti? Olisiko minun pitänyt lopettaa hieronta tai vähintään sanoa tiukasti ei, kun äijän kädet lähestyivät nivusia?

Kävin tällä viikolla Israelissa. Viimeisenä iltana varasin hotellin spasta hieronnan nimeltä "Combination massage". Yllätyin hiukan, kun hieroja olikin karvainen mies, mutta onhan vakihierojani Suomessakin mies, joten asetuin pöydälle.

Hieronta meni hyvin siihen asti kun hän käski minun kääntyä selälleni. Yhtäkkiä alkoi tuntua epämiellyttävältä. Miehen kädet alkoivat painella nivusiani. Päätin huutaa heti, jos hän menee pidemmälle.

Samassa hän työnsi Suomen maajoukkueen shortsien haaraosan syrjään ja livautti öljyisen peukalon sisälleni.

En alkanut huutaa. En sanonut sanaakaan. Tein vaistomaisesti jalallani torjuvan eleen, ja hän veti peukalon pois. Katsoin häntä hämärässä suoraan silmiin. Hetki oli epätodellinen. Itse asiassa mietin samassa sekunnissa, tapahtuiko koko juttua ylipäätäänkään. Entä jos ylitulkitsin? Toisaalta Suomen maajoukkueen shortsit olivat edelleen rutussa siitä kohtaa, mistä hän oli alkanut käpälöidä.

Niin sanottu hieronta kesti onneksi enää kymmenisen minuuttia. Hän käsitteli vielä kädet. Makasin pöydällä kynttilänjäykkänä. Lopuksi hän toivotti minulle hyvää päivänjatkoa.

– Kiitos samoin, minä sopersin.

Pakenin hotellihuoneeseen ja peseydyin suihkussa pitkään, mahdollisimman kuumalla vedellä. Vaihdoin alusvaatteet. Olo oli saastainen ja nöyryytetty. Miksi en huutanut? Miksi en kysynyt, mitä helvettiä hän oikein luulee tekevänsä? Miksi en pompannut alas hierontapöydältä ja rynnännyt käytävään? Miksi en lyönyt? Vaatinut rahoja takaisin? Mikä meitä maajoukkueen kannattajia oikein vaivaa?

Se, että emme saa tuottaa pettymystä, vaikka meille aiheutettaisiin pettymys? Pelkäämme aina, että tulee ikävä ilmapiiri. Sitä paitsi mies oli kirjakaapin kokoinen. Jos hän olisi suuttunut, en olisi mahtanut hänelle mitään. Ja onhan se tavallaan kohteliaisuus. Että kelpaa. Vielä tämän ikäisenä. Sitä paitsi jotkut raiskataan. Tai tapetaan. Tai molempia.

Ehkä lamaantumiseni syy oli sekin, että oltiin ulkomailla. Olo on yleensäkin turvattomampi. Ehkä minulta jäi lukematta se pienellä painettu teksti? "Combination massage sisältää myös genitaalialueen."

Painuin baariin ja tilasin gin tonicin. Hörpin sitä tyrmistyneenä, sisuskalut täristen. Jatkoin kelaamista. Oliko minun Suomi-shortseissani jokin viesti? Olisiko minun pitänyt lopettaa hieronta tai vähintään sanoa tiukasti ei, kun äijän kädet lähestyivät nivusia? Hän ehkä kuvitteli sen luvaksi jatkaa, kun en reagoinut mitenkään.

Vasta parin tunnin kuluttua soitin Julle Karjalaiselle.

– Sun on tehtävä ilmoitus matkatoimistoon, hän sanoi.

– En mä jaksa, vastustelin.

– Mä haluan unohtaa koko asian ja mennä eteenpäin.

– Ja se voi jatkaa samalla tavalla muitten kanssa!

Soitin siis matkatoimistoon.

– Teitkö valituksen hotellin johdolle? virkailija kysyi.

Kerroin olleeni niin sokissa etten kyennyt. Enkä halunnut alkaa selvittää asiaa englanniksi.

– No, me viemme asian eteenpäin. Tällaista ei saa tapahtua, varsinkaan neljän tähden hotellissa.

(Oho! Siis kolmen tai kahden tähden hotellissa saa?)

Koko matkasta jäi ahdistava olo.

Suomen pelissä oli silti paljon hyvää ja varsinkin Paksu-Bursa Forssell oli erinomainen. Tämä lupaa hyvää Espanja-ottelua silmällä pitäen. Heil, Mixu! Eteenpäin on menty!