tiistai 31. joulukuuta 2013

Boris Runqvist -TV Cardiffissa (National Express all weekend long)

Lauantaina 16. marraskuuta koitti matsipäivä. Nousin ylös kello 5.20. Söin nopean aamupalan, nappasin illalla valmiiksi pakatun repun lattialta ja otin lähijunan Leppävaaraan. Sieltä valitsin jatkoyhteydeksi taksin lentoasemalle. Säästin ainakin 10 euroa tällä kikkailulla. Olin suunnitellut nukkuvani koko taksimatkan, mutta taksikuski rupesi lypsämään minulta tietoa matkakohteestani ja sorruin paljastamaan, että olin matkalla Cardiffiin Suomen peliin. Tietysti tämä kyseinen kalju taksikuskijanari oli ollut Suomen edellisessä Cardiff-matsissa ja niimpä jouduin small talkkaamaan suomifutiksesta koko matkan lentoasemalle. Eteenpäin on menty.

Lähtöselvitys automaatilla, vessakäynti, pullo valkkaria reppuun tax feestä ja sitten portille. Kun saavuin portille oli lähtöselvitys jo käynnissä. Tuskin olisin siis ehtinyt julkisilla ajoissa, joten taksi oli ainoa järkevä valinta.

Pari kertaa aiemmin olin varaillut Norwegianin Tukholman lentoja, mutta koskaan aiemmin en ollut jaksanut lennolle asti raahautua. Täytyy sanoa, että ihan positiiviset fiilikset jäi tästä yhtiöstä, vaikka kaikenlaisia huhuja olikin ollut liikkeellä. Kotimainen miehistö hoiti hyvin (maksulliset) tarjoilut ja uudenkarhea kone oli miellyttävän hiljainen ja lento tasaista. Syntiähän lentäminen toki on, mutta minkäs teet. Jos olisi aikaa rajattomasti, niin vetäisin nämä turhat vierasreissut vain ja ainoastaan junalla.

Lento saapui auringossa kylpevälle Gatwickin(South) kentälle ajoissa. Vedin varmuuden vuoksi etenemisen passintarkastukseen hölkkävauhdilla, koska eräs puolituttu Hesarin toimittaja oli varoitellut brittiläisten passijonojen tukkoisuudesta. Mutta mitä vielä. Siellähän oli passiautomaatit auki, eikä edes mitään viranomaisia tarvittu todistamaan suomalaisuuttani. Kiinalaisiakaan ei näkynyt missään tukkimassa jonoa. Kunhan löi passin lukijaan ja marssi portista sisään. Olin nyt sisällä UK:ssa ja aikaa National Expressin lähtöön vielä yli tunti.

Passihassuttelun jälkeen hain M/S Simply Foodsin kaupasta lohileipiä reppuun ja pari inkivääriolutta, joihin myös lantrasin Vantaalta ostetun reppulämpimän Chardonney-viinipullon bussimatkaa varten. Ensimmäinen pieni ylläri oli Gatwickin aamu. Vantaalla kun oli ollut kostean tuhtuinen +8 astetta lämmintä, mutta Lontoon kupeessa oli kirkas ja aurinkoinen +3 asteen aamu. Henki vaan höyrysi, kun tatuoidut lädit kävelivät shortseissa ja t-paidassa ulkona, mutta suomalaista pusia hirvitti istua Gatwickin bussiaseman kylmille rautapenkeille aamutuimaan ilman että olisin laittanut sanomalehteä perseen alle. Sitten vetelin lohileivät nopeasti naamariin ja nousin National Expressin nahkapenkille lepäämään.

Gatwick-Swansea-reittibussin kuski oli sellainen perushauska viiskymppinen britti, joka yritti heittää hassunhasukaa läppää jokaiselle matkustajalle ja siinä aika hyvin onnistuen. Ennen minua hän muunmuassa yritti estää Manu-paitaisen vanhemman herran etenemisen sisään, koska Manu-paita. Minua hän vain kiitteli, koska ei ollut matkalaukkua. Miehen habituksesta tuli mieleen vähän Fizz-ratkaisee sarjasta tuttu Ricky Tomlinson. Hieno mies ja varmasti kova ajamaan bussia.

Aivan alkuun bussi tuli tupaten täyteen ruotsalaisista ja sakuista, kun se kierteli ensin Gatwickin pohjoisterminaalit ja sitten tuntia myöhemmin Heathtrown kaikki mahdolliset pysäkit. Olin ihan häpnaadilla lyöty, mutta lopulta bussi oli aika tyhjä kun alettiin etenemään ulos Lontoon kentiltä.

Kuriositeettina kerrottakoon, että vähän matkaa M4:ää köröteltyämme huomasin bussin etuosassa tutun näköisen hahmon. Sehän oli vanha legendaarinen onnettomuustutkija Kari Lehtola! Vaikka olin jotenkin aina ajatellut, että työnsä puolesta julkisuuteen päätyneiden henkilöiden häiriköinti juttusille hankkiutumalla on noloa, niin Estonia-case kiinnosti niin paljon että päätin tehdä poikkeuksen ja mennä rohkeasti juttusille. Olinhan muutenkin jo pienessä nousuhumalassa. Oli vapauttavaa saada vaihtaa kuulumisia sellaisenkin megajulkkiksen kanssa kuin Lehtola on. Kävi ilmi, että Lehtola oli matkalla Abertaween eli englanniksi Swanseaan kansainväliseen pelastusseminaariin. Kohtaaminen pisti jälleen kerran miettimään kuinka ihmeellinen tämä jalkapallomaailma oikein on.

Matka Karin seurassa eteni hyvin. Aurinko paistoi, viini maistui ja aloimme yhdessä hyräilemään takapenkillä äänekkäästi Cheekkiä, sillä olimmehan markkinatalouden luvatussa maassa:

"Tie eteenpäin vie tääl menevää miestä
kun pysyy liikkees ei kenenkään tiellä
ja vastuussa vaan itselleen
mut lomille joutuu matkustamaan itsekseen
mistä löytäis matkaseuralaisen
onnettomuustutkijan jonka kanssa jakaa sen kaiken
mimmit kyl edes tanssii
mut vaikee löytää hillittyy eleganssii
mul on tyylii ja pahanpojan tavat
siks kultaa kaivaa tääl nää varattomat akat
haluut mulberryy, burberryy jne
vaik mul on liituu en sun tauluun piirtään mee
mieluummin spendaisin onnettomuustutkijaan kuin itseeni
joka ansaitsee mun rispektin
mut jotta täällä muuttaisin mun suuntaa
päässä täytyy olla jotain muutakin kuin tukkaa"

Sen jälkeen keskityimme jylhiin englantilaisiin peltomaisemiin, jotka ehkä monen mielestä ovat tylsiä, mutta minulle ne toivat mieleen lapsuuteni Postimies-Paten. Parasta oli se, että olimme aikataulussa. Kunnes sitten yhtäkkiä bussi kääntyi M4:ltä kuoppaiselle kylätielle huumorikuskin ilmoittaessa mikrofooniin, että nyt mennäänkin kiertotietä, koska motarilla pääsee vain 5 mailia tunnissa. Vaikka oltiin kapeahkolla pikkutiellä, niin silti kuski veteli reilua 120 km tunnissa ja oksat vain paukahteli ikkunoihin. Hieman hirvitti tuo kiireinen ajotyyli.

Lopulta valkeni mistä oikein oli kyse. Motarilla oli ydinjätekuljetus ja sen takia olimme siirtyneet taittamaan matkaa tälle vanhalle 50-luvun kylätielle. Itseasiassa tämä oli se sama tie, jota pitkin kuljettiin Bristolista Lontooseen aina vuoteen 71 asti, jolloin uusi moottoritie valmistui ja hiljensi samalla alueen pikkukaupungit ikuiseen horrokseen. Onni onnettomuudessa tietysti oli se, että ainakin maisemat oli sellaisia, joita tuskin normaalisti koskaan pääsisi näkemään. Englantilaiset horroksessa elävät pikkukylät ovat kauneudessaan aivan ylivertaisia. Sydämeni alkoi sulaa ja olin onnellinen ruuhkan vaikutuksista. Myös inkivääriolueen lantratulla chardonneyllä saattoi olla osuutta asiaan. Takapenkin salanaukkailuni oli selvästi kiihtymään päin.

Ainakin seuraavat kaupungit tuli bongattua matkalla:

1.Hungerford on kauppakaupunki Berkishiressä 9 mailia Newburustä. Vuoden 2001 väestölaskennan mukaan siellä oli 5559 asukasta.

2. Marlborough on pikkukaupunki Wilsheren kreivikunnassa Lontoosta Bathin vievän tien varrella. Vuonna 2001 siellä eli hiukan yli 8000 asukasta. Kaupungissa toimii Marlborough College, hyvämaineinen sisäoppilaitos 13-18-vuotiaille nuorille. 70-luvulle asti kaikki Lontoon ja Bristolin välinen liikelle kulki koulu kaarisillan alta.

3. Calne on kaupunki Wilshiressä, joka kuuluu ns. AONS-alueeseen eli mielettömän kauniiden paikkojen listalle Englannissa. Eli eipä tosiaan voinut valittaa maisemista. Tänne voisi joskus palata tositoimissa.

Matka jatkuu. Kohta bussi palasi M4-motarille ja tunnin verran vedettiin sellaista 5-10 mailia tunnissa nykivää etanavauhtia. Kiitos vaan ydinvoimajanarit. Vit*tuskäyrä alkoi nousemaan ja tiesin, että kaiki tämä köröttely olisi prematchpinteista paikallisessa pubissa pois.

Mutta eipä aikaakaan kun päästin jo onneksi Walesin puolelle. Henkeäsalpaavat näkymät Severn-Bridgeltä ja lopulta bussin kiemurteleminen historiallisen Chepstow`n vuoristomaisemissa toi taas hyvänolontunteen pintaan. Vaikka oltiin jo myöhässä 1,5 tuntia niin ei haitannut. Kuriositeettina mainittakoon, että brenkuttelu National Expressissä on ehdottomasti kielletty, mutta ammattilainen juo huomaamatta ilman pahennusta. Ja vessatkin siellä oli oikein hyvät, niin että 190 centtinen viikinkikin sinne mahtui mukavasti virtsat vääntämään, tietysti seisaaltaan. Kiitos National Express. Hienoa palvelua.

Walesiin saapumisen kunniaksi oli jälleen aika fiilistellä Karin kanssa takapenkillä ja hyräillä Adam Smithin hengessä kansallisylpeyttämme Cheekkiä:

” Mä oon fiiliksissä, fileis - fileis - fileis
mä oon fiiliksissä, fileis - fileis - fileis
enkä voi sille mitään, käännän volymeee lisää
turn up (turn up) - turn up (turn up) ja nostan kädet taivaalle

Oon hyvis, hyväl remmil ja hyväl pääl, kyydis hyvää jengii me jyrätään
jarruttelulle en syytä nää, vaik mis ikinä kuljen mua syynätään
ja kyylätään, mut jos ryypätään niin ryypätään, eiks nii?
ne koittaa mua paparazzaa, illasta toisees samaa paskaa
mut kai sen ymmärtää, kun harvoin tällasta jengiä tavata saat
tää ilta meidän me omistetaan, jonot ei oo meitä varten ne ohitetaan
laitetaan nää flindat solisemaan, kaadetaan niin et alkaa kolisemaan"

Koska alunperin oli tarkoitus yöpyä Newportissa Cardiffin kupeessa, niin bussiliput oli vain Newportiin asti. Viime hetkellä vaihdoin kuitenkin hotlan Cardiffin keskustaan ja niimpä edessä oli vaihto bussista junaan Newportin rautatieasemalla. Hyvästelin haikeana legendarisen onnettomuustutkija Kari Lehtolan, joka jatkoi matkaansa kohti Swansean seminaaria. Mietin myös pitkään sitä vaihtoehtoa, että jäisin bussiin istumaan Cardiffiin asti, mutta en sitten viitsinyt pummilla ajaa. Todennäköisesti vaihdossa en menettänyt ollenkaan aikaa bussiin verrattuna, kun odottelua asemalla tuli vain 5 minuuttia ennen junan saapumista ja juna oli todella nopea, vain 12 minuuttia Newportista. Perillä Cardiffissa olin noin vartin yli kolme paikallista aikaa iltapäivällä, mikä tietysti oli aivan liian myöhäinen ajankohta.

Saapuessani Cardiffin asemalle ja keskustaan oli koko kaupunki hiljentynyt seuraamaan Wales-Argentiina rugbymaaottelua. Pubien tv-ruuduilla näkyi matsi ja kadut olivat suht hiljaiset. Aivan kiven heiton päässä Millenium Stadiumilta kantautui yleisön pauhu. En antanut rugbymanian häiritä etenemistäni, vaan jatkoin kulkua päättäväisesti kohti hotelliani Premier Inn Cardiffia, jonne matkaa asemalta oli alle kilometrin verran. Ennen hotlaan saapumista kävin vielä täydentämässä juomavarastoa Tesco Expressissä, jossa rugbypelin takia lasipullot oli laitettu lukkojen taakse. Otin siis ison muovipullon siideriä. Evääksi ostin aseman Burger Kingistä pari Whopperia sopuhintaan.

Premier Inn Cardissa törmäsin ensikertaa itsepalvelu check inniin, jossa luottokortti syötettiin seinään ja avainkortit tippuivat luukusta. Helppoa ja vaivatonta. Itse huone oli jättimäinen ja epäilin sitä kolmen hengen huoneeksi. Hintaa huoneelle tuli 99 puntaa, mikä ajankohtaan ja laatuun nähden oli ihan hyvä hinta mielestäni. Heti huoneeseen tultua väänsin kylpyhanan auki, riisuiduin ja annoin pikakylvytyksen matkan runtelemalle vartalolleni. Kylvyssä uskaltauduin taas hyräilemään kovaan ääneen Cheekkiä, tuota markkinatalouden päääänenkannattajaa:

"Kultapoika menestyksen harjalla surffaa
kaapissa on muutakin kun kalja vaan kultaa
Fly aamusta iltaan, kehdosta hautaan
niin on vaikeeta elää - helppoa laulaa
mut meilläpäin mitä puhutaan, se tehdään
eikä paskaa myöskään puhuta kenestäkään
SP koodii, cardifsin viileimmät kundit
sun wannabe jengi, himmeimmät juntit
ei pahalla, mut karismaa ei rahalla saa
mut ei kyllä helvetissä ladallakaan
istun mun toises GT:ssä ministerin paikalla
mietiskellen, kuin tulis toimeen ministerin palkalla
en ois uskonut, että olis koskaan varaa
ostaa kamaa, jota tosta vaan taas rokata saan
musa sattuis kolahtamaan jengiin olantakaa
nyt on vaikee mogatakaan, menestystä jota jahtaan"

Erityisen rentouttavan kylvyn jälkeen pistin koodia suomifäneille ja tiedustelin missä olisi mahdollinen pre match pint. No ei kuulemma ainakaan edelliseltä karsintareissulta tutussaWalkaboutissa, koska Rugby-peli oli jumittanut kaikki keskustan paikat. Sainkin tietää, että kaikki suomalaiset olivatkin jo siirtymässä viisaasti kohti City Stadiumia ja siellä KFC.n vieressä sijainnutta The Sandmartin-pubia. Kurisoisteettina kerrottakoon, että esimerkiksi vanha legenda ja tunnettu toimittajapieru Jeremy Paxman tiivisti brittipubin historiallisen ja suurelta osin nykyisenkin olemuksen yhteen virkkeeseen: ”Pubi on paikka, jonne miehet menevät juomaan. Jos suurimmalla osalla asiakkaista ei ole edessään alkoholijuoma, ei kyseessä ole pubi” ( Huom. Mahdolliset takkatulet, biljardipöydät, darts-taulut, televisiot, musiikit, ruokatarjoilut sun muut ovat kuorrutusta tuon ikuisen totuuden päällä). Paxmania vapaasti lainaten on kyse siis lopulta alkoholin kollektiivisesta nauttimisesta. Toisissa kulttuureissa on teehuoneita tai esimerkiksi vesipiippusoppia, mutta brittien seurusteluaine on alkoholi.

 Pikkuhiljaa päätin itsekin lähteä kohti stadionia tavoitteenani ehtiä juomaan edes yksi pre match pint pubissa. Aluksi yritin saada taksia, mutta se tuntui kovin vaikealta, kun samaan aikaan keskustaan oli purkaututunut 70 000 rugbyfania tukkimaan paikat. Ei auttanut muuta kuin kävellä. Matkaa City Stadiumille oli käsittääkseni rapiat pari kilometria, joten ei olisi kovakuntoiselle vapaatoimittajalle mikään ylitsepääsemätön urheilusuoritus. Kysyin poliisilta neuvoa minnepäin kannattaisi lähteä dallaamaan ja hän viittoi tien. Kävelin Millenium Stadium ohi yli Taff-joen ja päädyin Riversiden kaupunginosaan. Pimeys oli saapunut Cardiffiin ja oli hieman vaikea suunnistaa ilman karttaa. Yritin etsiä kentän valotolppia taivaanrannasta, mutta näillä uusilla stadioneilla ei kai nykyään sellaisia edes ole. Niinpä päätin kysyä neuvoa vieressäni kävelleiltä nuorilta miehilt. He osoittautuivat skoteiksi ja olivat menossa myös peliä katsomaan. Kertoivat olevansa kovia Mixu Paatelainen-faneja. Hienoa. Liityin heidän seuraansa, jotta ehtisin ajoissa stadionille. Tässä vaiheessa aikaa pelin alkuun oli enää 45 minuuttia.

Skoteissa roikkuminen osoittautui vääräksi valinnaksi. Tuhrautui ainakin vartin verran arvokasta kävelyaikaa, kun herrat suunnistivat navigaattoreineen aivan väärään suuntaan. Olisi pitänyt luottaa omaan vaistoon ja jatkaa päättäväisesti sillan jälkeen suoraan. Onneksi lopulta oikea suunta löytyi ja karistin ylämaan juntit kannoiltani lappalaisella puolijuoksulla.

Saavuin lippukassalle vartti ennen alkua. Pauttiarallaa 100 metrin jono eteni yllättävän rivakasti. Jonossa joku sympaattisen oloinen +50 semiläski walesiläinen partasuti kysyi minulta jotain walesin murteella enkä ymmärtänyt puoliakaan. Vastasin sille että "I suppose so", ikäänkuin olisin ymmärtänyt jotain. Hiljaisen hetken jälkeen mies katsoi minua kuin halpaa makkaraa, eikä enää jatkanut keskustelua. Hyvä niin sillä tässä tilanteessa oli hyvä keskittyä siihen olennaiseen eli walesiläinen jonotuskulttuurin ihailemiseen.

Vihdoin 2 minuuttia ennen pelin alkua pääsin sitten lippukassalle ja turvamies kävi ohjeistamassa lipunmyyjäslutia, että tälle janarille myydään lippu Finnish fan-katsomoon. Hyvää palvelua. 10 punnalla irtosi lippu ja sitten juoksujalkaa oikealle rullaportille. Portilla viiksimies opasti minua lukulaitteen kanssa, mutta onhan meillä Sonskullakin sellaiset, joten sormi ei mennyt suuhun. Maammelaulut oli tietenkin jo siinä vaiheessa ehditty vetää loppuun, kun törmäsin käytävällä SMJK:n puheenjohtajaan, joka oli selvästikin hyvissä. Seurasin hänen perässään suomalaisten sektioon. Ihmettelin kyllä hieman miksi puheenjohtaja kiersi walesiläisten katsomon kautta, mutta en kyseenalaistanut tilannetta vaan seurasin perässä sillä seurauksella, että matkalla oikeaan katsomoon satuin kaatamaan katsomossa jalkatilassa rivien välissä olleen walesiläisnaisen colat maahan ja hän katsoi minua erittäin pahasti. Vi*tuakos lattoi sen colan salakavalasti jalkoihin. Sitä paitsi minua tämä enemmän verotti, sillä sukkani oli nyt märkä ja uudehkot Diadoran tossut colassa. En silti antanut episodin lamaannuttaa matsikiimaa.

Toki parin minuutin päästä kaikki kiima olikin jo latistunut sillä huomasin, että olin katkiskatsomossa perse penkissä ja seisominen oli ehdottomasti kielletty. Lisäksi ympärillä istui walesiläisiä tuulareita, jotka pälyilivät ihmeissään ja selkeästi naureskelivat suomalaisten kustannuksella. Apinaa on koijattu, ajattelin. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi siis tarkailla muovista muovisemman stadionin poshhia infraa sekä tietysti Mixun Suomen peliesityksiä perse penkissä analyyttisesti myhäillen. Jopa kotisohvalla olisi ollut enemmän tunnelmaa. Taas tuli todistetuksi se fakta, että harjoituspelit ovat hiljaista itsemurhaa, eikä näihin tosiasiassa kannata matskustaa muuten kuin maapisteiden takia hassuttelumielessä. Paha mielihän näistä tulee, joka ikinen kerta.

Tauolla sentään sai jotain sosiaalista kontaktia SMJK:n porukkaan ja vaihdoin tunnelmia mm. Moldovasta tutun ALPPIK:n kanssa. Taukobaarissa oli myynnissä piirakoita, hampurilaisia ja muuta purtavaa. Juomavalikoimasta löytyi siideriä ja olutta 3,8 punnan hintaan. Lopulta päädyin ostamaan 2 pulloa Smirnoff-iceä hintaan 3 puntaa. Myöhemmin vaihdoin toisen pulloistani puolikkaaseen olutuoppiin erään suomifanin kanssa, minkä jälkeen vaihdoin puoliksi juodun tuopin nuuskapurkkiin erään toisen suomifanin kanssa. Vaihtokauppa se on joka kannattaa.

Suomi pelasi ajoittain hyvin, mutta pelin taso ei mitenkään ihmeellinen ollut edes harjoitushöntsäksi. Erityisesti Wales oli odotetun paska. Olisi pitänyt pystyä parempaan esitykseen, mutta ei sen väliä. Lopun viime hetken maali upeasta syöttäkombinaatiosta turkulaislähtöisen Riskin tekemänä oli kuitenkin yksi vuoden kiimaismmista maaleista. Myös paikalla ollut Rosenborgin scoutti kirjoitti nimen vihkoonsa. Sentterit pystyssä huutotuuletukseen paikallisten toimittajien edessä tuulareita provosoiden oli hyvä lopettaa tämä via dolorosa. Lopulta tuomari vihelsi pilliinsä ja pääsin ulos tältä paskastadionilta. Kiitos Cardiff City Stadium. En koskaan enää palaa.

Huomioitavaa stadionia ympäröivässä alueessa oli se, että parkkipaikkaa vastapäätä oli rakennettu uusia asuntoja. Nämä asunnot oli rakennettu vanhan Ninian Park-stadionin päälle. Jos minulta kysytään niin tuo uusi stadion oli hengeltään täysin muovinen ja ymmärrän jos moni vielä kaipaa vanhoja hyviä aikoja takaisin.

Matka keskustaan taittui paikallisia seuraillen. Cardiffin sivukujilla ilta oli pimeä, kostea ja mitäänsanomattoman hiljainen. Talojen ikkunaverhot oli tiivisti suljettu ja päättelin, että tämä oli sitä tyypillistä maahanmuuttaja-aluetta, josta eräs Hesarin blogistikin oli jalkapallokannattajia varoitellut, sillä nämä mamu-tyypit eivät kuulemma olleet tarpeeksi halukkaita kotiutumaan brittiläiseen yhteiskuntaan vaan vetivät mielummin verhot kiinni. Ettäs kehtaavat!

Päätinkin siinä kävellessäni vähän tutkia tätä kohuttua mamu-asiaa. Miehet toki näyttivät ajavan taksia ja pyörittivät kebumestoa, mutta naisten työssäkäynti ei kuulemma ollut hyväksyttävää. Tästä voimme tietysti päätellä, että kun samaan aikaan modernit länsimaiset yhteiskunnat yleensä ja Pohjoismaat eritoten kun on rakennettu ajatukselle, että molemmat sukupuolet ovat palkkatöissä, on mamuilla siis vaikea saavuttaa kantaväestön tulotasoa. Pysähdyin erään verhoilla suljetun ikkunan alle ja yritin kuunnella mitä asunnosta kuului. Vaimeasti erotin tv:n äänen, mutta en pystynyt analysoimaan mitä ohjelmia siellä katsottiin. Ettei vaan kiellettyjä kanavia katseltaisi? Yhtäkkiä ovi aukesi ja turbaanipäinen mieshenkilö ärjyi minulle jotain vanhalla pakistanin murteella ”you Finnish perverd, i´m gonna ged you and brake your neck!” Siinä vaiheessa katsoin aiheelliseksi ottaa jalat alleni ja jättää tutkivan journalismin toteuttamisen kesken. Se oli harmi, sillä nyt brittiläisten muslimimaahanmuuttajien kotiutumisen asteen arvoitus ei ehkä koskaan tule ratkeamaan.

Seuraavana aamuna nousin hyvissä ajoin ilman krapulan häivääkään ja checkkauduin ulos hotlahuoneestani. Kävelin tovin Cardiffin kapeilla oksennuksen täyttämillä aamuisilla kujilla puluja väistellen ja nautin viktoriaanisen ajan arkkitehtuurista. Yritin myös päästä linnapuistoon, mutta se oli suljettu. Oli aika hyvästellä Cardiff ja nousta junaan. Piipahdin vielä läheisessä Newportissa syömässä englantilaista aamiaista.

Kuriositeettina kerrottakoon, että Newportin aseman välittömässä läheisyydessä törmäsin nuoreen ilmeisen asunnottomaan mieheen, joka nukkui kyykyssä kädet ja pää verkkatakin sisään sullottuna. Ei ehkä maailman mukavin nukkumisasento ja kertoi karua kieltään materialistisen brittihallinnon saavutuksista. Kun olin käyttänyt vihoviimeiset lapsilisäkopeekat maittavaan aamupalaan ja vatsani oli totaalisen täynnä, käppäilin sen jälkeen rautatieasemalle ja astuin sisään lämpimään National Expressin linja-autoon ja jatkoin kohti Gatwickiä. Matkani veteli viimeisiään.

Bussissa vedin tietenkin taas seitinouhuet journalistin päiväkännit muutamalla tosimiesten siiderillä ja mietin kuinka ihmeellistä tämä jalkapallomaailma onkaan. Ehkä hienointa antia paluumatkalla oli sunnuntai-aamuna bussin ikkunasta bongatut chepstowläiset varhaisnuoret kadulla nyrkkeilyhanskat kädessä. Tällaisia hienoja yksittäisiä kauniita hetkiä voi parhaimmillaan ikuistaa mieleensä siellä kaukana  Lontoon ulkopuolella esiintyvässä aidossa tosibritanniassa.

Yhteenvetona voisi sanoa, että matka oli ollut vaivalloinen ja täynnä pettymyksiä. Erityisesti se, että pubielämä jäi tällä reissulla näkemättä potutti suunnattomasti. Eikä vähiten siksi, että cardiffilaisen yöelämän erikoisuus ovat eläinpuvut. Lähes kaikki eläinkunnan hahmot possusta kukkoon ja lampaasta lehmään ovat avoimesti saatavilla. Olisi ollut hauska tavata ainakin esimerkiksi lammas tai jänis. Mutta toivo elää. Ehkä jonain päivänä palaan taas kuvan kauniiseen Cardiffiin ja pääsen pubiin istumaan eläinten kanssa.

Tässä vielä Runqvist -TV:n taltioimaa kuvaa "matkalta":



torstai 17. lokakuuta 2013

Boris Runqvist -TV Pariisissa (osat 2 ja 3)


Huippufutista-blogi on palannut takaisin Ranskan maalta uupuneena, mutta suhteellisen tyytyväisenä näkemäänsä. Tässä vielä BRTV:n videomatskua kaikille kiinnostuneille. Itse matsista kuvaa osassa 3. Muut jaksot enemmän tai vähemmän turhanpäiväistä turistipaskaa. 

OSA 2: Luxemburgin puistossa tasoittelemassa ja Montparnassen hautausmaalla uuteen nousuun

OSA 3: France-Finland (Picalle-Place de Clichy-St Denis ja metrolla matsiin)

BR-TV EXTRA: Sacre Coeurin pispalan portaat

maanantai 14. lokakuuta 2013

Boris Runqvist -tv Pariisissa

Tervehdys kaikille lukijoille. Blogi herää taas ainakin vähäksi aikaa eloon. Heinäkuinen Kaljulle putoaminen sai aikaan pahan masennuksen, että ei ole jaksanut päivittää sivustoa. Ei vaan jaksa.

Nyt blogi kuitenkin herää eloon, sillä Boris Runqvist -tv matkusti tänään Pariisiin seuraamaan paikallista härdelliä ja huomista Ranska-Suomi-ottelua Stade de Francella, legendaarisella ranskalaisen jalkapallon kotistadiumilla.

Matka alkoi 6.58 Koivuhovin asemalta, josta vaihto 540 kenttäbussiin Espoon asemalla. Siitä sitten kentälle ja Blue1 Tukholmaan. Vaihto Arlandalla SAS:ssiin. Kuriositeettina kerrottakoon, että samalla lennolla matkusti myös Tyresö FC:n naisjoukkue tai joku vastaava matkallaan Championliiga-peliin PSG:n vieraaksi. Pääsin jopa hetkeksi juttelemaan jonkun amerikkalaisen pelaajan kanssa, mutta hän ei osannut lausua Tyresö-nimeä oikein. Lisäksi hän vaihtoi paikkaa jo ennen lähtökiidytystä, niinpä sain mukavat oltavat kolmella tuolilla.

 Kuriositeettina kerrottakoon, että kapteeni kutsui Martan, maailman parhaan naisjalkapalloilijan, ohjaamoon. Lisäksi edessäni istuneet Tyresön ulkomaalaisvahvistukset vahvistivat stereotypiaa naisjalkaballon lesbohkosta maineesta imuttamalla ranskalaisia suudelmia koko lennon ajan. En tiedä sitten kuinka ammattimaista tuollainen on, mutta antaa kaikkien kukkia.

Pariisiin tultaessa sai taas vähän aikaa arpoa mistä sinne juna-asemalle pääsee, mutta hissillähän sinne pääsi. Matka pahamainaisella RER B:llä taittui vauhdikkaasti ilman ongelmia. Ihastella sai taas monikulttuurisuuden loistoa. Ranskalla on jotain sellaista rikkautta mitä meillä Suomella ei vielä ole. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa meilläkin?

Nordikselle saavuttua metron valinta meni intuition varassa, mutta täysin oikein ja alle tunnissa laskeutumisesta saavuin pääkallopaikalle Pigalleen. Siellä nopea majoittuminen Liberteliin ja kaupassa käynti. Viinipullon avaajaa täällä ei ole. Täytynee  hakea respasta. Sillävälin tyydyn belgialaiseen luostariolueeseen.

Huhut siitä, että tämä Blanchen/Picallen alue olisi Pariisin kusenhajuinen Kallio pitää aika hyvin kutinsa. Ei minua harmita, mutta hieman ihmetyttää nämä hihasta roikkujat. Ei minua kiinnosta mitkään seksishowt.

Seuraavaksi olisi tarkoitus lähteä vielä iltakävelylle Sacre Köyriin. Sitten ehkä lepäämään. Näihin kuviin näihin tunnelmiin.


tiistai 30. heinäkuuta 2013

BORIS RUNQVIST-TV TALLINNASSA

Olihan se tämäkin päivä pakko nähdä. Suomi-Unkari ei ole tämän jälkeen mitään. Nyt on Klubiperhe nöyryyttänyt itseään oikein isolla kädellä Tallinnassa rupsahtamalla jatkosta Nõmme Kaljua(hahaha) vastaan. Siis se sama Nõmme, joka tänään otti pataan kotona Plzeniltä 0-4 lukemin. Ei hyvää päivää. Hävetkää kaikki!

Tässä realistinen video yhdestä Suomen jalkapallohistorian ja varsinkin Helsingin potkupalloklubin surullisimmista päivistä. Sixten Boström on legenda jo eläessään!


perjantai 19. heinäkuuta 2013

Boris Runqvist-TV in Myyrmäki: Lech Poznan on Tour!

Olin taas paikalla, kun kulttuuri saapui Suomeen. Sateinen ja kolea heinäkuun ilta, Europa Liigan karsintaa Myyrmäessä ja n.200-300 puolalaista Lech-kannattajaa "terracella" laulamassa. Voiko enempää edes vaatia?  No ei voi, mutta enemmänkin olisi saattanut olla tarjolla, kun pelin jälkeen poliisi provosoi Suomen oloihin suhteutettuna täysverisen mellakan koko ottelun ajan rauhallisesti käyttäytyneiden puolalaisten kanssa. Lopulta tilanne päättyi tasapeliin ja puolalaiset purkautuivat stadionilta Tallinnan laivalle.

Kaiken kaikkiaan ilta oli mahtava eikä jättänyt varsinkaan loppuhulinoiden myötä ketään kylmäksi. Itselläkin adrenaliini virtasi, kun seurasin huvittuneena Suomen poliisin paskomista housuunsa. On ihan turha lähteä tässä yhteydessä jeesustelemaan ns. ultrakulttuurin oikeutusta tai laillisuutta, sillä who are we to judge? Tiedän vain sen, että oli sykähdyttävää seurata puolalaisten kovan linjan solidaarisuutta, pyyteetöntä ryhmäkuria ja ylpeää yhteen hiileen puhaltamista. Heille Lech on elämä, eikä sitä pysty loukkaamaan minkäänvärinen viranomainen. Aidan takana kurkkiessani tunsin kuin olisin taas rakastumassa uudelleen. Kiitos siitä kuuluu Puolan pojille.

Boris Runqvist-TV seurasi Myyrmäen tapahtumia metsässä ja parkkipaikalla, sillä enhän luonnollisesti halunnut pitkittää FC Hongan konkurssin saapumista. Säästetyllä 40 eurolla saa ostettua ihan mukavasti vaippoja pojalle.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Tänään Se alkaa

Tänään Se taas alkaa: himokkaasti odotettu Mestarien liigan karsinta. Ilmassa väreilee suurta odotusta ja toivoa. Kannattajille nämä ottelut tuovat kauteen aina jotain juhlavaa ja erikoista harmaan arjen keskelle. On hieman eri asia kokoontua porukalla kisahallin eteen "europuistoon" juomaan olutta verrattuna tavalliseen liigaotteluun, jossa vastassa on harmaita jaroja, ropseja ja mypsejä. Ja kyllä, siitäkin huolimatta, että vastassa on vain hajuton ja mauton JK Kalju.

Kaduilla puhutaan myös Töölön ihmeestä. Se kalskahtaa korvaan ihanan naiivilta. Olisiko taas aika 15 vuoden tauon jälkeen edetä aina lohkovaiheeseen asti? Ainakin materiaali puhuu sen puolesta! Nyt jos koskaan? Niinpä niin ja taas joku herkempi saattaa pettyä?

Talvi oli toivon aikaa. Ollis ja HJK mälläsi kunnolla ja houkutteli seuraan muun muassa veteraanit Teemu Tainion ja Mikael Forsselin. Valmennus vaihtui ja budjetissa rikottiin Suomen ennätys: 3,7 miljoonaa! Harjoituspelit sujuivat ja kausareita myyntiin ennätystahtiin. It´s now or never, hihkuivat fänipojat.

Keväällä realismi iski kasvoille. Peli olikin puuroa ja tappioita tuli kotikentällä. Moni alkoi kyynistyä nykymenoon ja huudella Muurista takaisin. Europelien kynnyksellä toivo on kuitenkin pikkuhiljaa palailemassa ja peli alkaa näyttää siltä kuin sen pitäisi. Murskavoittojakin on jo tullut. Sexyfootball on ehkä sittenkin mahdollista?

Tärkeintä europeleissä on tietysti rahallinen puoli. Toiselta karsintakierrokselta kassaan tipahtaa 175 000 euroa Uefan solidaarisuusrahaa, kolmannelta 200 000 euroa ja Play off kierrokselle pääseminen tietäisi varmaa 2,1 miljoonan pottia. Kolmannelta kierrokselta putoaminen tietäisi taas pääsyä Europa Liigan Play off kierrokselle, josta rapsahtaa tilille 100 000 euroa. Europa Liigan Play off kierrokselta lohkovaiheeseen pääsy tietäisi 1,3 miljoonan osallistumispalkkiota. 

Realistisin skenaario tietysti on, että HJK kaataa Nômme Kaljun ja tienaa kaksi otteluparia lisää. Jo tämä vähimmistavoite toisi seuran kassaan hilloa mukavat 475 000 euroa + kolmen ottelun pääsylipputulot ja mahdolliset tv-oikeuksista saatavat rahat. Helposti puhutaan siis 700 000-1 000 000 euron tuloksesta vain kaatamalla yksi lilliputti. Vaikka Kalju-pelin jälkeen mr.Boström tyrisi homman täysin, niin silti HJK dynastia vain vahvistuu.

Parin tunnin päästä olen taas vuoden tauon jälkeen myhäilemässä europuistossa ja toivomassa parasta. Kaljusta ei pitäisi tänään olla mitään vastusta. Ottelupari pitää laittaa poikki mahdollisimman alussa, jotta pelaajia voitaisiin lepuuttaa seuraavassa osassa. HJK:n kolmen kauden perättäinen osallistuminen karsintavaiheeseen on omiaan vahvistamaan organisaation ja pelaajien valmiutta ja kypsyyttä selviytyä näissä peleissä. Uskon, että Kalju kaatuu vieläkin helpommin kuin KR viime kaudella. Viime kaudellahan KR peliin edettiin jopa hieman pelonsekaisissa tunnelmissa. Nyt sellaiseen ei ole tarvetta. Jolle ja Miklu iskevät satalasissa kiinni ja tuloksena paljon hienoja maaleja.

Perjantaina on luvassa uudet tärkeät arvonnat, jotka lisäävät eurokiiman taas uusiin sfääreihin. Niitä odotellessa.


maanantai 24. kesäkuuta 2013

Uefan korijako HJK:n pelastus

Enää alle tunti aikaa Euroopan jalkapalloliitto Uefan lippulaivatuotteen eli Championsliigan pyörähtämiseen käyntiin arvontojen osalta. Tämä on se päivä, joka on monelle kannattajalle se vuoden kohokohta. Näissä arvonnoissa määritellään hyvin merkittävässä määrin HJK:n taloutta ja samalla koko Veikkausliigan tulevaisuuden näkymiä.

HJK aloittaa karsintojen toiselta kierrokselta ja jatkoon pääseminen merkitsee ainakin kaksi kierrosta lisää. Rahallisesti puhutaan hieman vastustajista riippuen miljoonatuloista, kun mukaan lasketaan Uefan palkintorahat, tv-tuotot ja pääsylipputulot. Vaikka ollaankin vasta karsintojen alkuvaiheessa, niin suomalaiselle seuralle tämä päivä on aina talouden kannalta vuoden tärkein hetki.

Nyt jo muutaman kauden ajan HJK on saanut huomattavaa vetoapua arvonnoissa Uefalta, joka on päättänyt jakaa joukkueet arvontokoreihin selvästikin maantieteellisillä perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että HJK on sijoitettu Pohjois-Euroopan ryhmään(Group 2), jolloin se voi saada vastaansa Islannin, Walesin, Irlannin, Pohjois-Irlannin, Latvian tai Viron mestarit. Mikä tahansa näistä osuukin kohdalle, niin ei pitäisi olla (taaskaan) mahdoton arpa.

Olin viime kesänä ja olen edelleen tänä kesänä aivan häpnadilla lyöty HJK:n saamasta todella karmeasta arpajaisedusta. Kun sijoitetut ja sijoittamattomat joukkueet ovat selvillä jo hyvissä ajoin sarjojen päätyttyä, salailee Uefan pukumiehet maantieteeseen perustuvia korijakojaan aina arvontojen aamupäivään asti. Tätä suljettujen ovien takana tapahtuvaa kabinettikähmintää ei todellakaan kuvaa sana läpinäkyvyys. Uefan salamyhkäinen aluepolitiikka sataa HJK:n laariin, kun helsinkiläiset välttävät kohtaamasta potentiaalisesti todella vaikeita vastuksia kuten vaikkapa Bulgarian mestari Ludogoretsin, unkarilaisen Györi ETO:n tai vaikkapa kuumassa Kazakstanissa Shahter Karakandyn tapaisen rahajoukkueen. Voin kuvitella, että tällä hetkellä jossain Sloveniassa, Slovakiassa tai Israelissa ei olla kauhean tyytyväisiä Uefan maantieteellisiin painotuksiin.

Kenet HJK sitten haluaa "pohjoisryhmän" joukkueista vastaansa? Periaatteessa kaikki käyvät, mutta vaikeimmaksi arvioisin irlantilaisen Sligo Roversin. Irlannin jalkapalloliiga on suurinpiirtein samantasoinen sarja kuin Veikkausliiga, eikä samanlaista pubijoukkuekulttuuria ole rasitteena kuin vaikkapa Walesissä ja Pohjois-Irlannissa. Ja täytyy muistaa, että viime vuosikymmenellä Keke Armstrongin HJK otti pataansa erästä Droghedaa vastaan. Varovainen täytyy siis Roversin suhteen olla.

Sopivimmiksi vastustajiksi arvioisin pubijengit Cliftonvillen ja TNS:n. Siellä kausikin käynnistyy vasta elokuussa, joten rapakuntoisia läskejä todennäköisesti vastassa. Hieman vaikeammiksi arvioisin Viron mestari Kaljun ja Latvian mestari Daugava Daugavpilsin, mutta ne olisivat matkusmielessä lottovoittoja. Islantilainen Hafnarfjördur on astetta kovempi jengi kuin Baltit, eikä viime kesän KR-romahdus enää tule toistumaan.

P.S. Blogimme on taas mukana eurokiimassa ja pyrkii matkustamaan paikan päälle 3.-4.kierroksen peleihin.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Suomi-Belarus: "Good Night Antifa Scum"???



(Kiitokset kuvista blogin hovikuvaajalle)

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Ilo irti näistä!

Karsinnat vaisusti aloittanut Valko-Venäjä tarvitsee kipeästi voiton, vieläpä suurella maalierolla, joten Suomelle tulee hikiset oltavat Olympiastadionin illassa.

Vaikka turpiin tulisikin, Suomen kannattajat voivat juhlia monestakin syystä.

Huippufutista-blogi listasi kymmenen kohtaa, joissa onnistuminen antaisi aiheen iloon. Kaikki kymmenen oikein tarkoittaisi jo lähes kotivoittoa - loppunumeroista huolimatta.

Ottelun voittajasta ei ole epäselvyyttä, mutta matsin katsomisesta voi tehdä vähän jännittävämpää. Heitä rasti ruutuun aina, kun kyseinen asia toteutuu. Laske sitten pelin jälkeen yhteen, montako ilonaihetta ehtoo sisälsi!

1. Perparim Hetemaj jyrää kung fu -potkulla megatähti Alexandr Hlebin ja selviää varoituksetta.

2. Sergei Veremko joutuu torjumaan - käsillään.

3. Peetu Pasanen juoksee takamatkalta Vitali Rodionovin kiinni.

4. Valko-Venäjän kiihkoisänmaalliset ultrakannattajat posauttavat ensimmäiset savupanoksensa ilmaan jo ensimmäisellä puoliajalla.

5. SMJK laulaa matkalaulun.

6. Liukas laitapelaaja Erfan Zeneli tekee karsintadebyyttinsä kypsässä 26-vuoden iässä ottelun toisella puoliajalla.

7. Valko-Venäjän kiihkoisänmaalliset ultrakannattajat hailaavat kaarteessa turvapäällikkö Karjalaisen puuttumatta asiaan

8. JOUHA:n mellakkaspetsnazit stormaavat SMJK:n sektion ja laittavat tupakoitsijat kuriin asiaankuuluvilla otteilla

9. Lopussa saatiin kulma

10. Pelin jälkeen Mikael Forssell tulee muun joukkueen mukana pohjoiskaarteeseen kiittämään SMJK:ta hyvästä kannustuksesta





keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

A truly ugly night in the Olympic Stadium - nähdäänkö perjantaina Hitler-tervehdyksiä?

Suomi-Valko-Venäjä -karsintaottelu lähenee päivä päivältä. Tottakai päähuomio kiinnittyy itse peliin ja pelaajiin, mutta illasta voi tulla "mielenkiintoinen" myös katsomon puolella. Valko-Venäjältä on saapumassa otteluun erilaisten arvioiden mukaan n.200-300 kannattajaa. Valko-Venäjää ei varsinaisesti tunneta kovana jalkapallomaana, eikä Valko-Venäjällä jalkapallon kannatuskulttuuri ole noussut yhtä hegemoniseen asemaan kuin vaikkapa naapurimaissa Ukrainassa ja Venäjällä. Varsinkin jääkiekon suosio on osaltaan ollut jarruttamassa uuden itsenäisyyden ajan jalkapallokulttuurin kehitystä ja toisaalta yhtenä syynä on myös oman kotimaisen sarjan kiinnostavuuden vähäisyys verrattuna vaikkapa Neuvostoliiton aikaiseen urheiluinnostukseen. BATE Borisovin kansainvälinen menestys on kuitenkin nostanut Valko-Venäjän oman sarjan yleistä arvostusta viime aikoina. Omana ristiriitaisena erityispiirteenä valkovenäläisessä jalkapallossa ovat olleet pienet huligaanikulttuuriin vihkiytyneet kannajaporukat.

Katsoin maanantaina Viro-Valko-Venäjä -ystävyysottelun EestiTV:ltä. Kuviin pääsi myös n.100 henkinen valkovenäläiskannattajien sekalainen ryhmä, joka piti hyvää kannatusta yllä läpi ottelun. Joukkoon mahtui villiä nuorisoa kuin vanhempaa kaljamahaista liiton herraakin. Se selittyy sillä, että urheilumatkoihin erikoistunut matkatoimisto Pilihrym on järjestänyt pakettimatkan Suomeen. Ensimmäinen kulkue pysähtyy Tallinnassa neljäksi yöksi ja seuraa Viro-Valko-Venäjä -ottelun A` Le Coq-stadionilla. Toinen busseista starttaa tänään ja yöpyy Riiassa ja Tallinnassa. Hintaa pitkälle reissulle tulee 280 € ja lyhyemmälle versiolle ilman Tallinnan ottelua 200 euroa. Lisäksi ottelulippu B-14-osioon 20 €. Matkakulut on saatu pidettyä varsin maltillisena, kun Helsingissä vain käydään kääntymässä päiväristeilyn merkeissä. Vertailun vuoksi SMJK:n ja Aikamatkojen bussimatka Gomeliin kustantaa rapeat 495 euroa.

Vaikka Valko-Venäjän yhteiskunta Lukashenkon patruunamaisessa otteessa on ollut perinteisesti hyvin keskiluokkainen, rauhallinen ja maltillinen, eikä valkovenäläisiä maailmalla tunneta samanlaisena räyhäkansana, kuin vaikkapa venäläisiä, niin silti erityisesti jalkapallon pariin on pesiytynyt häiriökäyttäymiseen potentiaalista ainesta. Kohtasin tämän ilmiön jo kesällä 2010 Tallinnassa, kun valkovenäläinen suurseura Dinamo Minsk saapui pelaamaan A´Le Coq-areenalle Kalev Sillamäe`ä vastaan. Satakunta minskiläistä käyttäytyi koko ottelun ajan provosoivasti, katsomosta nousi musta savu ja soihdutkin paloivat. Lisäksi otteluun akkreditoitunut Dinamon virallinen kuvaaja esitteli maalin takana fanikatsomolle natsitervehdyksiä kommandopipo päässään. Huomioitavaa oli, että kannattajilla oli käytössään jonkin verran myös natsiaiheisia banderolleja ja muuta rekvisiittaa. Selvästikin sillä haluttiin viestittää omaa viehtymystä äärioikeistolaisen maailmankatsomuksen suuntaan.

Dinamo Minskin ultrat ovat erityisen tunnettuja siitä, että he muodostavat kansalaisyhteiskunnan etujoukon, joka vastustaa ja kapinoi Lukashenkon keskusta-vasemmistolaista regiimiä vastaan. Tämän ilmentymänä ja symbolina katsomoissa on nähty punavalkoinen vanha Valko-Venäjän lippu, jota kyllä ylväästi heilutellaan ulkomaan katsomoissa, mutta kotimaassa onkin sitten hiljaisempaa. Myös maanantaina Viron ja Valko-Venäjän ystävyysottelussa liehui vanhan Valko-Venäjän nationalistinen punavalko-lippu. Samaan hengenvetoon voidaan tietysti ihmetellä, että minkälainen"hirmuhallinto" se sellainen on, jossa "kannattajabussit" saavat kuitenkin vapaasti matkustuslupia ympäri Eurooppaa ja matkoilla saa huudella mitä sylki suuhun tuo ja heilutella samalla minkävärisiä lippuja itse haluaa...

Tiedetään, että Serbiassa tsetnikit olivat kaatamassa Milosevitshin sosialistista "hirmuhallintoa". Venäjällä opposition marsseilla on nähty tuhansia äärioikeistolaisia jalkapallokannattajia, jotka huutavat kuolemaa Putinin "hirmuhallinnolle" heiluttaen käsissään vanhaa keltamustaa tsaarin lippua. Aivan samalla tavalla tämä pieni ja aggressiivinen Minskin Dinamon ultrista ja muista pienempien seurojen kannattajista koostuva äärioikeistolaisten ryhmä saattaa tulevaisuudessa olla se voima, joka mobilisoi Lukashenkon hallinnon lopullisen kaatumisen.

Jääkiekon MM-kisoissa Tukholmassa järjestysmiehet estivät kiekkokannattajia esittelemästä opposition punavalkeaa kansallislippua. Silloin se tulkittiin poliittiseksi mielenilmaukseksi. On mielenkiintoista nähdä, mikä tulee perjantaina olemaan turvallisuuspäällikkö Julle Karjalaisen ja Suomen Palloliiton linja. Sallitaanko poliittiset tunnukset vai annetaanko vieraiden taas spedeillä? Ja mitä tapahtuu jos valkovenäläiset ultrat ryhtyvät hailaamaan natsitervehdyksiä, kuten kävi maanantaina Tallinnassa? Kaikista mielenkiintoisinta on tietysti seurata, vastaako Valko-Venäjän opposition suuri ihailija kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki näihin iloisiin tervehdyksiin? Heil Hitler, Meil Arhis?

Tässä Eestin soccernet-sivustolta pari kuvaa valkovenäläisistä maanantain Viro-pelissä:






maanantai 27. toukokuuta 2013

Suomen Jimmy Jump vai ilkeä "kalsarihäirikkö"?

Olin eilen taas Sonskulla katsomassa jalkapalloa. Otteluruuhkassa painivat HJK ja RoPS pelasivat pilvisessä säässä ihan hyvätasoisen ottelun, joka ei kuitenkaan herättänyt sen suurempia intohimoja. Illan tärkein anti kotiyleisölle oli se, että Klubi sai vihdoin rankan tappioputkensa katki, vaikka ei se peli vieläkään silmiä hivele.

Ottelun ehdottomasti värikkäin ja hulluin tapahtuma nähtiin lopussa jo ottelun ratkettua. 2-0-tilanteessa, juuri kun Pohjanpalo oli riplannut itsensä vapaaksi ja oli juoksemassa yksin kohti Tomi Maanojan vartioimaa maalia, juoksee kentälle aurinkolaseihin ja Armanin kalsareihin pukeutunut nuorehko miespuolinen viuhahtaja. Olin ihan häpnaadilla lyöty, kun kesken hyökkäyksen Pohjanpalon eteen ilmestyy alaston jätkä, joka pujottelee kaiken lisäksi ihan hyvällä tekniikalla koko pelaajiston läpi. Ei voinut kuin nauraa. HJK teki samasta tilanteesta myös maalin, jonka tuomari aluksi hyväksyi, mutta lopulta avustavan avustuksella hylkäsi. Kaikki päättyi siihen, kun Mathias "Masse" Lindström vetää viuhahtajan maihin rajulla rugbytaklauksella, joka varsinkin eteläpäädyssä innoitti kannattajia suosionosoituksiin. Miksi?

HJK:n pelaajien ja HJK:n kannattajien alkureaktiot olivat tuomitsevia. Viuhahtaja vei huonosti ajoitetulla säntäilyllään HJK:lta maalin. Silti vähän ihmetyttää se, miten myös kannattajien piirissä suhtaudutaan niin ryppyotsaisesti aurinkolasi-miekkosen tekoon. Aistin tapauksen nostattavan rajua lynkkäysmentaliteettia ja jopa suoranaista poliisi-diskurssia. Varsinkin kannattajan näkökulmasta se on outoa, koska usein itse kannattajuuteen kuuluu tietty anarkistisuus ja  kyttäämiseen/kurinpitoon suhtautuminen kriittisesti. Satunnaiset pitch invasionit kuuluvat jalkapallokulttuuriin aivan samalla tavalla kuin tifot, koreografiat tai vaikkapa pyrotekniikka. En ole koskaan törmännyt esimerkiksi soihduttelun kohdalla vastaavaan tuomitsemiseen kuin nyt kävi tämän kentälle juoksijan kohdalla. Miksi juuri nyt kannattajilta ei löydykään ymmärrystä?

Toki pitch invasion -kulttuurikin vaatii perehtymistä, eikä se välttämättä aukea pertti perusjanarille heti paikalla. Selvää tietysti on, että pelkkä kentälle juoksu ilman agendaa tai missiota alkaa olemaan hieman väsähtänyt juttu, eikä se luo mitään uutta. Hyvin toteutetut pitch invasionit sen sijaan ovat aivan oma taiteen muotonsa. Yksi maailman kuuluisimmista pitchinvasionisteistä on katalaani Jimmy Jump, joka on tehnyt elämäntavastaan ammatin. Hyvän kentälle juoksun lähtökohtia on juuri se, että siinä täytyy olla joku pointti. Jimmy Jumpillahan näitä on monesti nähty. Milloin on heiluteltu luopio-Figolle Barcan lippua tai kekkuloitu baanalla hörhössä Tibet-paidassa. Jimmy Jumpin toiminta on aina ollut erinomaisen laadukasta viihdettä, joka on tarkoin suunniteltua ja toteutukseltaan sopivasti kantaa ottavaa. Tärkeää pitch invasion kulttuurissa on myös se, että se on sitoutunut väkivallattomuuteen, eikä se ole luonteeltaan uhkaavaa.

Totta kai samaan hengenvetoon on todettava, että pelikentän tulisi tietysti olla koskematon ja pyhä. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista, jos turvallisuusjärjestelyt pettävät. Mutta silloinkin kentällejuoksijan tulisi kunnioittaa peliä niin paljon, että ajoittaisi iskunsa oikein. Eilinen "kalsarihäirikkö" teki pahimman mahdollisen virheen pelin kunnoituksen kannalta juostessaan kentälle kesken tilanteen. Mieluitenhan juoksu tulisi ajoittaa siten, että pallo on toisessa päädyssä tai sijoittaa invaasio vaikkapa pelikatkon aikana tapahtuvaksi. Nyt näin ei käynyt.

Toki ymmärrän juoksijan ahdistuksen. Kun on housut ja paita riisuttuna aidan vierellä viileässä illassa, niin ei siinä kauheasti voi ruveta odottelemaan sopivaa hetkeä tai järkkäri saattaa ehtiä väliin. Todennäköisesti epäonninen sattuma johdatti nuorukaisen keskelle pelitilannetta. Ikävä juttu. Sinänsähän kalsarimies käytti oivallisesti hyväksi Sonera Stadiumin turvallisuusvajetta. Ravintolakatsomon järjestysmiesvaje on yleisesti skenen tiedossa ja se on avoin ja helpoin reitti kentälle. Ehkäpä jopa koko Veikkausliigan helpoin? Esimerkiksi Itäkatsomosta on jo huomattavasti vaikeampi lähteä singahtamaan.

Voi olla, että juoksijalla ei ollut mitään sen syvempää tarkoitusta, kuten esimerkiksi protestoida Sikua vastaan, vaan juoksentelullaan hän vain halusi "hauskuuttaa" yleisöä melkein alasti juoksemalla. Toki jos näin oli, niin sitten pitää kysyä, että miksi ei ollut tarpeeksi munaa riisua kokonaan ilkosilleen? En lähde kuitenkaan analysoimaan motiiveja tämän enempää. Varmaa on, että jos kyseinen henkilö haluaa, niin voisin tehdä hänestä pienen haastattelun palstalle, anonyymisti tottakai. Ota yhteyttä?

Vaikka moni, kuten esimerkiksi asiantuntija Ato Pohja twitterissään, on julkisesti vähätellyt ja pilkannut juoksijan suoritusta, niin itse osaan aina antaa arvostusta yksinäisten invaasionistien rohkeudelle ja yritykselle lähteä tekemään performanssia. Ei ole homma eikä mikään mennä joukolla juhlimaan mestaruutta kentälle, mutta annas olla, kun olet yksin katsomossa ja kaivat "työkalusi" takin alta juuri ennen lähtöä. Pulssi lyö kahtasataa, kädet tärisee ja adrenaliini virtaa suonissa. Sitten vapautat itsesi ja päätät tehdä sen. Samanlaista vapauden ja jännityksen kiksiä ei kovin monesta asiasta saa. Veikkaan, että jää aika monelta toteuttamatta. Sitten kiikkustuolissa voit vuosia myöhemmin muistella lämmöllä takkatulen ääressä mitä tuli tehtyä.

Lopuksi on vielä pakko ilmaista huolestuneisuuteni kentälle juoksijoiden oikeusturvasta ja ihmisarvosta. Miksi ihmeessä jopa jalkapalloihmiset tuntuvat vihaavan näitä kulttuurin ritareita niin paljon, että se oikeuttaa toivomaan väkivaltaista lynkkäystä tai että esimerkiksi normaalisti sivistynyt ja mukava mies Mathias Lindström turvautuu niin törkeään ja liioiteltuun voimankäyttöön  ottaessaan "kalsarihäirikköä" kiinni? Muualla maailmassa Lindström olisi saanut vähintään keltaisen kortin tuomarilta, mutta Suomessa militaristinen talvisodan henki taisi sekoittaa tuomarin pasmat?

En edes uskalla kuvitella millaista hivutusta Sonskun käytävien suojissa juoksija joutui ottamaan vastaan. Ja kuinka pahoja nivelvammoja partasuinen daifu sai aikaan ylimitoitetuilla hallintaotteillaan, jotka kumpusivat koston ja katkeruuden tsunamista? Ja montako tuntia miestä lopulta kyykytettiin kisahallin patjoilla veronmaksajien rahoilla? Voi vaan ihmetellä, miksi suomalainen yhteiskunta ei provosoidu samalla tavalla oikeista rikollisista esimerkiksi talousrikollisia tuomitessaan? Kentällejuoksuhan ei ensinnäkään ole rikos vaan ainoastaan sinänsä harmiton järjestyshäiriö, josta seuraa korkeintaan pelin(!) keskeytys tai aikataulun viivästymisiä. Suhteellisuudentaju vaikuttaa olevan eräillä pahasti kadoksissa.

Ei pitäisi olla homma eikä mikään poistaa henkilö neutraalisti ja asiallisesti ilman, että aiheutetaan potentiaalisia pahoja loukkaantumisia ja muita turhia vammoja vihan nimissä? Järjestyksenvalvonta kuuluu järjestävälle taholle, ei pelaajille tai kannattajille. Järjestyksenvalvonnassa pahasti epäonnistuneen Risto Niirasen puljun uhkailu Palloliiton mahdollisten sakkojen maksattamisesta kalsarimiehellä kuulostaa myös huvittavalta jeesustelulta. Juoksija on jo kertaalleen saanut sakot poliisilta, ei hänen kuulu enää Palloliiton sanktioita kärsiä. Sakothan on nimenomaan aiheutuneet ja osoitettu järjestyksenvalvojien epäonnistumisesta ja niinpä heidän kuuluu kantaa vastuu mokailustaan. Sonera stadiumin turvallisuusvalvonta on jo aivan liian pitkään liikaa keskittynyt hyvämaineisen ja oman pesän puhtaana pitäviin kotikannattajiin ja samalla esimerkiksi ravintolakatsomo on jätetty täysin heitteille.


Seuraa Twitterissä: @huippufutista





keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Saska Saarikoski suolsi pelkkää paskaa

Suuri ja mahtava HJK näyttää tällä hetkellä olevan melkein kaikkien huulilla. Ensin joutui tiistain aamubussissa lukemaan Arsenal-friikki ja kotimaisen jalkapallon vihaaja Ismo Uusituvan hassunhauskan kolumnin, jossa Ismo asiantuntevan vakavasti punnitsee Klubin taaperrusta harjoitusturnaus-liigacupissa ja huumori-Suomen Cupissa. Sitten vielä iltapäivästä Hesarin kuukausiliitteen kulttuuritoimittaja Saska Saarikoski päätti kertoa, että oli ostanut HJK:n kausikortin ja halusi nyt kirjoittaa Hesarin lukijoille kokemuksistaan kausikorttilaisena.

Eipä siinä mitään. Hienoa, että kotimainen jalkapallo alkaa olemaan siinä määrin mediaseksikästä, että kausareita ostellaan ja pelistä voi kirjoittaa ihan urheilutoimituksen ulkopuolellakin. Nostan hattua niin Saskalle kuin Ismollekin hyvästä valinnasta. Futis on parasta paikan päällä.

Suomi on ohuen jalkapallokulttuurin maa. Kun tavis-toimittaja menee avaamaan suunsa, niin silloin riskit ovat suuret. Saska analysoi varsin sympaattisen oloisesti Klubin nykymenoa puolustuksesta keskikenttään. Sitten kuitenkin päässä alkaa jyskyttää. Saska ylitti hyvän maun rajat ja lyttäsi Mikael Forsselin, klubilaisen seuraikonin ja Suomen maajoukkuen tämän vuosituhannen ykköshyökkääjän, alimpaan helvettiin.

Saskan tylytys on täysin ala-arvoista luettavaa: "Miklun vauhti ei riitä edes Suomen kentille, Miklu on säälittävä kuin leijona ilman hampaita." Huh huh sentään! Vain Suomessa! Miten ihmeessä tällainen voi olla mahdollista? Eikö Hesarissa ole mitään ennakkosensuuria olemassa? Ei voisi kuvitellakaan, että jossain Saksassa edes lahjattomin kulttuuritoimittaja menisi pilkkaamaan Rudi Völleriä tai Lotthar Matthäusia. Tai että Englannissa joku alkaisi julkisesti kusta Alan Shearerin tai Gary Linekerin niskaan. Surullista, hyvin surullista. Juuri suomalaisten junttimaisuus taitaakin olla suurin syy siihen, miksi vanhat kansainvälisen tason nimimiehet harvoin palaavat Suomeen nokkelien kulttuuritoimittajien nöyryytettäväksi.

Vaikka Mikael Forssell olisi pelannut kuinka huonosti, ei asioita vaan voida esittää kuten ensimmäisen vuoden törkeä kausikorttilainen Saska teki. Aitoon jalkapallokulttuuriin kuuluu kunnioitus Mikael Forsselin kaltaisia suuria pelaajia kohtaan. Minulle Mikael Forssell tarkoittaa Mestarien liigaa 1998 Olympiastadionilla, kahta maalia Saksaa vastaan kesäkuussa 2001 ja ties kuinka monta jääkylmää viimeistelyä maailman kovimmassa sarjassa Englannin Valioliigassa. Kun istun Stadikan kaltseilla juomassa ennen peliä valkkaria ja parkkipaikalla Mersusta astelee ulos Miklu aurinkolaseissaan ja Vuittonin kenkäpussi kainalossaan, niin silloin hattu lähtee päästä ja kumarretaan hiljaa.

Vaikka pelaajan vauhti ehkä vähän hiipuisi vanhemmalla iällä, ei hänelle todellakaan kuulu nauraa pilkallisesti, eikä varsinkaan vittuilla päin naamaa. Saska Saarikoski ylitti hyvän maun rajat ja uhmasi jalkapallokulttuurin kirjoittamattomia sääntöjä. Mutta niinhän se menee, että koska Suomessa on varsin alikehittynyt jalkapallokulttuuri, ei tietenkään keskiverto kulttuuritoimittaja voi tietää mitä on mahdollista sanoa ja mitä ei.

Toisekseen olen täysin eri mieltä Mikael Forsseliin kohdistuneesta kritiikistä. Miklu liikkuu kypsästä iästään huolimatta hyvin HJK:n kärjessä ja luo viisailla liikkeillään tilaa kanssapelaajilleen. Forssell on yksi harvoista suomalaisista pelaajista, joille on suotu Jumalallisen maalivainun lahja eli kyky liikkua oikeisiin paikkoihin oikealla hetkellä. Mikael Forssell on täysin ainutlaatuinen pääpelaaja liigatasolle. Lisäksi Forssellilla on yli viidentoista vuoden rautainen kokemus Euroopan kovimmista huippuseuroista. Näillä statseilla ei kukaan täysjärkinen valmentaja mene syrjäyttämään tällaista pelaajaa, varsinkin kun penkiltä on valittavissa vain maitopartaisia potentiaalinsa vielä piilossapitäneitä hyökkääjiä.

Vaikka asiantuntemattomaan silmään Klubin peli näyttää ehkä hieman tukkoiselta ja harmaalta, niin en olisi kovinkaan huolestunut tässä vaiheessa kautta. Suomen cupista putoaminen näyttää tällä hetkellä työtapaturmalta, jolla saatiin otteluruuhkaa väljennettyä edes parin pelin osalta. Liigakenttien vaisuhkot otteet johtuvat siitä, että Klubi on ainoa ammattimaisesti harjoitteleva joukkue liigassa. Siku tietää kyllä mitä tekee. Päätähtäin on olla europeleissä huippukunnossa. Juhannukseen asti riittää, että liigakärki on hajuetäisyydellä. Syksyllä mestaruutta juhlitaan taas Töölön stadionilla entistä hilpeimmissä tunnelmissa. Kun Klubin peli alkaa kunnolla kulkea, niin se Miklun saama tarjoilukin paranee ja silloin tuloksena on tehokasta maalintekoa. Mikael Forssell on juuri sen tason vahvistus, joka aikaisemmin on erottanut HJK:n esimerkiksi sellaisista suurseuroista kuin Partizan Belgrad tai Dinamo Zagreb. Nyt Klubillakin on kansainvälisen tason huippukärki käytössä.


P.S. Vaikka any publicity is good publicity, niin silti mielestäni Saska Saarikosken pitäisi esittää julkinen anteeksipyyntö Mikael Forsselille asiantuntemattomasta vahinkolaukauksestaan.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Litmanen murtui Äitienpäivänä

Äitienpäivän valmistelut sujuivat normaalisti. Illalla tein sacher-kakkua ja laitoin sen yöksi jääkaappiin kovettumaan. Heti aamutuimaan 1,5-vuotias poikani piirsi äidille kortin ja kävimme myös keräämässä metsälenkiltä vähän valkovuokkoja. Juhlapäivän kunniaksi kaivoin naftaliinista korkkaamattoman vuoden 2002 Jari Litmanen-mukin ja laitoin siihen valkovuokot haaleaan veteen lillumaan. Äiti sai tietysti aamiaisen vuoteeseen.

Illemmalla onnellinen päivä sai ikävän lopun, kun 1,5-vuotias kiipesi keittiön pöydälle ja heitti valkovuokkokupin lattialle. Jarin kahva särkyi. Maailma musteni. Syvälle sydämeen sattui.


JARI AAMULLA:


JARI ILLALLA:





lauantai 4. toukokuuta 2013

Klubipäädyssä menty taas eteenpäin

Boris Runqvist -TV oli taas paikalla, kun HJK pelasi kauden ensimmäisen liigakotiottelunsa eli ns. hemmapremiäärinsä omalla Sonera stadionillaan. Viime vuodesta oli taas havaittavissa jonkinmoista eteenpäinmenoa, sillä ainakin silmämääräisesti päädyn seisova aines oli kasvanut ainakin sadalla hengellä ellei jopa enemmän. Lisäksi koko eteläpääty oli loppuunmyyty ja kiima huipussaan myös ympäristön tuulareilla.

Päädystä oli ennen kauden alkua poistettu nyt myös alaosastolta kuppipenkit veks, joten pääty alkaa näyttää jo ihan täysveriseltä seisomastandiltä Saksan malliin. Todellinen kulttuuriteko HJK:lta, mikä sotii modernin jalkapallon negatiivisiä kehityssuuntauksia vastaan erinomaisella tavalla.

Vaikka meno ei itäpäädystä katsottuna aivan villiksi vielä äitynytkään, niin kunnioitan suuresti sitä innostuneen ilmapiirin tunnelmaa mikä helsinkiläisessä kannatuskulttuurissa on havaittavissa tällä hetkellä. Entistä suurempi osa uskaltautuu päätyyn mukaan äänekkääseen kannatukseen. Samaan aikaan seura panostaa kovasti ja etsii selvästi tietä, joka nostaisi kehityksen uudelle tasolle. Nämä kaksi asiaa tietysti tukevat toisiaan mitä erinomaisimmalla tavalla.

Kotiavaukseen on tottakai helpompaa kerätä jengiä kuin johonkin vähemmän seksikkääseen peliin keskellä lomakautta. Niinpä Klubipäädyn todellisen uskottavuuden näyttääkin vasta tuleva kuuma kesä ja joku heinäkuinen haistapaska VPS-kotipeli Iron maidenin soundcheckin kaikuessa Olympiastadionilta. Juuri näissä peleissä on ollut mieltäalentavaa seistä 13 henkisen mahtavan klubipäädyn seassa. Toivottavasti tänä vuonna ei näitä tapahtuisi...

Tässä Boris Runqvist -TV:n matskua hemmapremiääristä:



keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Haaveet kaatuu

Joka talvi suomalaiset ultrakannattajat piileskelevät puolivuotta savupirteissään nöyrinä ja hiljaa. Juuri kun horros on päättymäisillään ja bileiden pitäisi alkaa, tulee lihava kunnanisä ja peruuttaa kekkerit. Kuten uutiset kertovat, on jalkapalloliigan avauskierrokselta peruttu ainakin kolme ottelua. Kunta päättää, liiga vikisee, kannattajat ja pelaajat kärsii. Siinä suomalainen marssijärjestys. Nil novi sub sole.

Vapaapäivän pomolta anonutta ja matkalipun kauden avausmatkalle ostanutta elämäntapakannattajaa ei varmasti paljon lämmitä ne selitykset, joita hänelle ollaan taas syöttämässä. Jälleen samoja loppuun kuluneita fraaseja: "yöpakkaset teki tepposet, eikä kenttää saatu ajoissa kuntoon, vaikka urheat kenttämiehet tekivätkin parhaansa." Päätösten taustalla on se, että suomalaisessa viitekehyksessä pelaaminen heikkokuntoisella kentällä pilaisi nurmen koko loppuelämäksi. Jossain muussa maassa biologia taas toimii hieman eri tavalla. Pulinat pois, urheilupaikan "omistajat" ovat puhuneet.

Vaikka talvella taas satoikin lunta ja keväällä oli, yllätys yllätys, vähän yöpakkasia, niin jokavuotiset valitukset liian aikaisesta aloituksesta ja kenttien hoidon mahdottomuudesta Suomessa eivät ole tästä päivästä. Kaikissa muissa naapurimaissamme kun ollaan yöpakkasista huolimatta kauden pituudessa jo valovuosia edellä, kun taas Suomessa pelataan nykyisellään maailman lyhyin sarjakausi. Kautta yksinkertaisesti ei voi tästä enää lyhentää.

Otteluperuutukset toki kuuluvat lajiin, mutta valitettavasti Veikkausliigassa ei vain ole tilaa niille. Jo ilman peruutuksiakin ottelutahti on runnottu epälajinomaisen tiukaksi, mikä on omiaan laskemaan pelin tasoa ja arvostusta. Peruutukset ovat erityisen ilkeitä europelijoukkueille, joille lähes ainoa mahdollisuus pärjätä Euroopassa on lepuuttaa liigapeleissä ykkösmiehistöä ja antaa peliaikaa reserveille. Täyteen ahdettu puolen vuoden tynkäliiga on kilpailullisesti katsoen täysin älyvapaata touhua.

Liigan laatiman otteluohjelman aloitus on myös hieman erikoinen. Miksi varmimmat tapaukset eli tässä tapauksessa muovitetut Helsingin Sonera stadium ja Saviniemen jalkapallostadion ja yleensä keväällä parhaassa kunnossa olevat Lahden hiihtostadionin nurmi, Espoon Tapiolan uusi lämmitetty nurmi ja eteläisimpänä sijaitseva Maarianhamina eivät kelvanneet avauspaikoiksi? Toisaalta tasapuolisuuden vuoksi olosuhdeterroristejä ei pidäkään kohdella silkkihansikkain vaan vaatia samaa laatua kuin hyvin asiansa hoitaneilta seuroilta ja kaupungeilta. Ehkä oikeudenmukaisin tapa korjata huhtikuun peruutuksien aiheuttama mediatappio olisi siirtää nyt peruutetut matsit marraskuulle.

Käsitän asian niin, että kotimaisen jalkapallon pahin tragedia on ollut jääminen kunnallisten kenttien armoille. Lienee selvää, että jos stadionit olisivat yksityisessä omistuksessa, niitä hoidettaisiin suuremmalla pieteetillä. Kunnallinen kentänhoito on pelkkää näpertelyä ja karvalakkimallin kentänhoitoa, joka ei kuuluisi enää 2000-luvulle. Suomalainen nurmien hoito vertautuu siihen, että jäähallin jäätä hoidettaisiin ilman zambonia. Siinä missä Ruotsissa kunnat tai seurat laittavat nurmen alla lämmöt päälle ajoissa, yleensä jo helmikuun puolella, ei Suomessa saada edes lumia raivattua kentältä muutamaa viikkoa ennen kauden alkua. Puhumattakaan, että hälläväliä-kentänhoidolla olisi käytössään nykyaikaisia metodeja ja välineitä. Sitten käy niinkuin yleensä ja ihmetelllään miksi aika loppui taas kesken? Luonnon vika? Ei vaan ihmisen.

Surullinen fakta on, että kunnallishallinnossa ei ole tarpeeksi ihmisiä, joille jalkapallo tai varsinkaan kotimainen jalkapallo merkitsisi yhtään mitään. "Ratina ei ole lumileikkejä varten" lausui taannoin tamperelainen liikuntapomo Matti Kaario yrittäessään estää syksyisen Suomen cupin ottelun Ratinan stadionilla. Tuo lause kuvastaa hyvin sitä ylimielistä asennetta joka kotimaista jalkapalloa kohtaan vallitsee.

Ironisesti samalle stadionille oli tarjottu viereisestä tehtaasta mahdollisuutta kierrättää tehtaan lauhdevesiä nurmen lämmitystä varten, mutta liikuntaviraston mukaan sellaiselle ei Mansessa ole tarvetta. Käytännössä nurmen lämmitys olisi siis järjestelmän rakentamisen jälkeen ollut kaupungille täysin ilmaista. Onneksi kuitenkin ensi talvena Ratinassa pelataan jääkiekon talviklassikko Tappara-Ilves, mutta ne ovatkin jo ihan eri lumileikkejä ne.

Toisaalta nykyisestä olosuhdeahdingosta on turha syyttää pelkästään kuntia. Muistellaanpa huhtikuuta 2010 ja Palloliiton liittohallituksen kansallisen kilpailutoiminnan uudistamispäätöstä. Silloin sarjajärjestelmät rukattiin uuteen uskoon ja myös olosuhdekriteereitä tiukennettiin. 2012 lähtien kaikkien seurojen tuli olosuhteiden osalta täyttää Uefan lisenssivaatimukset. Tarkoittaa siis sitä, että kenttien tulee olla pelikunnossa Uefan pelikauden ajan. Sokea reettakin näkee, ettei näin tietenkään ole. Ja minne jäi se Jakosen ja kumppaneiden lupailema konkreettinen tuki seuroille ja kunnille olosuhteiden parantamiseksi? Luvattiin nurmen päälle rullattavia pressuja, lämmitettäviä telttoja ja vaikka mitä kaunista. Missäänpäin Suomea ei vaan ole näitä vehkeitä vielä näkynyt, vaikka muualla maailmassa ne kuuluvat kentänhoitajan perusarsenaaliin.

Veikkausliigalla on käytännössä kolme mahdollisuutta reagoida tämän kevään farssiin.
a) jatkaa samaan malliin
b) ottaa käyttöön Ruotsin malli
c) ottaa käyttöön Viron malli

Samaan malliin jatkamalla ja kuntien armoille heittäytymällä ei kautta pystytä tulevaisuudessakaan pidentämään ja negatiivista julkisuutta liigan maineelle tuovat turhat peruutukset saavat varmuudella jatkua. Puuhastelu siis jatkuu: juodaan kahvia ja pidetään suuria puheita ilman minkäänlaista suhdetta tosielämään. Toki mediahuomio on aina taattu, kun lööpit hehkuttavat kauden avauksen olevan farssi.

Ruotsin mallissa kentänhoitoon ryhdyttäisiin todenteolla panostamaan, mikä vaatisi suhteellisen kovia satsauksia nurmien ja muovien uusintaan ja samalla myös kentän lämmityskustannusten hyväksymistä pohjoisen maan realiteettina. Haave ei ole kovin realistinen jalkapallon yleisen arvostuksen takia. Periaatteessa rahasta Suomessa ei ole pulaa, mutta intohimoa ja kulttuuria puuttuu sitäkin enemmän.

Toisaalta Ruotsissa on hyödynnetty myös varakenttäajattelua paljon tehokkaammin kuin Suomessa. Kuten tänä keväänä Superettannissa on nähty, ei ottelusiirtoja suvaita kevyin perustein, toisin kuin Suomessa, vaan avauskierroksen matseja saatetaan joutua pelaamaan jopa sadan kilometrin päässä kotikentästä. Näin oli esimerkiksi Ljungskilen ja Hammarbyn välisessä pelissä, joka oli siirretty Borås Arenalle. Miksi Suomessa Marjamaa ja kumppanit eivät hyödynnä tätä vaihtoehtoa?

Realistisin vaihtoehto Suomelle on köyhän Viron malli. Siellä kausi alkaa maaliskuun alussa lämmitetyillä muovikentillä ilman katsomoita. Huhtikuussa seurat siirtyvät vähitellen oikeille stadioneille ja nurmelle, jos sellainen löytyy. Katsojia kevään peleissä ei ole paljoa, mutta ei niitä ole sen enempää siellä kesälläkään. Seurat ja maan jalkapallo hyötyvät, kun kilpailullisia otteluita pelataan mahtavat 8 kuukautta vuodesta. Ottelutahtia ei tarvitse pakottaa tässä mallissa liian kovaksi. Varsinkin europelijoukkueet ovat mielissään. Suuri hyötyjä on myös Viron maajoukkue, joka saa tarvittaessa kilpailullisia otteluita pelanneita pelaajia riveihinsä myös maaliskuun pelipäivinä. Samalla pitkää eurooppalaista sarjakautta pelaavat pelaajat ovat usein valmiimpia siirtymään suurempien liigojen huippujoukkueisiin. Erinomaista Viron mallia ovat viime aikoina seuranneet myös Latvia ja Liettua, joissa kautta on merkittävästi pidennetty muovikenttien avulla.

Suomeen muunnettuna Viron malli tarkoittaisi varmaankin sitä, että kausi aloitettaisiin huhtikuun alussa, pelattaisiin kuukausi varakentillä ilman turhaa häpeilyä ja toukokuussa siirryttäisiin stadioneille. Toki aikaisemminkin saa siirtyä, mutta toukokuussa sen tulisi olla jo pakollista. Oikeilla stadioneilla yleisön viihtyvyys ja seuran mahdollisuudet oheismyyntiin ovat tietysti paremmat kuin alkeellisemmilla varakentillä. Malli siis palkitsisi niitä seuroja ja kaupunkeja, jotka ovat valmiita laittamaan ykköskenttänsä ajoissa kuntoon. Aikaisempi aloitus helpottaisi otteluruuhkaa ja antaisi lisää pelipäiviä. Kunnille päätös olisi helpotus, kun niiden ei tarvitsisi enää pelätä nurmiensa pilaantumisen puolesta.

Pidempi sarjakausi myös muokkaisi nykyistä mentaalista mallia hiljalleen kohti eurooppalaisuutta: jalkapallo ei ole vain kesäpeli.  Mielestäni muutama ottelu kauden alussa varakentällä on paljon pienempi paha kuin se, että ei pelattaisi ollenkaan. Kotimaisen jalkapallon kehittäminen ei saa olla siitä kiinni, jos lipputuloissa ja oheismyynnissä tulee takkiin ehkä muutama hassu tonni seuraa kohden. Kokonaisuuden kannalta tämä riski on vain otettava. Näin ei voi jatkua.



perjantai 5. huhtikuuta 2013

Matkaraportti Tukholmasta 31.3.



Kevättalven mittaan olin jo pitkään haikaillut vuoden ensimmäisen ulkomaan vierasreissun perään. Alunperin HJK:n piti kohdata Hammarby Tukholmassa jo lauantaina 30.3., mutta ottelupäivä tarkentui myöhemmin sunnuntaille 31.3. Niinpä kohureportterin lentosuunnitelmat Arlandaan kariutuivat ja Norwegian vaihtui Viking Lineen. Samalla mukaan reissuun oli otettava vaimo ja vuoden ikäinen poika, jolle kyseessä oli ensimmäinen ulkomaan reissu. Käyhän se tietysti näinkin, ajattelin.

Samalla tavalla näistä kulttuurimatkoista ei tietenkään perhekannattaja saa irti kuin 100% laatujournalismiin sitoutuneella vapaatoimittaja-matkalla asian laita olisi ollut. Perhevastuut painoivat kovaa päälle ja mistään aktiivilomasta oli nyt turha unelmoida. Mutta kun kyseessä oli harjoituspeli, niin olin avoin kaikkia osapuolia tyydyttävälle kompromissille.

Kello näytti Ruotsin aikaa 5.56, kun MS Gabriella lipui hitaasti jääsohjoisessa Tukholman saaristossa.  Kelloja oli yöllä siirretty kesäaikaan, joten tuntui ihan Suomen ajalta.  Poika oli kuin kotonaan ja päätti lopettaa nukkumisen siihen paikkaan.  Kävin suihkussa ja siirryimme pallomeren puolelle. Myös käytävien kokolattiamatot ovat materiaaliltaan loistavia juoksuratoja, joissa saa helposti juniorin energian kulumaan.  Aamiaisella poika tuttuun tyylinsä kylvi puurot ja juustot buffetin kokolattiamatolle.  Sen jälkeen  isä piipahti tax freessä hakemassa  pari kiekkoa matsinuuskaa itselleen.

Kymmeneltä laiva kiinnittyi Tegelvikshamnin satamalaituriin ja oli aika viedä poika pyörähtämään ulkomailla. Ilma oli kuin morsian: pääsiäisaurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpöä oli noin +2 astetta. Kevät oli ollut myös Tukholmassa kylmä.  Lunta ja jäätä oli edelleen näkyvissä kukkuloilla, tienpientareilla ja varsinkin puistojen varjoisissa kohdissa.

Työnsin rattaita alle kilometrin matkan Medborgärplatsenille, jossa kävin samalla lataamassa Pressbyronista arvoa matkakortille. Poika juoksenteli innokkaasti ympäri hieman urealta tuoksahtanutta kansalaisaukiota ja kävi aina välillä moikkailemassa puiston penkeillä istuvia kansankodin spurguja. Seuraavaksi juotiin mellanmjölkkiä tuttipullosta. Koska kello alkoi jo lähestyä puolta kahtatoista, alkoi pojalla hieman uni tulemaan silmään. Kotvasen kuluttua lähdinkin viemään vaimoa ja poikaa takaisin laivaan nukkumaan päiväunia. Nousimme bussiin numero 53 ja matkustimme pari pysäkkiä Londonviaduktenille ja siitä sitten kävelimme laivaan.

Kun familistiset velvoitteet oli hoidossa suuntasin bussilla Slussenille, jossa vaihdoin metron vihreään linjaan. Tarkoitukseni oli ajaa Globenin asemalle, mutta pahaksi onneksi kyseinen metro ajoikin risteyksestä toiseen suuntaan ja päädyin Skärmarbrinkin lähiöön, jossa 60-70 lukulaiset miljoonaprojektin kauniit kerrostalot toivottivat minut tervetulleeksi. Tänne olisi tehnyt mieli jämähtää pussikaljalle muistelemaan Olof Palmea, mutta aika riensi. En jäänyt kuhnailemaan lähiöön vaan ajoin yhden pysäkin verran takaisinpäin Gulmarsplanille, josta päätin kävellä kohti stadikaa. 


Kello oli vartin yli kaksitoista, kun kävelin pitkin Arenavägenia kohti edessä siintävää Globenia, joten minulla oli vielä 45 minuuttia aikaa tempaista jossain lähikuppilassa pienet pre match pintit. Tuntui kiehtovalta olla pitkän tauon jälkeen näissä suomalaiskansallisesti tärkeissä kulttuurimaisemissa, joissa legendaarinen Timo Jutila oli lämännyt Suomelle sen kaikkein pyhimmän kullan ja Niemisen Veikoltakin oli kulli vilahdellut pyyhkeen alta. Tunsin melkoista haikeutta ja lähes tippa pääsi valumaan Janina Frostell-aurinkolasieni linssiin. 

Arenavägenillä oli havaittavissa syvää kunnioitusta herättävää matsitunnelmaa, kun tyylikkään casuaalit nuoret miehet ja vähän vanhemmatkin kulkivat Hammarby-huiveissaan tai ilman. Tämä on se mentaalinen hetki, jota Suomessa ei koskaan voi tavoittaa. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Ruotsi on hieno maa.

Globenin kauppakeskuksesta löysin sopivan baarin, jossa saatoin istahtaa hetkeksi nauttimaan leppoisasta atmosfääristä ja kiskaista huiviin yhden tuopin Spendrups-bulkkiolutta. Aivan sattumalta törmäsin myös terassilla istuskeleviin HJK-huligaaneihin ja päätin kysyä, josko saisin liittyä heidän seuraansa. Se sopi heille, sillä minua kunnioitetaan Helsingissä, koska olen tamperelaisuudestani huolimatta kulkenut HJK:n peleissä jo toistakymmentä vuotta.  

Globenista puheen ollen kuriositeettina kerrottakoon, että minut kerran poistettiin sieltä tammikuussa 2004, kun olin Nackas Minne muistoturnauksessa heittänyt tumman puhuvan skogbär-laattatifon hallin punaiselle penkille. Melkoinen saavutus sekin. Nuorena on vitsa väännettävä...

Viisi minuuttia ennen matsia suuntasin HJK:n n.6 henkisen mobin perässä kohti Norra läktarea, jossa istuskeli entuudestaan jo muutama muu HJK:n perhekannattajista.  Vaikka ilman lämpötila ei ollut edes viittä astetta, niin maaliskuun lopun porottava kevätaurinko teki Norra läktaresta paratiisisaunan, jossa pystyi lekottelemaan t-paitasillaan. Harmitti suunnattomasti, kun Veikkausliiga ei tajua hyödyntää näitä kauniita kevätpäiviä, vaan aloittaa kautensa vasta kesän kynnyksellä. Tyhmästä päästä kärsii koko jalkapalloperhe.

Itse matsi oli varsin keskikertainen, eikä Dembaa, Wallenia ja Zenelia lukuunottamatta kukaan yltänyt huippusuorituksiin. Hammarby vertautuisi pelaajamateriaaliltaan Suomen liigassa ehkä johonkin JJK:n tai Lahden tasoiseen limanippuun.  Kuvaavaa oli, että HJK.n tusinavaratoppari Morenilla ei ollut hädänpäivää näiden kennedyiden ja muiden superettan-tusinajanareiden keskellä. HJK voitti ottelun helpohkosti 2-0.

Täytyy kuitenkin kiittää Bajenia hulppeista puitteista. Ensimmäistä ja todennäköisesti viimeistä kertaa(Hammarby muuttaa kesällä uudelle muoviareenalle)vierailin tällä perinteisellä stadionilla ja vahva vaikutelma jäi, että tämä paikka oli todella täydellinen jalkapallon seuraamiseen: nurmi oli kesäkunnossa, tunnelma katsomossa oli boheemin intiimi, kuppituolit puuttuivat, eikä ryhmäbajamajoissa ollut mitään valitettavaa. Sympaattinen ympäristö kaltaiselleni vanhan koulukunnan romantikolle. Hauskaa oli myös se, että Hammarby ei perinyt ottelusta lainkaan pääsymaksua vaan kannattajilla oli mahdollisuus antaa vapaaehtoinen pääsymaksu Bajen-ultrien tifokassaan. Koska Suomessa?

Ensimmäisellä puoliajalla myös Bajenin stoneisland-hihaisten youngboyssien hiipiminen selustaan väijymään oli sykähdyttävän jännittävä hetki. Olin melko häpnadilla lyöty. Helsinkiläiset saivat paikallisilta kaipaamansa huomiota, vaikka itse matsitunnelma olikin hyvin rauhallinen ellei jopa unelias. Ei näistä harjoituspeleistä jaksa Ruotsissakaan moni innostua. 5000 katsojaa oli kuitenkin hieno ja arvostettava yleisömäärä ja antaa perspektiivia Hammarbyn mittasuhteista.

Ottelun jälkeen saattoi taas hyvillä mielin dallailla kohti metroa ja ajella iloisena Medbörgarplatsenille ja siitä sitten kohti laivaa ja familistisia velvoitteita. Auringossa istuminen oli kuitenkin kalpeanaamalle ollut sen verran rankkaa puuhaa, että pallomeressä alkoi allekirjoittanutkin olla jo päiväunien tarpeessa. Hyvä reissu kaikinpuolin. Europelejä odotellessa. Jag älskar Sverige.