keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Going home in a body bag?

Jalkapallon EM-kisat lähestyvät ja politiikan teko kisojen varjolla kiihtyy. Ensin ollaan spekuloitu Ukrainan ihmisoikeustilannetta, kun yksi lahopää leidi päätti vähän laihduttaa vankilassa. Vaikka poliittisesti en haluakaan ottaa kantaa suuntaan tai toiseen, niin kyllä kaikki merkit viittaavat siihen, että Julia Timoshenko istuu vankilassa ihan aiheesta ja hänen tekemiä rikoksia ei Ukraina voi kuitata pelkällä olan kohautuksella vaikka kuinka länsieurooppalaiset "Oranssin vallankumouksen" puuhamiehet painostaisivat Ukrainaa.  Itse kisathan Ukrainalle kai myönnettiin juurikin "Oranssin vallankumouksen" jälkimainingeissa ja niiden myöntäminen oli selvää poliittista peliä, jolla haluttiin antaa tukea Ukrainan länsimaistamiselle. Kansan äänestettyä vaaleissa väärin halutaan tässä nyt ilmeisesti kostaa Länsi-Euroopan suunnalta?

Onneksi Uefa ei ole lähtenyt tekemään rumaa politiikkaa Ukrainan vankiloilla vaan jeesustelu on ollut lähinnä vain eräiden puolensa valinneiden poliitiikkojen irtopisteiden kalastelua. Miksi muuten Paavo Arhinmäki boikotoi Ukrainan kisoja, mutta oligarkki-Chelskin voitonjuhlat Venäjän työtätekevän väestön rahoilla kyllä kelpaa? Venäjän ihmisoikeustilannehan on tunnetusti erittäin mielenkiintoinen ja Putin ja Abramovitsh parhaita frendejä. Oikeastaan paras ratkaisu olisi Uefalta viheltää peli seis ja antaa varoitus niiden maiden jalkapalloliitoille, joiden politiikot ja urheiluministerit ovat sotkeutuneet tekemään politiikkaa Ukrainan kisoilla.

Jos unohdetaan ukrainalaisessa vankilassa tapahtunut viaton paastoaminen, niin toistaiseksi parhaat naurut EM-kisajeesustelussa on tarjonnut lajin emämaa Englanti, jossa on puheenaiheeksi on noussut Puolan ja Ukrainan "silmitön rasismi". Englantilaisen roskalehdistön revittelyt ja raportit asian suhteen ovat uponneet eurooppalaiseen lehdistöön kuin veitsi voihin.

Sekoitettuaan päänsä median mustamaalausprobagandalla ei Arsenalin Alex Oxlade-Chamberlainin perhe uskalla matkustaa EM- kisoihin. Samoin Englannin hysteerinen veteraani kapteeni Sol Campbell neuvoo valitsemaan joko kotisohvan tai ruumispussin väliltä. Näille aivopieruille ei tavallinen Itä-Euroopan matkaaja voi kuin hymistellen pudistella päätä. Missä bunkkerissa nämä ihmiset ovat elämänsä viettäneet?

Useissa itäisen Keski-Euroopan maissa aina Valko-Venäjää ja Moldovaa myöten futisreissaannena voin kyllä aidosti sanoa, että enemmän pelottaa brittien etnisissä lähiöissä kuin tavallisessa Itä-Eurooppalaisessa sivistyskaupungissa. En tietenkään kiellä, etteikö Puolasta ja Ukrainasta löytyisi rasistisen elämänkatsomuksen omaavia yksilöitä, mutta niin löytyy kaikista muistakin Euroopan maista. Suomessakin rasismia kohtaa lähes päivittäin, kun tavalliset kadunmiehet kertovat neekeri-vitsejään, äänestävät perussuomalaisia ja rikostilastoissa viharikokset ovat nouseva trendi. Hyvinvointivaltion alasajo on omiaan ruokkimaan ääriasenteita kaikissa maissa. Jostain syystä kuitenkaan esimerkiksi Lontoon Olympialaisten yhteydessä ei turisteja varoitella menemästä huonoille asuinalueille, jossa valkoinen mies saa takuuvarmasti turppaansa. Olympialaiset vai ruumisarkku, siinäpä pulma? Ja nyt valoja päälle, kiitos.

Kolmas asia, josta mielestäni on annettu liioiteltu ja jopa väärä kuva, on Puolan huligaaniongelma. Toki Puolassa kuten muissakin suurissa jalkapallomaissa ultramentaliteetin omaavia kannattajia ilmenee, mutta he ovat vain yksi vähemmistöryhmä kyseisen maan jalkapalloperheessä. Osa heistä on joskus jopa tapellut.

Kerran muuten kävin Saksassa katsomassa jalkapallon MM-kisoja ja petyin pahemman kerran. Jalkapallon aito sielu katoaa arvokisoissa, kun ne nykyisin ovat vain suuria rahanteko- ja massaviihdetapahtumia, jonka katsomot ja kadut täyttyvät perttiperustuulareista. Nämä hassunhauskat hiipparit parin vuoden sykleissä muodikkaasti innostuvat kisojen ajaksi seuraamaan jalkapalloa ja vain harva heistä omistaa minkään jalkapalloseuran kausikorttia tai ylipäätään milloinkaan muuten käy seuraamassa jalkapalloa paikan päällä.

Moinen hassuttelu ei siis todellakaan herätä minkäänlaisia intohimoa seurajalkapalloon sitoutuneissa ultra-mentaliteetin kannattajissa. Suurin osa heistä katsookin kisat kotisohvalta, eikä todellakaan jalkaudu rahvaan karnevaalihumuun. Oikeastaan missään muualla kuin Englannissa ei huliganismi maajoukkueen ympärillä ole suuri ongelma. Missään muualla ei rähinöintiin taipuvainen aines ole maajoukkuepotkiskelusta kiinnostunut edes vähää alusta. Toki kisojenkin aikana saattaa ehkä joku nakkikioskitappelu esiintyä, mutta ei sillä ole mitään tekemistä organisoidun huliganismin kanssa.


Näistä lähtökohdista on siis hyvin vaikea uskoa, että Puolassa tai Ukrainassa tapahtuisi minkäänlaisia suurempia selkkauksia kotikannattajien toimesta. Suurin riski edelleen kohdistuu englantilaisten isänmaan puolustajien känniseen örvellykseen ja muuhun ibiza-larppiin. Jos ja kun tuhannen tuiskeessa lomaansa  viettävät brittilädit eksyvät väärille kulmille ryppyilemään Ukrainan/Puolan kansankotimiehille, niin on tietysti selvää, että pannuun saattaa tulla ja kovaa. Silloin on ihan turha tulla itkemään rasismista, kun oikeasti kyse on vain omasta typeryydestä.






keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Tartto kutsuu votkaturistia (Baltic Cup Special)

Huippufutista-blogi ottaa kaivattua etäisyyttä kotirintaman vauvalarppiin ja lähtee tekemään reportaasia rakkaaseen etelänaapuriin Viroon. Matkakohteena on tällä kertaa Baltic Cup ja Suomen avausottelu Viro-Suomi aina niin pärisyttävissä Tartton maisemissa. Nyt nollataan ja kovaa.

Aivan aluksi lienee paikallaan ladella tiskiin hieman faktaa tästä Tallinnalle vaihtoehtoisesta ja ehkä hieman tuntemattomastakin matkakohteesta. Tartto on koko Etelä-Viron keskus; matkaa Tallinnasta kertyy rapiat 185 km, mikä tietysti sujuu mukavassa pöhnässä bussin takapenkillä virolaista olutta tai lonkeroa nauttien.

Emajoki, joka yhdistää kaksi Viron suurinta järveä, virtaa kaupungin halki 10 kilometrin matkalla ja antaa kaupungille oman ilmeensä. Tässä vaiheessa kautta vesikin lienee jo sopivan lämmintä, että tuntematon votkaturisti uskaltautuu dippaamaan.

Tartossa asui vuoden 2009 alun tilastojen mukaan 102 817 asukasta, joista lähes 80% on vironkielisiä. Täten venäjän kielisten osuus on valitettavasti hieman pienempi(n.18%) kuin pääkaupunki Tallinassa, mutta kyllä näilläkin jo alkuun päästään. Varsinkin lähiöistä löytyy sitä romanttisempaa otetta. Viron toiseksi suurimmasta kaupungista varmasti löytyy kaikenkarvaisille votkaturisteille runsaasti nähtävää. Historiaakin löytyy, sillä ensimmäinen kirjallinen maininta Tartosta on vuodelta 1030.

Kaupungissa sijaitsevasta yli 8000 yrityksestä kolmannes toimii kaupan, palveluiden ja kiinteistönvälityksen alalla. Tartossa on kehittynyt huonekalu-, kone- ja tekstiiliteollisuus. Lisäksi elintarviketeollisuuden alalla toimii kaksi suuryritystä: A Le Coq -juomatehdas ja Salvest-säilyketehdas. Toki jos ei votkaturisti halua pelkkiä säilykkeitä syödä, niin Tarttosta löytyy myös pari ravintolaa, jotka eivät ole hinnalla pilattuja. Itse ajattelin ainakin aluksi testata Vanamuise 26 osoitteessa sijaitsevan ja kovasti kehutun Opera Pizzan. Normaali lätty irtoaa kolmella eculla ja perhepizzan saa kahdeksalla.

Ennen kaikkea Tartto tunnetaan itsenäisen Viron sivistyspääkaupunkina. Kaupungissa toimi kansallinen yliopisto, musiikkikorkeakoulu, taidekorkeakoulu Pallas, ja museoita kaupungissa on  lähes yhtä paljon kuin muualla maassa yhteensä.

Kuriositeettina kerrottakoon, että legendaarinen oikeistopopulisti Lennart Meri valmistui Tarton yliopistosta vuonna 1953 pääaineenaan historia ja kielet. Meri oli Viron Laulavan vallankumouksen johtohahmoja ja yksi maailman tunnetuimmista antikommareista. 1989 hän perusti Viron instituutin, minkä varjolla hän alkoi jo luoda pohjaa itsenäisen Viron ulkopoliittisille suhteille ja 1991 hänestä tuli itsenäisen Viron ensimmäinen ulkoministeri. Lopulta vuonna 1992 Viron parlamentti valitsi Isänmaaliiton ehdokkaana olleen Meren presidentiksi.

Vanhoina hyvinä kommunistiaikoina ei länkkäreiillä ollut mitään asiaa Tarttoon. Se oli suljettu kaupunki, sillä kaupungin itäosissa, Raadilla, oli yksi Neuvostoliiton suurimpia sotilaslentokenttiä. Siksi esimerkiksi yliopiston kansainväliset tieteelliset konferenssit piti järjestää Tallinnassa. Lentotukikohdan henkilökuntaa varten rakennettiin kaupungin itäosiin kokonainen uusi kaupunginosa. Raadin lentokenttä on nykyisin joutomaata, ja sinne kaavaillaan Viron kansallismuseon uutta päärakennusta. Maaperän puhdistaminen ja yleinen siivoaminen on kuitenkin vaatinut sotilastukikohdan lakkauttamisen jälkeen serkkupojilta pieniä ponnistuksia.

Mainittakoon myös, että henkisenä pääkaupunkina ja yliopistokaupunkina Tartto oli samalla Viron vapaustaistelun keskus. Sieltä saivat alkunsa 1980-luvulla kuuluisa venäläistämistä vastustava "40:n kirje" ja vuoden 1986 "fosforiittisota". Tartossa käytettiin julkisesti ensimmäistä kertaa kansallisvärejä, kun kansallisperintöä vaaliva Muinsuskaitse Selts (Muinaismuistoyhdistys) piti siellä massakokoontumisensa 1988.

Esittelyssä Tamme Stadion

Tarton ylpeyden aihe, perinteinen Tamme Staadion on saanut tänä vuonna kunnian isännöidä Baltic Cupissa Viron kotiotteluita. Stadionia käytetään nykyään lähinnä jalkapalloon, jossa se isännöi JK Tammekan kotiotteluita. Tamme Staadionille mahtuu noin 2 000 ihmistä. Votkaturisti löytää paikan päälle, kun kulkee Riian Maanteetä keskustasta Riian suuntaan. Stadionille on hyvät yhteydet paikallisliikenteen busseilla. Osoite on Tamme pst. 1.

Stadion avattiin ensimmäistä kertaa vuonna 1932. Jalkapallon lisäksi sillä on järjestetty myös musiikkifestivaaleja ja yleisurheilukilpailuja. Stadionia kunnostettiin prameaan kuntoon 1960-luvulla kommunistisen kaupunginhallinnon toimesta ja se avattiin uudelleen vuonna 1973. Lopulta kuitenkin tulipalo tuhosi sen vuonna 1997, jolloin päätettiin rakentaa kokonaan uusi stadion.

Stadionia on remontoitu vuosina 2007–2008 ja sinne on myös rakennettu lisää istumapaikkoja. Kompleksiin kuuluu myös pääkentän takana oleva tekonurmikenttä. Lisäksi samassa yhteydessä on Tamme Tennisekeskus.

Baltic-cupia varten rakennetaan alkeellinen lisäkatsomo meille tsuhnille. Viro-Suomi-pelissä suomalaisille on varattu lisäkatsomosta sektori K. Katso alla olevasta kuvasta lisätiedot. Ottelu alkaa kello 20:30.





Bortsa Runqvistin TOP-10 nähtävyydet:

Seuraavassa listattuna kaupungin olennaisimmat nähtävyydet, jotka jokainen ehtii varmasti käydä pikaisesti tsekkaamassa, vaikka kuinka krapula painaisi päälle ja tappio vituttaisi.

1. Tähtitorni
Tähtitorni on rakennettu 1800-luvun alussa yliopiston arkkitehdin J. W. Karusen suunnitelmien mukaan. Aika karu, mutta tyylikäs kokonaisuus. Täällä näkyy varmasti tähtiä.
Osoite: Lossi 40, Toomemägi

2. Tarton yliopiston päärakennus
Tarton yliopiston päärakennus on Viron huomattavimpia klassistisia arkkitehtuurikohteita. Se rakennettiin vuosina 1804 - 1809 yliopiston arkkitehdin Johann Wilhelm Krausen suunnitelmien mukaan.
Tarton yliopiston taidemuseon kautta voi tilata tutustumisen Viron klassisen tyylin helmenä pidettyyn juhlasaliin sekä ullakolla oleviin entisiin karssereihin.
Osoite: Ülikooli 18

3. Tampere Maja
Tampere Maja on Tampereen ja Tarton kaupunkien kulttuuri- ja yhteistyökeskus. Sen on tarkoitus edistää kaupunkien välistä kulttuuritoimintaa, järjestää kulttuuritapahtumia ja vuokrata tiloja yleisön käyttöön. Talossa toimii myös pieni majatalo, jossa on yhteensä 6 vierashuonetta.
Puhelin: +372 738 6300
Osoite: Jaani 4

4. Kaupungin muurin säilynyt osa
Keskiajalla Tarton tuolloista keskikaupunkia ympäröi muuri. Siitä on säilynyt vain vähän. Alkuaan maakivistä rakennetun muurin pituus oli kaksi kilometriä, siinä oli 27 tornia, joista yhdeksässä myös portit.

5. Stalinismin uhrien muistomerkki Ruiskukka
Stalinismin uhrien muistomerkin on tehnyt taiteilija P. Saar ja se paljastettiin 1990. Halutessaan voi myös vierailla vastapäätä KGB-museossa. Tänne kannattaa käydä laskemassa seppele. Voi itku ja parku sentään.
Osoite: Riia maantee 15

6. Kustaa II Adolfin patsas
Yliopiston Päärakennuksen takana sijaitsee Kustaa II Adolfin (1594-1632) patsas, joka paljastettiin uudelleen 1992 kapitalismin palattua Viroon. Taitelija on Elisabeth Tebelius-Myren. Kustaa II Aadolf allekirjoitti Tarton yliopiston perustamisasiakirjan sotaleirillä lähellä Nürnbergiä 30. kesäkuuta 1632.

Alkuperäinen patsas paljastettiin vuonna 1928. Kommunistit onneksi poistivat patsaan vuonna 1950, ja paikalle jäi kukkapenkki. Vuonna 1992 valmistetun uuden muistomerkin malliksi otettiin Göteborgissa sijaitseva Kustaa Aadolfin kipsiveistos.
Osoite: Ülikooli 18


7. Oscar Wilde ja Eduard Vilde
Kahden Wilden patsas valmistui Tiiu Kirsipuun tekemänä 1999.  Irlantilainen kirjailija Oscar Wilden (1854-1900) ja virolaisen kirjailijan Eduard Vilden (1865-1933) patsaan kuvaama keskustelu olisi voitu käydä vuonna 1982. Oikeasti he eivät tavanneet koskaan toisiaan. Tarton kaupunki lahjoitti patsaan kopion Irlantiin Galwayhin vuonna 2004.
Osoite: Vallikraavi tn 4

8. Pirunsilta
Pirunsilta rakennettiin 1913 Venäjän tsaaridynastian Romanovien 300-vuotisjuhliin. Siitä on muistona sillassa pronssisen seppeleen sisällä vuosiluvut 1613 - 1913.

Silta on omistettu Parrot´n aikalaiselle, keisarillisen yliopiston perustamisasiakirjan allekirjoittaneelle Aleksanteri I:lle, jonka relieefi on koristamassa sillan Vallikraavin puoleista sivua. Tällä sillalla on hyvä palvoa saatanaa ja juoda verta.
Osoite: vanhakaupunki

9. Toomemäki
Toomemäki oli tsaari Paavali I lahja yliopistolle. Kaupunkilaiset olivat käyttäneet aiemmin sen tasaista aluetta lehmien ja vuohien laitumena. Rehtori G. F. Parrot, yliopiston arkkitehti J. W. Krause ja kirjaston johtaja K. S. Morgenstern päättivät, että Toomemäestä tehdään julkinen puisto, jonne tulevat myös monet yliopiston tiedelaitokset. Toomemäki kuuluu vanhankaupungin suojelualueeseen ja on suojeltu sen sääntöjen perusteella (1995).
Osoite: yliopiston yhteydessä

10. Uspenskin katedraali
Suuren Pohjan sodan aikana Tartto liitettiin Venäjään. Kaupungissa ei ollut tuolloin ainoatakaan ortodoksikirkkoa. Keisarinna Elisabetin (1741- 1762) määräyksestä lähelle nykyistä rakennettu kivikirkko vihittiin vuonna 1754. Kirkko hävisi vuoden 1775 suurtulipalossa.

12. lokakuuta 1817 Uspenskin kirkossa vihittiin Jaan Krossin kirjasta kuuluisaksi tullut "keisarin hullu" Timofei Bock maalaismorsiamensa Eevan kanssa. Pohjois-Virossa asunut kuuluisa venäläinen runoilija Igor Severjanin (1887- 1941) on myös vihitty tässä kirkossa.
Osoite: Magasini 1
Puhelin: +372 743 2509, +372 744 2061, +372 528 7182

Julkinen liikenne:
Firma nimeltä AS Sebe operoi Tartton sisäistä liikennettä 19 bussilinjalla ja kahdella yölinjalla. Kertalippu maksaa  75 centtiä kioskista tai  euron kuljettajalta ostettuna. 10 kerran lippu maksaa tasan kympin. Päivälippu irtoaa kahdella eurolla. Linjoilla 6A, 31, 32 and 33, joita operoi Automen, maksaa kertalippu tasan euron. Bussit tunnistaa punaisesta väristä ja valkoisista koristuksista. Kurisositeettina kerrottakoon, että bussi numero 69(*hih*) on ilmainen ja se kulkee linja-autoaseman ja Lõunakeskuksen ostoshelvetin välillä.

Seben linja-autoilla pääsee näppärästi myös Tallinnasta Tarttoon. Matka-aika on n.2,5 tuntia ja lippu maksaa 10 euroa. Autoista löytyy WLAN, joten spämmääminen foorumille onnistuu rattoisasti.

Hyvää matkaa, suomalaiset juntit.

Lähteet: wikipedia, visittartu.com, soccernet.ee



tiistai 8. toukokuuta 2012

Forzan kanssa Myllykoskella

Sunnuntaina 29.huhtikuuta päätin toteuttaa hieman poikkeuksellisen päähänpiston ja lähteä katsomaan jalkapalloa Myllykoskelle eli nykyiseen Kouvolaan. Matkakohteessa ei sinänsä ollut mitään erikoista, olenhan tuolla perinteisellä ja arvonsa tuntevalla teollisuuspaikkakunnalla vieraillut vuosien saatossa jalkapallon merkeissä useita kertoja. Erikoista tuossa kyseisessä sunnuntaissa oli se, että vuosien poissaolon jälkeen päätin nousta HJK:n virallisen kannattajaporukan, Forza HJK:n, bussin kyytiin.

Kaihoisasti voin tunnustaa, että kuuluin itsekin vuosina 2001-2005 Forza HJK:n jäsenistöön ja matkustin ympäri Suomea ja Eurooppaa Forzan yhteisöllisöllisestä meiningistä nauttien. Lopulta kauden 2005 päätteeksi tuon ryhmän heterogeenisuus osoittautui niin ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi, että se johti kannattajakunnan hajautumiseen.

Hajautuminen tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että ns. väriä tunnustavat ja karnevaalityyppisestä kannattajakulttuurista pitävät "scarfferit" jäivät Forzaan ja väriä tunnustamattomat "casuaalit" perustivat oman päätyryhmänsä, joka myös "Sakilaisina" tunnetaan. Vuosien varrella on ollut havaittavissa, että samat vanhat jännitteet ryhmien välillä ovat säilyneet, eikä tervettä yhteistyötä ole oikein päässyt syntymään. Tälle kaudelle Forza kuitenkin päättyi liittyä osaksi eteläistä kannattajapäätyä, minkä voi tulkita merkiksi välien orastavasta lähentymisestä. Nykyisin pääty tunnetaankin hyvin monenlaisten suuntausten sulatusuunina, jossa ihmisiä yhdistävänä tekijänä on rakkaus Klubiin. Päädyssä erilaisetkin suuntautumukset ovat voineet sulavasti kukoistaa toistensa rinnalla.

Vuosien varrella Forzan jäsenistö on tietysti paljon vaihtunut, mutta silti samat vähättelevät jutut kyseisen porukan "myötähäpeämeiningistä" ovat aina jotenkin onnistuneet uusiutumaan ja jatkamaan elämäänsä. Niinpä puolueettomana journalistina ja kulttuurintutkijana minua kiinnosti lähteä selvittämään, onko näissä jutuissa nykyään enää perää. Ilmoittauduin Forzan sivuilla Myllykosken bussiin mukaan ja maksoin solidaarisuusmielessä jopa Forzan jäsenmaksun.

Kuriositeettina kerrottakoon, että oma henkilökohtainen mielipiteeni on aina ollut se, että kaikenlaista kannattajakulttuuria tarvitaan, eikä tietenkään ole olemassa mitään yhtä oikeaa kannattamisen muotoa. Ehkä juuri tämä eri suuntiin rönsyilevä monimuotoisuus tekeekin jalkapallokulttuurista niin vivahteikkaan ja mielenkiintoisen kuin se on. Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan.

Kun astuin bussiin, tuntui aluksi, että minuun suhtauduttiin hieman epäilevästi. Ehkä heistä saattoi tuntua, että olisin ollut vakoilemassa heidän elämäntapaansa. Vakuutin kuitenkin vilpittömyyttäni matkan suhteen. Sain kuvata rauhassa bussin ja taukopaikkojen tapahtumia. Tunnelma vaikutti rennolta ja vapautuneelta. Ainakin se yleinen käsitys, että Forzan alajaostona tunnettu HJK Kannattajat Since 2007-ryhmä on kova käyttämään alkoholia, pitää harvinaisen hyvin paikkansa. Jo alkumatkasta laulettiin karaokea bussin mikrofoniin ja hyvissä ajoin ennen Porvoon taukopaikkaa suoritettiin perinteinen "mahatifto". Aluksi tällainen revittely voi tuntua varsinkin oluen kohtuukäyttäjälle varsin alkukantaiselta ja brutaalilta, mutta kaikkeen ehkä tottuu.

Tiivistettynä voisi sanoa, että Forzan nykymeno vastasi aika paljon niitä ennakkokäsityksiä mitä sivustaseuraajalla on aiemminkin ollut. Vaikka ryhmää on usein arvosteltu ja tuomittu sen "Kari Tapio"-tyylisestä hienostelemattomasta kannatustoiminnastaan, on silti nostettava hattua näille jannuille. Heidän aktiivisuutensa on hyvin ihailtavalla tasolla ja heitä näkee paljon suuremmalla todennäköisyydellä pitkillä vierasreissulla kuten Rovaniemellä ja Kuopiossa keskellä arkea, kuin vaikkapa päätyläisten merkkivaatteisiin pukeutunutta ja metroseksuaalisuuteen sortunutta hienosteluporukkaa. Tälle ryhmälle pääasia todellakin on jalkapallo, eikä siihen liittyvät lieveilmiöt. Myös taito nauraa itselleen on kunnioitettava piirre. Kun ryhmän virallisessa t-paidassa lukee "myötähäpeän maksimointi", kertoo se vahvasta itsetunnosta ja uskosta omaan tekemiseen. Jatkakaa siis valitsemallanne tiellä.

Tässä kuvaraportti Myllykosken reissusta 29.4.2012. (huom. K-18)







keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Ave Roy!

Myönnän, että Englannin maajoukkue on kuulunut aina inhokkilistani suurimpiin suosikeihin. Olen saanut kokea monia unohtumattomia ja vahingoniloisia hetkiä seuratessani kymmeniä vuosia ylimielisten ja junttimaisten englantilaisten kommelluksia ja taaperrusta jalkapallon arvokisoissa. Vain vuonna 1966 kyseinen instituutio on saavuttanut jotain jalkapallossa. Onneksi en ollut vielä tuolloin todistamassa kyseistä riemujuhlaa. Ja silloinkin tuo MM-voitto tuli kyseenalaisella tuomarivirheellä kotikisoissa. Kerta toisensa jälkeen kyseinen "jalkapallon henkinen kotimaa" on tarjonnut katsojalle hyvät naurut.

Mutta mitä pitäisi ajatella nyt, kun ainutlaatuisen jalo ihminen ja erinomaisen loistava valmentaja Roy Hodgson  valittiin eilen Englannin manageriksi Puolan/Ukrainan EM-kisoihin? Olen aina ihaillut Mr.Hodgsonin arvomaailmaa ja tyylikkyyttä. Hän on urallaan antanut itsestään epäenglantilaisen sivistyneen kuvan. "Hodari" ei ole todellakaan mikään tavallinen valmentaja, joka tekee hommia vain rahankiilto silmissään vaan on usein valinnut haastavia pestejä, joiden kiinnostavuus on kummunnut jostain aivan muualta kuin rahasta.

Erityisesti pohjoismaalaisille Hodgson on rakas valmentaja. Ruotsissahan Hodgson on suuren legendan asemassa(valmentanut Halmstadissa, Örebrossa, Oddevoldissa ja Malmössa). Tanskassa Hodari  oli FC Köbenhavnin valmentajana ja  Suomessa hän toimi tietysti  menestyksellä Suomen maajoukkueessa. Suomessa hän valloitti kannattajien sydämet rautaisella ammattimaisuudellaan ja tulosorientoituneella valmennustyylillään, mutta myös laajemmin juoksemalla liiton kissaristiäisissä ja paneutumalla suomalaisten seurojen asioiden edistämiseen.

Myös se, että maajoukkueen kannattajat tilasivat satoja "Ave Roy!"t-paitoja futisforumilla kertoo miehen ansaitusta kulttiasemasta. Roy on herrasmies, joka vei Suomen korkeimmalle sijalle ikinä FIFA-ranginkissä(33.) ja lähimmäksi EM-jatkokarsintaa. Ei tällaista jätkää voi mitenkään vihata. Kaduttaa edelleen, kun Belgiassa 0-0 pelatun vierasottelun jälkeen liikuttuneessa ja samalla turhautuneessa tilassa lähdin heiluttelemaan keskisormea pelaajille ja Hodgsonille sillä seurauksella, että Mr.Hodgson  pahoitti asiasta mielensä ottaen asian puheeksi mediassa. Pyydän vilpittömästi anteeksi tyylitöntä virhearviotani.

Englantilainen media olisi halunnut Royn paikalle Tottenhamin Harry Redknapin, mutta kävikin ilmi, että liitto ei edes neuvotellut mediaseksikkään tosilädi-Redknapin kanssa. Hodgson sen sijaan lähtee halvalla West Brommista, mutta ei ole median suosikki epäenglantilaisen älykköhabituksensa ja toisaalta myös epäonnistuneen Liverpool-pestin ansioista. Totta puhuen Liverpoolissa Hodgson sai aikaan parempia tuloksia pienemmillä resursseilla kuin Liverpoolin oma lellikki Kenny Dalglish. Itse en siis laskisi Liverpoolin aikaa suureksi epäonnistumiseksi vaan pikemmin asetelmat olivat miehelle hyvin epäreilut.

Roskalehdissä suhtautuminen Hodgsoniin on ollut vähättelevää ja ilkkuvaa. Siellä Hodgson leimataan vanhan liiton pieruksi, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia onnistua. Kuinka väärässä keltainen lehdistö ja englantilaisten suuri enemmistö voikaan olla.

Royn pellifilosofiassa pelaajien pitää sitoutua epäitsekkyyteen ja joukkuehengen kehittämiseen sekä tunnustaa joukkueen henkisen vakauden merkitys menestyksen saavuttamisessa. Jokaisen pelaajan pitää tuntea ylpeyttä edustamaansa seuraansa tai maataan kohtaan. Hodarin joukkueet eivät siis koskaan voi rakentua egoilevien tähtien varaan vaan ne ovat yhdenvertaisten työläispelaajien yhteisöjä, joissa on valmius sitoutua yhteisen hyvän eteen. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon tällainen ajattelutapa sopii erinomaisen hyvin, joten ei ihme, että Roy on viihtynyt ja menestynyt niin hyvin juuri Pohjoismaissa.

Jokainen jalkapalloa seuraava tietää, että Englannin maajoukkue on täynnä "kusipäisiä" pelaajia. Se ei ole aina välttämättä pelaajien vika, vaan myös englantilaisen jalkapallohullun yhteiskunnan tuotosta. Siksi juuri Roy Hodgson on paras mies johtamaan Englannin maajoukkuetta ja kitkemään pelaajilta nuo "kusipäiset" ominaisuudet pois. Olen varma, että Royn alaisuudessa Terryt, Rooneyt ja muut herneaivot saadaan rauhoittumaan ja puolustamaan kylmän viileästi yhteistä tavoitetta - Euroopan Mestaruutta.

Englannille nauraminen ei siis enää näissä kisoissa onnistu. Hodarin epäitsekäs Englanti tulee pelaamaan tylsää ja siistiä peruspeliä, jossa pääpaino tulee olemaan puolustuksessa. Hodarin komennossa Englannin katupojista kuoriutuu ahkeria ja vastuuntuntoisia sveitsiläisiä, jotka kurinalaisella pelillään niputtavat vastustajan pakettiin kerta toisensa jälkeen. John Terry ei tule vetämään yhtäkään pelaajaa polvella perseeseen, eikä yhtään turhaa korttia nähdä. Vihdoinkin englantilaisten kuuluisa ja jo moneen kertaan inflaation kärsinyt sanonta on ajankohtaisempi kuin koskaan: "this time we can go all the way".