torstai 13. lokakuuta 2011

Pienen kansan ihme

Palataanpa taas sorvin ääreen. Pahoittelen, että viime aikoina blogin päivitystahti on ollut hieman kehnoa. Mestaruus ratkesi jo keskikesällä, maajoukkue rämpii pohjamudissa ja kai se on pakko myöntää, että yksinkertaisesti blogin pitäjä on ollut laiska. Tästä se ryhtiliike nyt kuitenkin lähtee.

EM-karsintojen loppuratkaisut ovat olleet vahvasti tapetilla tällä viikolla. Joukkue, joka on noussut koko jalkapalloilevan Euroopan huulille, on tietysti pikkuserkkujemme veikeä Viron maajoukkue. Vai voiko suomalainen enää virolaista pikkuserkuksi nimittää, kun meillä jatkokarsinnat ovat toistaiseksi vain märkää päiväunta?

Uskomattomasti Viro raivasi siis tiensä aina jatkokarsintaan asti pudottaen kaksi viime MM-kisojen lopputurnausjoukkuetta Serbian ja Slovenian!! Viron menestys antaa toivoa myös meille muutamaa kokoluokkaa suuremmille kääpiöille, vaikka viimeisimmät karsinnat olivat totaalinen pannukakku nuorennusleikkauksesta huolimatta.

Totuuden nimessä, jos Färsaarille kesäkuussa hävinnyt piskuinen Viro pystyy nappisuorituksella ja muiden lohkon joukkueiden täydellisellä ristiinpelaamisella saavuttamaan jatkokarsinnat, on se mahdollista jo aivan lähiaikoina myös Suomelle, jossa harrastajamäärät, yleiset olosuhteet ja myös maajoukkueen potentiaalinen materiaali on aivan takuulla laadukkaampaa kuin eteläisessä naapurissa. Olisikin hyvä tarkastella sitä, mitä Virossa on tehty oikein. Pelkkää onnea Viron menestys ei suinkaan ole ollut.

Jo 90-luvun alusta virolaista jalkapalloa on hallinnut kummisetä nimeltä Aivar Pohlak, joka on omalla tekemisellään laittanut liiton asiat kuntoon. Vahvojen suhteiden luominen paikalliseen talouselämään, yhteistyökumppaneiden hankinta,tv-oikeuksien myyminen, pelaajien järjestelmällinen kaupittelu ulkomaille, pitkäjänteisen strategian luominen, huippujoukkueiden, kuten Brasilian, houkutteleminen harjoitusvastustajiksi ja A´le Coq stadionin rakentaminen ovat kaikki tapahtuneet Aivar Pohlakin valtakaudella.

Vaikka miehen toiminta ei aina salli tarkastelua päivänvalossa, on silti myönnettävä, että Viron futis tuskin olisi koskaan noussut sille tasolle kuin se nyt on ilman Pohlakia. Ehkäpä suomalainen satojen liittovaltuustojen ja turhien kuppikuntien byrokratia tulisi uskaltaa kyseenalaistaa ja miettiä mikä on oikeasti tehokas tapa hallita?

Toisena vahvuutena näkisin virolaisten valtavan henkisen vahvuuden, määrätietoisuuden ja uskon omaan tekemiseen. Virossa on pitkä eurooppalainen pelikausi. 10 joukkueen sarja alkaa jo maaliskuussa rospuuttokeleillä ja loppuu myöhään marraskuussa lumen jo sataessa maahan. Vaikka katsojia kylmillä muovikentillä kevään vihmassa ei usein ole kuin kourallinen, silti kaikella on tarkoituksensa.

Kun Virossa jokainen Meistriliigan pelaaja on varmasti huippukunnossa maaliskuussa kuin marraskuussakin, mahdollistaa se näiden pelaajien valitsemisen maajoukkueen käyttöön kaikkina kansainvälisinä pelipäivinä. Se on elinehto pienelle maalle. Virossa jalkapallo ei ole koskaan ollut mikään hauska kesäpeli vaan sille on jo nyt valmiina paikka mentaalisessa mallissa kylmien olosuhteiden lajina. Se on näkynyt myös Viron jalkapalloliiton uskalluksena käyttää hyväksi maaliskuun ja marraskuun pelipäiviä maajoukkueen karsintapeleissä. Viro käyttää siis kotietuaan muutenkin kuin maksimoimalla myytyjen lippujen määrän. Suomessa ei tätä pohjoisen maan erityisetua vielä ymmärretä.

Viro on vähäisten pelaajamassojen maa, mutta silti se ei ole estänyt laajamittaista pelaajien kauppaamista ulkomaille kovempiin sarjoihin. Viron etuna pelaajasiirtojen onnistumiselle on ollut myös se, että moni pelaaja on jo kielitaustansa ja kulttuurin ansiosta valmis siirtymään koviin rahasarjoihin Venäjälle, Ukrainaan tai Azerbaidzaniin. Kansainvälisillä markkinoilla onnistuminen on parantanut seurojen taloutta ja nostanut samalla maajoukkueen käytössä olevien pelaajien tasoa.

Vanhassa ajattelussa jalkapallo Virossa on ollut valloittajien peli ja sitä karsastettiin valtaväestön piirissä. Edelleen suuri osa pelaajista kuin seuroistakin on venäläistaustaisia, kun kantavirolaiset ovat perinteisesti suosineet esimerkiksi koripalloa, yleisurheilua ja talviurheilua. Meistriliigassa etnisesti venäläiset seurat kuten Levadia ja Itä-Viron seurat Trans Narva, Lotus Kohtlajärve ja Sillamäe Kalev ovat pitkään dominoineet liigaa venäläisillä pelaajilla. Vastapainoksi Flora Tallinna leimautui 90-luvulla isänmaallishenkiseksi vironkieliseksi joukkueeksi.

Nyt kuitenkin jalkapallopiireissä on pyritty pääsemään eroon virolaiseen yhteiskuntaan sisäänrakennetusta kahtiajaottelusta ja uudet tuulet puhaltavat. Vielä 90-luvulla Aivar Pohlakin hallitsemaan FC Floraan tai Aivar Pohlakin hallitsemaan Viron maajoukkueeseen ei venäläistaustaisilla pelaajilla ollut juuri asiaa. 2000-luvun aikana etnisen taustan merkitys on hiljalleen alkanut himmentymään ja suvaitsevainen ajattelutapa vallannut alaa. Siksi nykyinen maajoukkue koostuukin sellaisista nimistä kuin Sergei Pareiko, Dmitri Kruglov, Aleksandr Dmitrijev, Konstantin Vassiljev, Sergei Zenjov ja Andrei Stepanov. Vanhanaikainen erottelu söi voimavaroja, nykyinen toimintamalli luo niitä. Tuloksia alkaa syntyä.

On hienoa huomata, että 2000-luvulla jalkapallosta on tullut entistä hyväksyttävämpää myös eestinkielisen virolaisväestön keskuudessa. Yllättävä Viron maajoukkueen menestys voi hyvin olla kipinä etnisten ryhmien sovinnon ja yhteenkuuluvuuden tunteen edistymiselle. Jalgpall on parem kui sex on muodostunut Viron jalkapalloyhteiskunnan uudeksi tunnuslauluksi. Jalkapallosta on tullut mediaseksikäs ja koko kansan yhdistävä laji. Se, että vironvenäläinen voi olla tasa-arvoisessa asemassa virolaisen kanssa jalkapallossa, on toivottavasti myös omiaan helpottamaan tavallisten vironvenäläisten asemaa työmarkkinoilla ja muualla tavallisessa arjessa. Koko yhteiskunta hyötyy.

Jälleen kerran pistää miettimään kuinka ihmeellinen ja erilaisia ihmisiä yhdistävä voima tämä jalkapallomaailma oikein onkaan. Onnea Virolle jatkokarsintaan! Sitä he totisesti tarvitsevat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti