tiistai 15. helmikuuta 2011

Gattuso on eläin

Yleensä en jaksa innostua tai edes katsoa YLE:n Mestarien liigan tv-otteluita, mutta nyt voi sanoa, että AC Milanin ja Tottenhamin neljännesvälierän ensimmäinen osa oli kerrankin mielenkiintoista jalkapalloa. Usein Mestarien liigassa nähdään rikkaiden pöhöttyneiden suurseurojen aneemista ja läpeensä tylsää potkiskelua, mutta tämä peli oli toista maata. Vaikka tulin mukaan seuraamaan peliä vasta toisella jaksolla, niin pakko myöntää, että nyt oli taistelun makua ja koko ajan ukot kävivät kuumina.

Niin, täytyy vielä täsmentää, että kuumina kävivät nimenomaan AC Milanin pelaajat. Yleensä en voi sietää englantilaisia seurajoukkueita, mutta Milanin joukkueen sikailu ja idioottimainen ylikierroksilla käyminen oli niin irvokasta, joskin viihdyttävää, seurattavaa, että kaikki sympatiat kääntyi lontoolaisten puolelle. Ensin tunnin kohdalla Milanin Mathieu Flamini rappasi hullunkiilto silmissään täydellä vauhdilla molemmat kengänpohjat edellä Tottenhamin Vedran Corlukaa, joka sai niin kovan tällin, että mies joutui keskeyttämään. Törkeän teurastuksen jäljiltä Vedran Corlukaa uhkaa pitempi huili, kun nilkka vääntyi ja sen suojaksi asetettiin laskettelukenkä. Flamini selvisi vain keltaisella.

Milan kävi tämänkin jälkeen erittäin kuumana ja varsinkin Gattuson temperamentti kuohahti joka tilanteessa yli äyräiden. Intohimoinen milanilaisyleisö eli kotijoukkueen sikailussa hyvin mukana, propsit tietysti sille hyvästä tunnelmasta. Tottenham piti hienosti päänsä, eikä lähtenyt mukaan nokitteluun, vaikka kerran Gattuso jopa tyrkkäsi Tottenhamin kakkosvalmentajaa törkeästi rintaan. Olisi ollut punaisen paikka.

Syyskaudella Suomen ja Brescian keskikenttäpelaaja Perparim Hetemaj sai Italian mediassa otteistaan ja asenteestaan kehuja ja häntä verrattiin itse Gattusoon. Täytyy kuitenkin tämän ottelun perusteella sanoa, että ei meidän oma ADHD-nuoremme pääse (onneksi!) lähellekään samanlaiseen tunnevyöryn kirjoon kuin Gattuso Tottenhamia vastaan.

Gattuson provosoituminen vähäisimmistäkin hipaisusta oli naurettavaa pelleilyä, kun samaan aikaan mies yritti lahdata lontoolaispelaajia kuin vierasta sikaa. Lapsellinen mies hakkasi nurmea, kävi käsiksi Tottenhamin valmentajaan, itki tuomarille ja lopulta keltainen kortti heilahti, mikä tarkoittaa sitä, että mies pelasi ääliömäisellä tavalla itsensä ulos toisesta osaottelusta. Vielä loppuvihellyksen jälkeen raivopää yritti hakea väkisin myllyjä Tottenhamin vaihtopenkin kanssa. Pohjoismaalaisesta näkökulmasta katsottuna on hyvin vaikea ymmärtää tällaistä käsittämätöntä energian hukkaan heittämistä.

Kuten oikeissa saduissa myös tässä tarinassa oli onnellinen loppu. AC Milanin vyörytys näytti vääjäämättä johtavan kotijoukkueen maalintekoon: joukkueella oli lukuisia loistavia maalintekopaikkoja ja vain maalivahti Gomes näytti pitävän pystyssä sillassa ollutta Spursia. Umpilisäkeleikkauksesta toipuvan puolikuntoisen Luca Modricinkaan sisääntulo ei juuri Tottenhamin toivoa lisännyt. Sama myllytys ja paine jatkui vierasjoukkueen maalilla. Sitten täysin vastoin pelin kulkua pääsi yllättäen Tottenham iskemään johtomaalin, kun 80 minuuttia oli pelattu. Modricin pystysyötöstä huippunopea taskuraketti Aaron Lennon vei Milan-pakin "kebabkioskille" ja syötti maalin eteen väijymään hölkötelleelle kiraffimaiselle Peter Crouchille, joka iski varman maalin tärkeällä hetkeällä. Oikeus voitti!

Kuin kirsikaksi kakun päälle loistava ottelu sai arvoisensa huipennuksen, kun Milanin Zlatan Ibrahimovic viimeisteli yliajalla vaikealla saksarilla tasoituksen, mutta joka lopulta hylättiin paitsiona. Sitä se tv-kuvien perusteella hienoisesti olikin. Tuo paitsiomaali teki Milanin tappiosta entistä katkeramman ja Tottenhamin voitosta vieläkin suloisemman. Jalkapallo on parhaimmillaan aivan suvereenin hieno peli. Mestarien liiga ei ehkä sittenkään ole vielä täysin pystyynkuollutta pakkopullaa...

perjantai 11. helmikuuta 2011

Tervetuloa toivotalkoisiin!

Onpas taas ollut hengastyttävä helmikuu. Talven viimeiset pakkaset paukkuvat ulkona ja ainoa asia mitä kotimaisesta jalkapallosta saa lehdistä lukea on AC Oulun ikävä, mutta toisaalta varsin viihteellinen, liigalisenssiselkkaus. Oletan, että "any publicity is good publicity" vai mitenkä se nyt menikään? Onneksi sentään maajoukkueella ja Shefkillä menee huomattavasti paremmin.

Veikkausliigan alkuun on siis aikaa reilut kaksi kuukautta. Vieläkään ei ole selvinnyt se, montako seuraa alkavalla kaudella liigassa pelaa tai montako ottelua pelataan. Syyllinen tilanteeseen on vanha tuttu häirikköseura AC Oulu, jolle Suomen Palloliiton seuralisenssikomitea päätti olla antamatta liigalisenssiä. Asioita sen syvällisemmin tuntematta, on kuitenkin syytä epäillä liigalisenssikomitean kannan olevan hyvin perusteltu.

Tilanne aiheuttaa tietysti paljon hallaa suomalaiselle jalkapallolle ja Veikkausliigalle. 13 joukkueen tynkäsarja rankaisee niitä seuroja, jotka ovat velvoitteensa sääntöjen mukaan hoitaneet. 13 joukkueen sarja antaisi seuroille vain vaivaiset 12 kotipeliä, joka tietäisi tulonmenetyksiä ja toisi ikäviä taukoja kotiotteluiden välille.

Tilanne on ikävä, varsinkin kun lisää pelejä on toivottu talouden tukemiseksi. Mutta liekö 13 joukkueen sarja sittenkään kovin suuri ongelma siihen imagotappioon verrattuna, jos AC Oulu taas elokuussa ilmoittaisi, että rahat on loppu ja varmuutta ei ole pystyykö se jatkamaan kauden loppuun. Näinhän tapahtui viime vuonna, mutta silloinkin kauhean parkumisen, karvalakkilähetystöjen ja marttyyriksi heittäytymisen jälkeen sai seura kinuttua jostain hieman jatkoaikaa toiminnalleen.

Onneksi viimeistään kaudella 2012 liigassa pelataan 33 kierroksen sarjakausi. Silloin ottelutuotot alkavat näytellä paljon suurempaa osuutta seurojen budjeteissa. Tämän kauden liigasta uhkaa tulla pelkkä pannukakku ja välikausi. Liigalisenssien myöntäminen tulisikin hoitaa jo paljon aikaisemmin, niin että aikaa jäisi mahdollisten valitusten ja oikeusprosessien jälkeen täydentää joukkuemäärää halukkailla Ykkösen seuroilla. Olisin hyvin mielelläni nähnyt esimerkiksi PoPan, Lahden tai vaikkapa taloudellisesti terveen Oulun Palloseuran pelaamassa AC Oulun paikalla. Nykyisen aikataulun puitteissa se ei ollut mahdollista.

Kaikista epäreiluin tilanne on niille pelaajille ja valmentajille, joille seura on lupaillut tähdet ja kuun taivaalta, paljon upeita liigapelejä ja turvallista toimeentuloa. Jos ei ole liigapaikkaa, on valmentajien, pelaajien ja seuratoimijoiden työt vaarassa lähteä alta. Nykyiset sopimukset todennäköisesti raukeavat, jos AC joutuu aloittamaan uuden kauden alemmilta sarjatasoilta. Todennäköisesti sellainen päätös tietäisi konkurssia ja AC Oulun tuhoa.

Sääliksi käy myös AC Oulun hienoja uskollisia kannattajia, jotka ovat innokkaasti kiertäneet seuransa perässä ympäri Suomea. Heille AC Oulun katoaminen olisi sama kuin perheenjäsenen poismeno. Suomalaisella jalkapallolla ei ole varaa yhdenkään seuran jo orastavien perinteiden ja sen myötä syntyneen kannatuspohjan tuhoutumiseen. Toisaalta voi myös kysyä, olivatko AC Oulun kannattajat liian sinisilmäisiä seurajohtonsa mahtipontisuuden ja vauhtisokeuden edessä. Historia on osoittanut, että AC Oulun tulopohjalla oikea paikka olisi ollut maltillinen divarijalkapallo mahdollisemman pienellä menobudjetilla.

Tällä viikolla, pakon edessä, AC Oululta nähtiin taas tutut "toivotalkoot", kun seuran toimijat hattu kädessä ovat mankuneet Oulun yrityselämää ja kaupunkia mukaan talkoisiin, että päästäisiin sittenkin pelaamaan. On syytetty epäreilua lisenssimenettelyä, etelän salaliittoa ja jopa naapuriseuraa, vaikka kaiken takana ovat omat itseaiheutetut töppäykset.

Surkuhupaisaa on, että omat virheet maksatetaan nyt täysin viattomien ihmisten kustannuksella. AC Oulu on perustanut oman "ehdollisen tilin", jonne voi antaa lahjoituksia sillä ehdolla, että liigalisenssi myönnetään. Eräskin koneyrittäjä meni tähän halpaan ja maksoi kakkukahveista 10 000 euroa. "Täytyyhän poikien päästä pellaan." Erikoista köyhäinapua on myös Oulun kaupungin esitys siitä, että AC Oulun ei tarvitse maksaa kenttämaksuja, kun ovat niin köyhiä. Varsin kyseenalainen signaali esimerkiksi OPA:lle ja OPS:lle, jotka ovat oululaisessa ympäristössä pystyneet asiansa hoitamaan viimeisen päälle hyvin. Varmasti heillekin maistuisi vapaamatkustaminen Oulun liikuntaviraston kenttävuoroilla, mutta ovat ilmeisesti hoitaneet asiansa liian sivistyneesti. Elämä ei ole reilua?

Viimeinen niitti AC Oulun tilanteeseen taitaa olla tämänpäiväinen uutinen Pohjanmaan ELY-keskuksesta. Kaksi AC Oulun palkkaamaa ihmistä on jättänyt Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskukseen palkkaturvahakemuksen. Toinen heistä vaatii 9 500 euron ja toinen 1 000 euron palkkasaatavia. Näillä uutisilla ei varmaankaan AC Oulun mahdollisuudet pyörtää lisenssipäätös juurikaan kohene. Ilmeisesti toimistolla ollaan oltu niin tohkeissaan ilmassa satavissa tuhatlappusista ja hyvästä meiningistä, että tuhannen euron palkkalaskua ei olla muistettu maksaa? Toinen vaihtoehto on, että AC Oulun toimistolla eletään edelleenkin pellossa.

Yhdessä asiassa olen kuitenkin eri mieltä liigalisenssikomitean kanssa. Sen mukaan AC Oulun kohdalla jatkuvuuden periaate ei toteudu. Minun mielestäni tuo jatkuvuus nimenomaan toteutuu: 2006 rahojen loppuminen kesken kauden, 2009 palkkaturvat, 2010 rahojen loppuminen kesken kauden, 2011 palkkaturvat, jatkuvat epärealistiset budjetit, AC Oulu ry:n ikuiset miljoonavelat, ainainen venkoilu sovittujen laskujen maksamisissa, haasteellisesti laaditut myyntibudjetit, aina täysin yläkanttiin arvioidut lippu- ja oheismyyntituotot ja joka vuosi uuden helppoheikin palkkaaminen "myyntitykiksi" toimistolle toteuttavat sellaista jatkuvuuden periaattetta ettei paremmasta väliä.

Herra antoi, herra otti, tyydy siihen hottentotti. Kansi kiinni ja kuulemiin.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Kevät on täällä: hallifutista kalaverkkojen takaa

Nyt sen huomaan: valo lisääntyy ja päivät pitenee. Linnunmaitoinen nollakelikin hellii kivasti poskipäitä, vaikka vasta helmikuun alkupäiviä eletään. Tässä alkaa olla jo sitä kauan odotettua kevään alkuhuumaa. Ja mikä tärkeintä, tänään pelaa HJK kauden ensimmäisen kotipelinsä myyttisessä Talin hallissa, kun se kohtaa liigacupissa "paikallisvastustaja" FC Hongan. (Toki CIS-cup ja Lahti-cup on jo pelailtu alta pois, mutta niihin ei uskaltanut oikein kukaan lähteä, kun pelkäsi saavansa puukosta. Eikä toisaalta Liigacupin avausottelu TPS:ää vastaan jaksanut niin paljoa kiinnostaa, että olisi kesken työpäivän lähtenyt Turkuun.) Suomalaisen jalkapallokansan tuskainen talvi alkaa olla voiton puolella.

Vaikka liigan markkinointivelhot ovat yrittäneet markkinoida liigacupia vakavasti otettavana kilpailullisena turnauksena, niin tuskin kovin moni asiantunteva kannattaja tuota jargonia purematta nielee. Käytännössä mikään ei ole muuttunut niistä ajoista, kun talvella pelattiin rehellisesti "vain" harjoituspelejä. Samaan tapaan niissä oltiin maitohappoisia ja keskenkuntoisia. Samaan tapaan niissä juoksutettiin kentälle testipelaajia tai hiottiin pelitapaa tuloksen kustannuksella. Liigacupissa voitto ei ole tärkeintä vaan harjoittelu. Mutta eipä siinä mitään pahaa, kunhan vain osaa suhtautua liigatoimiston silmänkääntötemppuihin ja suoranaiseen itsekusetukseen riittävällä huumorilla. Oikeasti liigacupissa ei ole kyse kilpaurheilusta.

Tänään Taliin ei mennä jännittämään sitä, kumpi ottaa pääkaupunkiseudun herruuden nimiinsä, tai sitä, kumpi mahdollisesti saa sarakkeeseen kolme pistettä lisää. Mielenkiintoisinta Talin illassa on tutustua uusiin pelaajiin, nähdä miten junnut pelaavat ja missä kunnossa on vanhat luottopelaajat. Tärkeää on tietysti myös tapahtuman sosiaalinen aspekti. On hauska taas pitkästä aikaa bongata kesän katsomoista tutut samat vanhat naamat ja vaalia seurahenkeä keskellä talvea.

Koska peli alkaa tänään jo kello 17.00, niin taidan mennä Taliin heti työpäivän päätyttyä kello 15. Elielinaukiolta nousen ehkäpä bussiin 248/270 tai sitten otan A-junan Valimoon ja kävelen muutaman satametriä Macondoon, joka on Talin hallia lähinnä oleva paikallinen pubi. Siellä näkee toivottavasti muitakin klubilaisia, joista useimmista on ollut erossa jo reippaat kolme pitkää kuukautta. Kuulumisten vaihdon ja yhden tai kahden prematch pintin jälkeen voikin leppoisalla mielellä siirtyä kohti Talin hallia.

Täytyy tunnustaa, että pidän paljon Talin tunnelmasta. Sieltä löytyy laajoja puistoalueita, siirtolapuutarha ja golfkenttäkin, joka on 1932 perustetun Helsingin Golfklubin hallitsema. Lähistöltä löytyy niin pienteollisuutta kuin paljon asuntojakin. Alue hyvin rauhallinen ja sillä on moneen muuhun Helsingin alueeseen verrattuna erittäin hyvä maine. Asunnotkaan eivät taida olla ihan halvimmasta päästä.

Vuosien saatossa minulle on syntynyt Talin halliin sangen miellyttävä suhde. Halli on rakennettu vuonna 1992. Silloin sen rakentamiseen myötävaikutti suuresti vanha kunnallispoliitikko ja legendaarinen klubilainen Josa Jäntti, jonka vaalimainoksia saattoi menneinä vuosina kuulla joskus Finnair Stadiumillakin. Kuriositeettina kerrottakoon, että Talin pelikentän koko on 100 x 64m ja vapaa korkeus keskeltä mitattuna 20 metriä. Hallin kolisevissa tunnelmallisissa teleskooppikatsomoissa on tilaa 500 katsojalle ja hallin valot valaisevat kentän 400 luxin voimin. Hallin yhteydessä on myös kahvio, josta saa tauolla kahvia ja pullaa sekä urheilujuomia. Olutta ei myydä. Hallissa on jotenkin omalaatuinen uinuvan rauhallinen tunnelmansa, joka kumpuaa ainakin muovimaton ominaistuoksusta, näkökenttää häiritsevästä kalaverkosta ja pelikentän ja katsomon läheisyydestä syntyvästä tiivistä tunnelmasta. Ei Tali siis mikään hullumpi paikka ole seurata talvisia harjoitusotteluita.

Vaikka junnufutikselle Talin halli on loistava asia ja elinehto kehitykselle, aina voidaan tietysti kysyä, onko hallit oikea paikka Suomen parhaiden seurajoukkueiden viettää talvea? Kun muualla hallifutista on alettu karsastamaan ja siihen suhtaudutaan epäkelpona valmistautumisena kilpailukauteen, meillä ei edelleenkään nähdä hallioloissa suurta ongelmaa. Ruotsin, Norjan, Venäjän ja Ukrainan joukkueet usein divareita myöten viettävät kuukausikaupalla talvileireillä etelässä. Suomessa pisimmät leirit ovat ehkä viikon, korkeintaan kahden mittaisia. Tässä on selkeä ero ammattimaisuudessa. Talouteen voi aina vedota, mutta nykypäivänä harjoittelu huippuolosuhteissa tuskin olisi HJK:n kaltaiselle kansainvälistä menestystä tavoittelevalle seuralle mikään liian suuri investointi. Enemmän kai asiassa painaa edelleen vanhat luutuneet asenteet kuin todellinen rahapula. Esimerkiksi jo edesmennyt Kakkosessa pelannut venäläisomisteinen Lappeenrannan Rakuunat piti kolmen viikon harjoitusleirin Turkissa. Ainoa selittävä tekijä oli kulttuuriero.