perjantai 27. elokuuta 2010

Kesädekkari: Rasismia Pohjanmaalla, osa 8

Osa 8: Syytettyjen penkillä

Aamu valkeni Pietarsaaren poliisiaseman sellissä. Jopi ei sinä yönä ollut juuri saanut nukuttua. Hän ei voinut uskoa, että oli joutunut keskelle raakaa veritekoa ja vieläpä entisessä rakkaassa kotikaupungissaan, jossa ei ikinä tapahtunut mitään. Lontoon tapaisessa metropolissa tämän olisi voinut ehkä olettaakin tapahtuvan, mutta ei täällä maailman rauhallisimmassa lintukodossa.

Puoli kahdeksan aikaan sellin oveen vihdoin koputettiin ja oven takaa kuului möreä miesääni:
-Satrovaara! Kuulustelu alkaa kohta!
Ovi avattiin ja Jopi nousi ylös laverilta. Hän käveli sukkasillaan pitkin poliisiaseman kapeaa käytävää ja hänestä tuntui kuin seinät kaatuisivat hänen päälleen. Vaikka Jopilla oli aina ollut hyvä ruokahalu, ei ennen kuulustelua tarjottu aamiainen hänelle sattuneesta syystä kelvannut.

Hänet vietiin kuulusteluhuone numero viiteen, jossa häntä odotti ylikomisario Pertti Makkonen. Heti huoneeseen päästyään Jopi tunnisti Makkosen. Komisario oli ollut joskus kauan sitten Pietarsaaren lukiossa antamassa huumevalistusta lukiolaisille ja naama oli jäänyt mieleen. Jopi päättikin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ensitöikseen sai kysyttyä Makkoselta:
-Haluatko että tarjoan kahvit?

Makkonen ei vastannut Jopin tarjoukseen mitään vaan nousi ylös tuoliltaan ja ojensi pöydälle suoraan Jopin silmien eteen tutun esineen.
-Satutko kenties tietämään mikä tämä on? Näyttääkö yhtään tutulta?
Jopi ihmetteli Makkosen meuhkaamista, mutta vastasi kuitenkin:
-Kyllä minä tiedän. Se on tikari. Satrovaaran perheen perintötikari.
Makkonen jatkoi painostustaan:
-Vai että oikein sukutikari. Tiedätkö mistä se löytyi?
-Ei, en tiedä? Vastasi Jopi ihmetellen.
-Tämä tikari on murhaväline. Se löytyi vaasalaisen kannattajan selästä. Siinä on sinun sormenjälkesi.

Jopi ei voinut uskoa korviaan. Tuolla tikarilla oli siis murhattu se eilinen vaasalainen, jonka päälle hän rytäkässä oli kaatunut. Jopilla oli nyt pala kurkussa, kun hän kelasi itsekseen, että olisi jutussa pääepäiltynä.
-En minä sitä tehnyt! En varmana!
Jopi ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta lopulta hän ymmärsi kysyä komisariolta:
Saisinko soittaa yhden puhelun?
-Olkoon menneeksi, vastasi komisario.

Jopi tiesi, että oli harvinaisen suuressa kusessa. Aluksi hän olisi halunnut soittaa Mimmulle kotiin, mutta tuli siihen johtopäätökseen, että ei halunnut turhaan huolestuttaa rakasta vaimoaan. Niinpä hän soitti parhaalle ystävälleen Arjalaisten Sanomien Tero Pakolaiselle ja selittäisi tilanteensa.

Teron hän oli tuntenut jo vuosia. He olivat käyneet samaa 93-vuosikurssia Pietarsaaren lukiossa ja olivat olleet yhdessä mukana myös opiskelijapolitiikassa. Heitä yhdisti vahva kokoomuslaisuus, HJK-viha ja vapaan maailman puolustaminen. Tero oli henkilö, jolle hän uskalsi avautua ongelmistaan. Kerran jopa hieman liikaakin, kun hän oli opiskelijasaunan jälkeen tunnustanut vertailleensa kavereidensa johnsoneita ja päätynyt siihen lopputulemaan, että Terolla oli valkoiseksi mieheksi erittäin kehittyneet työkalut. Tuo hetki oli tehnyt pienen särön heidän suhteeseensa, mutta Jopin mentyä naimisiin ei Teroakaan enää epäilyttänyt ystävänsä seksuaalinen identiteetti.

jatkuu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti