lauantai 24. heinäkuuta 2010

Tähtireportteri possulomalla Virossa: Johan Bäckmanin jalanjäljissä fasisteja etsimässä

Tervehdys taas hyvät lukijat. Bloggari ja samalla tämä blogi on viettänyt muutamat viime päivät pientä hiljaiseloa. Olen ollut tässä viikon verran ansaitulla lomalla heinäkuun helteissä. Kun rahat eivät ihan riittäneet äkkilähdölle etelän lämpöön, niin hyvänä köyhän miehen vaihtoehtomatkana sai toimia kolme yötä kuumassa Pärnussä. Tulipahan taas akkuja ladattua oikein urakalla. Kuriositeettinä kerrottakoon, että täytin keskiviikkona pyöreitä vuosia: mä oon kolmekymppinen. Voi vitja!

Vaikka Pärnu onkin itselleni monien lapsuuden kesälomareissujen myötä jo melko läpikoluttu kylä, niin aina sitä mielellään palaa tuohon suloiseen kesäpääkaupunkiin, jonka tunnelma monine puistoineen ja puutaloineen on ainutlaatuista maailmassa. Parasta Pärnussä on tietysti Baltian paras uimaranta, jossa sai taas päivät läpeensä pulikoida lämpimissä aalloissa ja kärtsätä nahkansa punaiseksi rantatuolissa makaillen.

Tällä kertaa olin valmistautunut matkalle hieman eri tavalla. Viime viikolla Latviassa koettu Rumbulan joukkomurhapaikka oli sen verran pysäyttävä kokemus, että päätin vähän kysellä tietoa itse Johan Bäckmanilta Pärnun paikallisista strategisesti tärkeistä fasististen tekojen tapahtumapaikoista. Moni turisti ei tiedä, että Pärnun viattoman imagon takaa paljastuu julman verinen historia.

Johan vastasi minulle sähköpostilla suoraan Seligerin nuorisoleiriltä Tveristä. Hän suositteli minulle Betin Aittaa, jossa Pärnun juutalaisia naisia ja lapsia pidettiin vankina, sen jälkeen kun miehet oli tapettu ampumalla. Vuokrasimme pyörät ja suuntasimme pääkallopaikalle, jossa Viron suojeluskuntalaiset olivat lopulta myrkyttäneet vankinsa. Kävimme sen jälkeen Laatsareti kadun ja Lilia kadun kulmauksessa katsomassa Pärnun vanhan synagogan raunioita. Tuossakin talossa virolaiset natsiaatamit lahtasivat Pärnun juutalaisia lapsia. Synkkää historiaa siis kaikin puolin.

Torstaina sain tarpeekseni Pärnusta ja matkasin takaisin pohjoiseen eli vuorossa oli helteisen Tallinnan haltuunotto. Aikeeni käydä tervehtimässä pronssisoturia sotilashautausmaalla eivät aivan toteutuneet, kun vaimo halusi Amarilloon syömään. Matkan kohokohta tuli kuitenkin toteutettua, kun suuntasimme ruokailun jälkeen Lillekülaan A Le Coq stadionille, jossa pelattiin Kalev Sillamäen ja Dinamo Minskin välinen Europa Liigan karsintaottelu.

Koska Kalevin oma stadion ei ollut eurokelpoinen, oli ottelu pakko pelata Tallinnassa. Kalevin kannattajia oli paikalle saapunut muutama sata ja Minskistä noin 100-150 kannattajaa. Dinamo on Valko-Venäjän suosituin urheiluseura ja sitä voidaan pitää eurooppalaisittainkin keskisuurena seurana.

Oli hyvin mielenkiintoista nähdä Dinamon kannattajat vauhdissa. Tapahtuma oli suurenmaailman tyyliin poliittisesti vahvasti latautunut. White Pride-lippu oli kiinnitetty ensimmäisellä jaksolla kaarteeseen. Myös vanhoja vuonna 1995 käytöstä poistettuja kansallismielisten Valko-Venäjän lippuja näkyi katsomossa. Tuo lippu on yleisesti tunnettu opposition tunnuksena.

Kärjistetysti voidaan ehkä väittää, että Dinamon kannattajat ovat äärioikeistolaisia natsisikoja, jotka edustavat vastavoimaa lukashenkolaiselle keskustavasemmistolaiselle taantumukselle. Dinamon kannattajien katsomossa näkyi yllättävän selkeästi jonkinlainen uhmakas räyhävalkovenäläisyys ja äärinationalistinen kiima. Vaikka yleisömäärät Valko-Venäjän liigassa ovat yleisesti varsin alhaisia, saattaa kotipeleissä silti Dinamon kaarteessa olla jopa tuhat laulavaa äärikannattajaa. Yhteiskunnallisesti ajateltuna Dinamon kannattajaryhmä edustaa siis toisinajattelijoiden etujoukkoa, joka haastaa maltillisen lukashenkolaisuuden ajatukset.

Kannattajakulttuurin näkökulmasta täytyy tietysti nostaa hattua Dinamon porukalle. Soihdut ja savut paloivat läpi ottelun ja omien kannustus oli kiihkeää. Ennen ottelua 150 kannattajaa marssi Tallinnan keskustasta poliisisaattuessa Lillekülaan. Vaikka katsojia oli vain 300, oli tapahtumassa suuren urheilujuhlan tuntua.

On surullista, että Valko-Venäjän nykyinen yhteiskuntajärjestelmä synnyttää fasismin ihannointia. Torstain ottelussa paradoksaalista oli juuri minskiläisten natsien saapuminen Tallinnaan vironvenäläisen (antifasistisen) joukkueen vieraaksi. Vironvenäläiset eivät ole unohtaneet toisen maailman sodan kauheuksia. Heille ei tulisi mielenkään flirttailla fasismin kanssa. Olikin hauska katsoa torstaina, kun sillämäkeläiset huutelivat Dinamon katsomon suuntaan provoilumielessä Lukashenkoa ja BATEa. Vironvenäläiset ovat hienoa kansaa, jotka tuntevat oman historiansa. Valkovenäläisillä voisi olla jotain opittavaa.

Karua on, että torstaina Betin aitta ja muut Viron hirmupaikat palasivat taas kummittelemaan Tallinnan illassa. Se on hyvin surullista. Ei tekisi näille Minskin nahkapäillekään pahaa opiskella vähän historiaa. Valko-Venäjä kun oli yksi pahiten natsien raiskaamia maita toisen maailman sodan aikana.


Kuvia lomalta:



Tässä talossa sijaitsi ennen Toista maailmansotaa Pärnun synagooga, jossa murhattiin juutalaisia lapsia.


Pahamaineinen Betin aitta.


Tässä talossa pidettiin vankeina juutalaisia naisia ja lapsia, sen jälkeen kun miehet oli teurastettu.


Lopulta Betin aitan vangit myrkytettiin Viron suojeluskuntalaisten toimesta.


Betin aitan muistot eivät ikinä unohdu.




Matkalla matsiin A Le Coq Areenalle.


Kalevin bussi stadionin edessä.


Minskin herrasmiesosasto ennen ottelua.



Minskiläisiä kannattajia ennen peliä.


Hardcore-kannattajien marssi tulossa kohti A Le Coqia.


Minskiläistä kannatuskulttuuria.


Dinamolaista tyyliä.


Äärioikeistolaiset valkovenäläiset Tallinnassa.


Soihdut syttyy...


...ja savutkin.


Ottelun voittajasta ei epäselvyyttä.


Sillamäen sympaattiset vironvenäläiset kannattajat.


Minskiläinen hovikuvaaja pipa päässä.



Ylpeä natsitervehdys kannattajille kesken kuvaamisen.


Dinamo tuli kiittämään vieraskannattajia.


Tuore graffiti Pärnu maanteellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti