lauantai 31. heinäkuuta 2010

Kesädekkari: Rasismia Pohjanmaalla, osa 2


Osa 2: "Niin onnehen maan pohjoisen vie kunto, työ sen poikien"

Kesäinen Lontoo on ainutlaatuinen paikka,‭ ‬mutta nyt Jopi katseli sitä uusin silmin.‭ ‬Vielä muutama tunti sitten se oli ollut hänen kaupunkinsa,‭ ‬metropoli jossa hän oli oman elämänsä herra.‭ ‬Thames-joen kimalteleva pinta,‭ ‬ikivanhat talot,‭ ‬turistimassat ja jopa Lontoon Cityn mustapukuiset meklarit olivat tuntuneet hymyilevän Jopille kuin tietäen,‭ ‬että tuossa menee onnellinen mies.

Nyt olisi edessä matka maitojunalla takaisin Suomeen ja omaan vanhaan kotipitäjään Pietarsaareen.‭ ‬Ivanaurut,‭ ‬koulukavereiden huutelut ja alati toistuvat kysymykset,‭ ‬joihin hän ei osaisi vastata:‭ ‬Miksi ura Brittilässä ei auennutkaan,‭ ‬vaikka kaikki viime vuosina meni niin hyvin‭? ‬Miksi tulet kesätöihin Suomeen‭?

Ei auttanut itku markkinoilla. Jopi pakkasi kassinsä, antoi hempeän suukon Mimmu-vaimon poskelle ja sulki viktoriaanisen talon oven perässään. Pian taksi kurvasi Heathrown terminaali kolmosen eteen ja Jopi astui takaovesta ulos lentääkseen takaisin Suomeen.

Kuriositeettinä kerrottakoon, että samalla British Airwaysin lennolla matkusti myös Kari Lehtola. Jopi oli aina ajatellut, että työnsä puolesta julkisuuteen päätyneiden henkilöiden häiriköinti juttusille hankkiutumalla on noloa, mutta Estonia-case kiinnosti niin paljon että Jopi päätti tehdä poikkeuksen. Oli vapauttavaa saada vaihtaa kuulumisia sellaisenkin megajulkkiksen kanssa kuin Lehtola on. Koko matka meni Estoniasta jauhaessa ja eipä aikaakaan, kun kone laskeutui Helsinki-Vantaalle.

Odottaessaan kamojaan Helsinki-Vantaan matkatavarahihnoilla hyräili Jopi päässään Pohjanmaan maakuntalaulua:

"Miss' laaja aukee Pohjanmaa,
veet merten virtain vaahtoaa,
me siellä maassa hallojen
niin kasvoimme kuin kuuset sen
Ei niitä sää voi säikyttää,
ei kuihtumaan saa talvetkaan:
ei puute, kurjuus korpimaan"

Samalla outo hyvän olon tunne täytti Jopen mielen. Ehkä tämä retki sittenkin olisi onneksi miehen uralle ja saattaisi avata uusia mahdollisuuksia ja näkökulmia elämään. Hetken päästä Jopi noukki laukkunsa hihnalta ja käveli ulos terminaalista.

Eipä aikaakaan, kun musta Bemari kaartoi Jopen eteen. Musta panssarilasi laskeutui alas ja Hugo Bossin mustaan pukuun ja Armanin solmioon pukeutunut herrasmies huikkasi Jopille:
-Astu kyytiin, poika.

Jopi teki työtä käskettyä ja istui hämäräperäisen mustan auton takapenkille. Jopilta meni noin viisi sekuntia ennen kuin hän tunnisti auton kuskin. Se oli Ilkka Salmi, suomalainen juristi, joka on toiminut vuodesta 2007 Suojelupoliisin johtajana. Ennen siirtymistään nykyisiin tehtäviinsä Salmi toimi sisäministeri Anne Holmlundin erityisavustajana. Erityisavustajana toimiessaan Salmi oli virkavapaalla Suojelupoliisin esikuntaosaston päällikön tehtävistä. Ennen siirtymistään Suojelupoliisiin vuonna 2002 Salmi toimi silloisen sisäministeri Ville Itälän erityisavustajana. Aiemmin Salmi on toiminut eri tehtävissä Eduskunnassa, Euroopan parlamentissa sekä yksityisissä lakiasiantoimistoissa. Hän oli siis Kokoomuksen poikia, kuten oli tietysti Jopikin.

Ilkka Salmi ei puhunut mitään Jopille ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin. Vasta Pakilan kohdalla Jopi uskaltautui kysymään Salmelta kysymyksen:
-Minnekäs ajetaan?

Salmi vilkuili epäröiden peruutuspeilistä Jopia, mutta lopulta päätti vastata:
-Tässä olisi yksi mielenkiintoinen ja tärkeä tehtävä sinulle. Luulen, että olet juuri oikea henkilö tällaiseen. Saat tietää lisää, kun olemme perillä. Ajamme Töölööseen, jossa tapaamme herra Julle Karjalaisen, Palloliiton arvostetun turvallisuuspäällikön.

-Vai niin, no sehän passaa, mutisi Jopi huvittuneena. Jopille Julle oli jo vanha tuttu. Monesti maajoukkueen reissulla mies oli mieheen törmännyt. Muutenkin entisenä liigajoukkueen toimitusjohtajana turvallisuuskysymykset olivat olleet usein tapetilla.

Pian auto kaarsi Urheilukadulle Palloliiton päämajan pihaan ja miehet astuivat ulos autosta. Eteisessä Sauli Niinistö käveli heitä vastaan, mutta hän oli kuin ei edes huomaisi ohikulkijoita vaan puhui puolueensa asioista Communicaattoriinsa. Siinäpä vasta kiireinen puheenjohtaja, ajatteli Jopi.

Lopulta pitkän käytävän perältä löytyi Julle Karjalaisen työhuone. Salmi kohteliaana miehenä koputti oveen ja niin astuimme sisään.
-Ottakaa kahviautomaatista kahvia, ohjeisti Julle. Hänen olemuksestaan huokui rautainen ammattimaisuus ja kokemuksen tuoma arvokkuus.

Viimein pääsimme asiaan. Julle kertoi minulle Pohjanmaata riivaavasta huliganismiongelmasta. Sen takana olivat Vaasan Palloseuran nuoret huligaanit. Viime kauden paikallisottelussa Jaro-VPS oli esiintynyt pahoja levottomuuksia ja Jaron pelaajaa Aleksei Neropatti Junioria oli ryssitelty sillä seurauksella, että sekä VPS että Jaro olivat saaneet suuria sakkoja. Näin ei olisi pitänyt päästä käymään. Nyt Jopin pitäisi varmistaa, ettei vastaavaa enää tapahtuisi seuraavassa Pohjanmaan derbyssä. Tehtävänä oli myös soluttautua VPS:n kannattajien ydinryhmään tiedustelumielessä ja kerätä informaatiota heidän aikeistaan.

Lopuksi Julle ja Salmi puristivat kättäni ja toivottivat onnea tehtävään:
-Uskomme kykyihisi. Onnea tehtävään.

Ennen kuin Jopi poistui Palloliiton tiloista, niin Supo luovutti hänen käyttöönsä valkoisen Volvo CX60:n, jolla hän hetken päästä lähti ajamaan kohti Pohjanmaata. Se oli hyvä peli ja nopea kiihtymään nollasta sataan. Jopi ei pysähtynyt koko matkalla kuin kerran ABC:lle vessaan ja kahville. Koko ajomatkan aikana Jopin mielessä soi vain yksi sävel, Pohjanmaan maakuntalaulu:

"Et turvatta, sa Suomi jää,
on vankka pohjas ranta tää,
ja muuris meidän olla suo,
jot' eivät myrskyt maahan luo.
Pois unteluus ja hervakkuus!
Niin onnehen maan pohjoisen
vie kunto, työ sen poikien,
niin onnehen maan pohjoisen
vie kunto työ sen poikien."

Jatkuu...

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Kesädekkari: Rasismia Pohjanmaalla, osa 1

Osa 1 Kesäduuni odottaa

Toukokuinen kevätaurinko porotti Lontoon seudulla asuvan entisen jalkapallojuniorin sekä entisen jalkapalloseuran toimitusjohtajan puutarhaan. Krookukset kukkivat täyttä päätä ja vanhan viktoriaarisen talon hieman repsahtanut olemus loi ulkopuoliselle kuvaa todellisesta englantilaisesta idyllistä.

Nykyinen vapaa toimittaja, kirjailija ja vanhan viktoriaanisen talon epäonninen remontoija Jopi Satrovaara istui murheellisen näköisenä kuistilla lepotuolissaan kuunnellessaan Englannin cupin finaalia radiosta. Häntä suoraan sanottuna vitutti, kun Didier Drogba oli taas ratkaissut ottelun kaikkien herrasmiessääntöjen vastaisesti.

Jopin murheellinen yleisilme ei kuitenkaan johtunut vain putinismia symboloivan Chelskin menestyksestä vaan enemmänkin siitä, että Englantiin oli tullut synkkä lama. Hänen rakas markkinaliberaali kapitalistinen unelmavaltionsa Iso-Britannia oli joutunut haaksirikkoon ja niin myös Jopin konsulttibisnekset olivat pahasti hyytyneet. Hyvää vauhtia keski-ikäistyvälle 100 kilon portteja kolkuttavalle emigrantille oli jäänyt liikaa luppoaikaa.

Toimeksiantoja konsulttiyritykselle oli yksinkertaisesti liian vähän ja niinpä Jopi joutui alituisesti kerjäämään vanhalta ystävältään Arjalaisten Sanomien urheilutoimituksen Tero Pakolaiselta vapaatoimittajan lisähommia. Viimeksi hän oli tarjonnut itseään muun muassa Maltalle tekemään juttua maajoukkuesta ja sen lisäksi hän yritti saada jatkosopimusta omalle jalkapalloblogilleen entistä paremmin ehdoin.

Näistä suhteellisen vähäpätöisistä hanttihommista ei silti rahaa paljoa irronnut ja Jopi joutui pääosin tulemaan toimeen vaimonsa Mimmun tuloilla. Sekös ylpeää konservatiivisen arvomaailman omaavaa miestä pani harmittamaan.

Yhtäkkiä vanhan viktoriaanisen talon ovi aukesi ja ulos puutarhaan käveli Mimmu.
-Kuulepas Jopi. Haluaisin vähän jutella sinulle…

Jopi oikein pelästyi, sillä viime viikot olivat olleet melkoista mykkäkoulua vaimon kanssa. Jopi oli kulutellut aikaa omissa oloissaan lähinnä takapihalla aitaa maalaten, kukkia kastellen, grilliruokia mussuttaen ja halpaa mallasjuomaa litkien.

Näin MM-kisojen alla olut ja tosimiesten siiderikin oli nimittäin puoli-ilmaista. Kauppaketjut myivät sitä kymmenien tölkkien tarjouspaketeissa, halvimmillaan 45 kappaletta 4,4 desililtran tölkkiä Fostersin olutta tai Strongbow-siideriä lähti 20 punnalla (noin 25 eurolla). Ketjut kilpailivat paitsi toisiaan niin myös pubeja vastaan.

Lopulta Mimmu virkkoi tomerasti miehelleen:
-Se on nyt niin,‭ ‬että sinulle tulee siirto.‭ ‬Menet kesäksi Pietarsaareen hommiin,‭ ‬ja palaat sitten tänne syksyllä takaisin.

Jopi ei ollut uskoa kuulemaansa.‭ ‬Hänellä oli edessä laiska grillikesä Lontoon kämpän takapihalla ja nyt vaimo määräisi hänet hommiin kotikonnuille! Jopi tiedusteli epävarmasti,‭ ‬että mihin hänet ollaan lähettämässä?
-Minulla on sinulle työpaikka valmiina.‭ ‬Menet Supon avuksi selvittämään Pohjanmaalla rehottavaa jalkapallohuliganismiongelmaa. Ne ovat erittäin kiinnostuneita sinun antamasta asiantuntevasta panoksesta.

-Supolle hommiin? ‬Mitä paskalegendaa sä nyt heität‭? ‬En muuten varmaan mene.

Vaimo nojautui eteenpäin ja katsoi Jopia silmiin.‭ ‬Jopi tuijotti takaisin,‭ ‬vaikka tiesikin katkerasti millä puolella pöytää päätösvalta oli.
-‭ ‬Ja sinähän menet justiinsa sinne minne minä käsken.‭ ‬Muistat myös hyvin minkä takia,‭ ‬vai pitääkö muistuttaa‭?

Ei tarvinnut.‭ ‬Tuo nainen piti häntä otteessaan,‭ ‬ja täysin hänen oman epätoivoisen tilanteensa vuoksi.

Jatkuu...

Blogin kesädekkari aloittaa perjantaina

Olen saanut paljon pyyntöjä aloittaa oma kesädekkarisarja tässä blogissa. Voin avoimesti sanoa, että en ole koskaan ollut mikään kaunokirjallisuuden suurkuluttaja. Dekkareita ei ole tullut luettua nimeksikään, saati että sellaisen osaisin kirjoittaa. Koska toiveita on tullut paljon, niin päätin tehdä poikkeuksen ja kirjoittaa teille kesän ratoksi oman kesädekkarin.

Rasismia Pohjanmaalla-niminen jännäri ilmestyy perjantaista alkaen blogissamme epäsäännöllisesti. Uusin jakso on aina luettavissa viimeistään silloin kun olen sen saanut valmiiksi, käytännössä mitään paineita en aio ottaa valmistumisesta vaan tarkoitus on vain saada sarja loppuun ennen syksyä.

Kyse on siis ennenjulkaisemattomasta tarinasta. Dokkarissa lontoolainen vapaatoimittaja Jopi lähtee vaimonsa Mimmun aloitteesta kesätöihin takaisin Suomeen, kun elämä Britanniassa ei aivan mene putkeen. Suomessa Jopi avustaa Supoa Pohjanmaalla raivoavan jalkapallohuliganismin kitkemisessä. Sarja sisältää voimakkaita kohtauksia, joten en suosittele sitä alle 15-vuotialle luettavaksi.

Ensimmäinen osa julkaistaan muutaman tunnin kuluttua. Olkaa hereillä. Täältä pesee.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Niskalaukaus Belgradissa

Niinpä niin. Niinhän siinä sitten kävi, kuten kaikki odottivatkin. Partizan Belgrad teloitti piskuisen HJK:n heti ensimmäisessä osaottelussa. Varsinkin ensimmäisellä jaksolla HJK oli täysin eri tasolla kuin isäntäjoukkue. Helsinkiläiset ottivat ansaitusti 0-2 pataan jo 45.minuutin aikana.

Toisella jaksolla HJK alkoi taistelemaan ja se ajoittain jopa hallitsi palloa. Ensimmäisellä jaksolla Klubilla tuskin oli edes yhtään hyökkäystä, mutta toisella puolikkaalla sekä Jarno Parikalla että Akseli Pelvaksella oli tuhannen taalan paikat ampua se kultaakin arvokkaampi vierasmaali. Taso ei vaan pojilla riittänyt. Yliajalla tullut 3-0 maali oli taas se tuttu suomalainen tarina. Käytännössä tällä maalilla Partizan varmisti jatkopaikkansa ja kiinnityksen vähintään 3,5 miljoonan palkintorahoihin.

On pakko tunnustaa, että HJK:n unelma Mestareiden liigasta kuoli eilen Humska-kadun raivokkaan katsomon edessä. Vaikka Partizan ei missään vaiheessa näyttänyt ylivoimaiselta joukkueelta, se hyödynsi HJK:n virheet kylmäpäisesti ja teki tarvittavat maalit uskomattomalla tehokkuudella.

HJK:n ja muidenkin suomalaisjoukkueiden ongelma on se, että kentälle ei saada tarpeeksi tasokkaita yksilöitä. Partizanilla suoritusvarmuus on aivan eri luokkaa kuin HJK:n kaltaisilla kääpiöillä. Kotijoukkueen kaikki 11 pelaajaa olivat todellisia pelimiehiä, HJK:lta niitä löytyi muutama vähemmän. Nimenomaan europeleissä on mahdollista hahmottaa, kenen taso riittää kotimaan kenttiä pidemmälle. Suomessa mestaruuden pystyy voittamaan näillä kärkkäisillä, parikoilla, pelvaksilla ja jopa sakarisaarisilla, mutta europeleihin he ovat aivan liian kevyttä kauraa.

Vaikka unelma Championsliigasta kuoli eilen, jatkaa HJK taistelua Europaliigan lohkopaikasta. Tosin silläkin puolella Klubi roikkuu jo löyhässä hirressä, sillä vastuksen taso todennäköisesti vain kovenee. Liverpool, Mancity, FC Porto ja Juventus saattavat olla aavistuksen Partizania kovempia haasteita. Klubin ainoa toivo onkin saada vastaansa jokin harvoista sijoitetun puolen heikommista joukkueista. Tällaisiä voisivat olla vaikkapa valkovenäläinen Bate Borisov tai tanskalainen OB Odense.

Kun toiseen osaotteluun Partizania vastaan ei jäänyt enää sen kummempaa panosta, voidaan ottelu pelata alta pois loukkaantumisia vältellen ja kansainvälistä kokemusta kartuttaen. HJK voi ottaa tapahtuman hyvänä kansainvälisenä harjoitusotteluna yli 6000 silmäparin todistaessa lehtereillä. Varmaa on, että belgradilaiset eivät jätä mitään sattuman varaan ja peluuttavat ammattimaisesti parasta kokoonpanoaan Finskin kovalla muovilla.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

"Muurinen kuin Mourinho"

Belgradista hyviä uutisia. Eilinen HJK:n tiedotustilaisuus oli melkoinen menestys. Tilaisuus on nähtävillä Partizanin loistavalla nettisivustolla. Muurinen suht kielitaidottomana jätkänä päätti vetäytyä takavasemmalle ja lähetti oppipoikansa Juho Rantalan edustamaan Klubia tiedostustilaisuudessa. Niinpä Partizanin sivustolla verrataankin vanhaa valmentajavelhoa nyt itse Mourinhoon.

Ja hyvinhän se meni. Paikoitellen tunnelma tiedotustilaisuudessa oli hyvin vapautunut. Mursun istuskellessa miedosti karahviviiniltä haiskahtaneen Hesarin vapaatoimittajan kanssa lehtereillä Rantala veti edessä erittäin hyvin. Hän oli hauska ja sanavalmis, mutta samalla asiantunteva ja perinteikästä vastustajaa kunnioittava. Tämä oli loistavaa mainosta suomalaiselle jalkapallolle.

Täytyy myös sanoa, että Partizanin pressiosasto on hoidettu aivan viimeisen päälle. Siitä osoituksena esimerkiksi juuri nuo ammattimaisesti hoidetut tiedostustilaisuudet, jotka vedetään tyylillä läpi. Samoin seuran nettisivustolle, joka on varsin selkeä ja houkutteleva, pukkaa uutista kiitettävään tahtiin. Myös videopuoli näyttää olevan kunnossa. Partizanista voisi ottaa oppia suuremmatkin suurseurat.

Vielä sananen itse illan pelistä. Näyttää siltä, että isähahmo Mladen Krstajicin tilanne ei ehkä olekaan niin paha kuin eilen maalailin. Mahdollisuudet siihen, että "Krle" olisi avauksessa ovat nyt 50/50. Todennäköisesti Krstajic siis pelaa. Se on HJK:n kannalta huono asia.

Murheenkryyninä Partizanilla edelleen on vasemman pakin tontti, jossa normaalisti pelaisi Joseph Kizito. Nyt sinne on pakko heittää varsin vähäiselle peliajalle jäänyt makedonialainen ikilupaus Aleksandar Lazevski. Varsinkin Juzhna Tribunan foorumilla kannattajat pitävät varamieheksi jämähtänyttä Lazevskia erittäin hazardiherkkänä pelaajana, jonka tason ei uskota riittävän koviin europeleihin. Tässä piilee siis HJK:n mahdollisuus. Mahdolliset hyökkäykset tulee kanavoida nimenomaan Sebastian Sorsan laidan kautta, joka on Partizanin heikko kohta. Toisaalta toiselta laidalta on luvassa voimakkaasti nousevan laitapakin Ivan Stefanovicin hyökkäyksiä, jolloin myös sille laidalle voi jäädä tyhjiä aukkoja.

Tiivistäen HJK:n mahdollisuudet illan ottelussa ovat seuraavat: vahvat ja ennakkoluulottomat laitanousut, erikoistilannepelaaminen, rohkea ja fyysinen ilmapelaaminen ja tietysti uhrautuva koko joukkueen voimin tapahtuva tiivis puolustaminen. Lisäksi HJK:lla on käytössään jokerikorttina pieni ja väkkärämäinen Kosovon albaani, jonka fyysinen preesens voi yllyttää serbipelaajia yleisön tukemana epätoivoisiin vihatekoihin. Silloin Erfanin on otettava vain iskut vastaan ja tuotava HJK:lle se etu, mikä mahdollisten vapareiden, korttien tai jopa ulosajojen myötä on otettavissa. Nokitteluun ei pidä lähteä mukaan.

Toivottavasti HJK:n henkinen selkäranka ei katkea heti ensimmäiseen maaliin vaan usko omaan tekemiseen säilyy. 1-0 tai jopa 3-1 tappio olisi tyydyttävä tulos Belgradin illasta. Ottelu alkaa kello 21.45 ja sitä voi seurata netissä yleisradioyhtiö RTS:n sivuilla.

C´moon Klubi!!!

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Polttaa Humska-katu kuuma

Suomalaisen jalkapallon onneksi Mursu ja pojat raivasivat tiensä Mestarien liigan kolmannelle karsintakierrokselle. Taas saa suomalainen futiskansa makiaa mahan täydeltä. Stockmannin lippukassalla onkin käynyt aikamoinen suhina, kun kansa on varmistanut eturivin paikkojansa kesän ehdottomaan seurajoukkuespektaakkeliin.

Totuuden nimissä kaikki muut tulokset Ekranasia vastaan olisivat olleet suurta pupeltamista. Suomen mestari HJK tienasi voitollaan liettualaisista vähintään 550 000 euron potin, joka tulee varmasti tarpeeseen. Mutta kannattaako HJK:n tyytyä vain tähän? Nyt pelaajilla on elämänsä mahdollisuus johdattaa HJK lohkovaiheeseen. Europa Liigan lohkopaikkaan vaadittaisiin "vain" Partizanin kaataminen. Champiosliigaan vaaditaan yksi päänahka enemmän. Tässä parissa serbialaiset ovat ennakkosuosikkeja ja heillä on yli 10 miljoonan euron budjetti. Silti asetelmat ovat sellaiset, että HJK:lla on mahdollisuus urotekoihin.

Näkisin HJK:n keskiviikkoillan vastustajassa paljon samaa kuin muutama kausi sitten Tampere Unitedin kohdanneessa Levski Sofiassa. Puhutaan saman kokoluokan seurasta, joka on omassa maassaan kulttiasemassa. Silloin kaikki osui kohdalleen. Rahakas Levski aliarvioi pienen Tampun. Se hallitsi peliä lähes suvereenisti, mutta teki virheitä ja lopulta hävisi katkerasti pienemmälleen. Juuri tähän asetelmaan perustuu myös HJK:n mahdollisuus. Balkanilainen mentaliteetti ja pelityyli on kuin peilikuva suomalaisesta. Toivottavasti Partizan tulee Belgradin iltaan liiallista itsevarmuutta uhkuen, takki auki ilman kunnioitusta vastustajaa kohtaan.

Monet syyt puoltavat sitä, että Partizan ei ole terävimmillään huomenna. Heiltä puuttuu kokoonpanosta joukkueen tärkein pelaaja, kokenut puolustaja ja joukkueen isähahmo Mladen Krstajic, joka loukkaantui Pjunikia vastaan viime viikolla. Seuran uudet tähtihankinnat Milan Smiljanic ja Ivica Iliev ovat vasta saapuneet seuraan, eivätkä vielä ole täysin päässeet sisään kuvioihin. Molemmat ovat myös kuntopohjaltaan kesäterässä, kuten on selvästi myös ugandalaisvahvistus Joseph Kizito, joka hyllyttiin huomisen pelistä, koska ei ole läpäissyt kuntotestejä. Suomessa liiga on pyörinyt jo rapiat neljä kuukautta, joten HJK:lla on selvä etulyöntiasema ainakin fysiikan puolella.

Yksi tärkeä tekijä HJK:n puolella voi myös olla sää. Helsingin moniviikkoisten helteiden jälkeen HJK on päässyt lepäämään Belgradin viileään kesään. Tänään Belgradissa harjoitellaan reilun 20 asteen lämmössä. Huomiseksikaan ei ole luvattu kuin +24 asteen lämpötiloja, sadekuuroja ja illalla todennäköisesti vielä viilenee hitusen. Ihanteellinen keli tärkeän Mestarien liigan vieraspelin pelaamiseen siis. Tällä kertaa rankkasateetkaan ei olisi pahitteeksi.

Partizanin kannattajafoorumeilla HJK:ta ei juuri arvosteta. HJK on hajuton, mauton ja suurelle yleisölle tuntematon suomalaisseura. Sen uskotaan olevan helppo nakki Partizanin suurjoukkueelle. Tällainen asennoituminen on tietysti omiaan luomaan vääränlaista hyvänolon tunnetta Partizanin pelaajille. Kannattajat vaativat vähintään kolmea maalia HJK:n verkkoon: pohjoinen pikkuseura pitää murskata. Lisäksi youtube-videoista on kannattajille selvinnyt, että HJK:lla on vain 100 kannattajaa: tällaisen paskasakin on siis kaaduttava helposti. Kotijoukkueen paineita lisää myös se, että Serbiassa kotimainen liiga ei nauti suurta arvostusta ja sen takia Europelien merkitys korostuu. Pääkaupungin derbyn jälkeen nämä ovat niitä tärkeimpiä otteluita koko kaudella.

Huomenna nähdään, toteutuuko kannattajafoorumeilla uhottu Humskan verinen helvetti HJK:lle. Mikäli jostain syystä HJK pystyisi sinnittelemään 0-0 tilanteessa kaavailtua kauemmin, on suurena vaarana, että balkanilainen veri kiehahtaa ja 20 000 päinen kotilyleisö kääntyy omiaan vastaan. Silloin pitää HJK:n naatiskella ja pelata hyvät asetelmat kotipeliinsä Finskin kuumalle muoville.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Tähtireportteri possulomalla Virossa: Johan Bäckmanin jalanjäljissä fasisteja etsimässä

Tervehdys taas hyvät lukijat. Bloggari ja samalla tämä blogi on viettänyt muutamat viime päivät pientä hiljaiseloa. Olen ollut tässä viikon verran ansaitulla lomalla heinäkuun helteissä. Kun rahat eivät ihan riittäneet äkkilähdölle etelän lämpöön, niin hyvänä köyhän miehen vaihtoehtomatkana sai toimia kolme yötä kuumassa Pärnussä. Tulipahan taas akkuja ladattua oikein urakalla. Kuriositeettinä kerrottakoon, että täytin keskiviikkona pyöreitä vuosia: mä oon kolmekymppinen. Voi vitja!

Vaikka Pärnu onkin itselleni monien lapsuuden kesälomareissujen myötä jo melko läpikoluttu kylä, niin aina sitä mielellään palaa tuohon suloiseen kesäpääkaupunkiin, jonka tunnelma monine puistoineen ja puutaloineen on ainutlaatuista maailmassa. Parasta Pärnussä on tietysti Baltian paras uimaranta, jossa sai taas päivät läpeensä pulikoida lämpimissä aalloissa ja kärtsätä nahkansa punaiseksi rantatuolissa makaillen.

Tällä kertaa olin valmistautunut matkalle hieman eri tavalla. Viime viikolla Latviassa koettu Rumbulan joukkomurhapaikka oli sen verran pysäyttävä kokemus, että päätin vähän kysellä tietoa itse Johan Bäckmanilta Pärnun paikallisista strategisesti tärkeistä fasististen tekojen tapahtumapaikoista. Moni turisti ei tiedä, että Pärnun viattoman imagon takaa paljastuu julman verinen historia.

Johan vastasi minulle sähköpostilla suoraan Seligerin nuorisoleiriltä Tveristä. Hän suositteli minulle Betin Aittaa, jossa Pärnun juutalaisia naisia ja lapsia pidettiin vankina, sen jälkeen kun miehet oli tapettu ampumalla. Vuokrasimme pyörät ja suuntasimme pääkallopaikalle, jossa Viron suojeluskuntalaiset olivat lopulta myrkyttäneet vankinsa. Kävimme sen jälkeen Laatsareti kadun ja Lilia kadun kulmauksessa katsomassa Pärnun vanhan synagogan raunioita. Tuossakin talossa virolaiset natsiaatamit lahtasivat Pärnun juutalaisia lapsia. Synkkää historiaa siis kaikin puolin.

Torstaina sain tarpeekseni Pärnusta ja matkasin takaisin pohjoiseen eli vuorossa oli helteisen Tallinnan haltuunotto. Aikeeni käydä tervehtimässä pronssisoturia sotilashautausmaalla eivät aivan toteutuneet, kun vaimo halusi Amarilloon syömään. Matkan kohokohta tuli kuitenkin toteutettua, kun suuntasimme ruokailun jälkeen Lillekülaan A Le Coq stadionille, jossa pelattiin Kalev Sillamäen ja Dinamo Minskin välinen Europa Liigan karsintaottelu.

Koska Kalevin oma stadion ei ollut eurokelpoinen, oli ottelu pakko pelata Tallinnassa. Kalevin kannattajia oli paikalle saapunut muutama sata ja Minskistä noin 100-150 kannattajaa. Dinamo on Valko-Venäjän suosituin urheiluseura ja sitä voidaan pitää eurooppalaisittainkin keskisuurena seurana.

Oli hyvin mielenkiintoista nähdä Dinamon kannattajat vauhdissa. Tapahtuma oli suurenmaailman tyyliin poliittisesti vahvasti latautunut. White Pride-lippu oli kiinnitetty ensimmäisellä jaksolla kaarteeseen. Myös vanhoja vuonna 1995 käytöstä poistettuja kansallismielisten Valko-Venäjän lippuja näkyi katsomossa. Tuo lippu on yleisesti tunnettu opposition tunnuksena.

Kärjistetysti voidaan ehkä väittää, että Dinamon kannattajat ovat äärioikeistolaisia natsisikoja, jotka edustavat vastavoimaa lukashenkolaiselle keskustavasemmistolaiselle taantumukselle. Dinamon kannattajien katsomossa näkyi yllättävän selkeästi jonkinlainen uhmakas räyhävalkovenäläisyys ja äärinationalistinen kiima. Vaikka yleisömäärät Valko-Venäjän liigassa ovat yleisesti varsin alhaisia, saattaa kotipeleissä silti Dinamon kaarteessa olla jopa tuhat laulavaa äärikannattajaa. Yhteiskunnallisesti ajateltuna Dinamon kannattajaryhmä edustaa siis toisinajattelijoiden etujoukkoa, joka haastaa maltillisen lukashenkolaisuuden ajatukset.

Kannattajakulttuurin näkökulmasta täytyy tietysti nostaa hattua Dinamon porukalle. Soihdut ja savut paloivat läpi ottelun ja omien kannustus oli kiihkeää. Ennen ottelua 150 kannattajaa marssi Tallinnan keskustasta poliisisaattuessa Lillekülaan. Vaikka katsojia oli vain 300, oli tapahtumassa suuren urheilujuhlan tuntua.

On surullista, että Valko-Venäjän nykyinen yhteiskuntajärjestelmä synnyttää fasismin ihannointia. Torstain ottelussa paradoksaalista oli juuri minskiläisten natsien saapuminen Tallinnaan vironvenäläisen (antifasistisen) joukkueen vieraaksi. Vironvenäläiset eivät ole unohtaneet toisen maailman sodan kauheuksia. Heille ei tulisi mielenkään flirttailla fasismin kanssa. Olikin hauska katsoa torstaina, kun sillämäkeläiset huutelivat Dinamon katsomon suuntaan provoilumielessä Lukashenkoa ja BATEa. Vironvenäläiset ovat hienoa kansaa, jotka tuntevat oman historiansa. Valkovenäläisillä voisi olla jotain opittavaa.

Karua on, että torstaina Betin aitta ja muut Viron hirmupaikat palasivat taas kummittelemaan Tallinnan illassa. Se on hyvin surullista. Ei tekisi näille Minskin nahkapäillekään pahaa opiskella vähän historiaa. Valko-Venäjä kun oli yksi pahiten natsien raiskaamia maita toisen maailman sodan aikana.


Kuvia lomalta:



Tässä talossa sijaitsi ennen Toista maailmansotaa Pärnun synagooga, jossa murhattiin juutalaisia lapsia.


Pahamaineinen Betin aitta.


Tässä talossa pidettiin vankeina juutalaisia naisia ja lapsia, sen jälkeen kun miehet oli teurastettu.


Lopulta Betin aitan vangit myrkytettiin Viron suojeluskuntalaisten toimesta.


Betin aitan muistot eivät ikinä unohdu.




Matkalla matsiin A Le Coq Areenalle.


Kalevin bussi stadionin edessä.


Minskin herrasmiesosasto ennen ottelua.



Minskiläisiä kannattajia ennen peliä.


Hardcore-kannattajien marssi tulossa kohti A Le Coqia.


Minskiläistä kannatuskulttuuria.


Dinamolaista tyyliä.


Äärioikeistolaiset valkovenäläiset Tallinnassa.


Soihdut syttyy...


...ja savutkin.


Ottelun voittajasta ei epäselvyyttä.


Sillamäen sympaattiset vironvenäläiset kannattajat.


Minskiläinen hovikuvaaja pipa päässä.



Ylpeä natsitervehdys kannattajille kesken kuvaamisen.


Dinamo tuli kiittämään vieraskannattajia.


Tuore graffiti Pärnu maanteellä.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Liettua pakettiin

No niin. Herra vapaatoimittajakin vetäisi sellaisen tujauksen paikallisia janojuomia keskiviikkona, että ei ole kyennyt fyysiseltä ja henkiseltä kärsimykseltään sorvin ääreen raportoimaan tapahtumista. Kuriositeettinä mainittakoon, että panevezyslaiselta anniskeluterassilta loppui olut kesken suomalaisten saavuttua(oli pakko juoda vodkaa pahimpaan janoon). Pahoittelut tästä. Kuten Jancker Kossunen minulle kerran opetti: kun iso pyörä pyörähtää, ei sille mitään mahda.

Täytyy sanoa, että tuloksellisesti ottelu ei tarjonnut sitä, mitä HJK lähti hakemaan. Vaikka ei pitäisi selitellä, niin kyllähän tuo ennen ottelua ja ottelun aikana vallinnut täysin käsittämätön vedenpaisumus auttoi Ekranasia, joka lähti otteluun vain jarruttamaan. HJK hallitsi ja loi tilanteita. Se oli selvästi yksilötaidoiltaan taitavampi joukkue. Pelaaminen maata pitkin kuitenkin puuroutui joka kerta Panevezysin tulvaan.

Vaikka Ekranasin maalivahti pelasi loistavan ottelun, niin samalla täytyy myös ankarasti arvostella HJK:n umpisurkeaa viimeistelytaitoa. Se erottaa hallitsevan Suomen mestarin aidosti laadukkaista joukkueista. Ainakin yksi vierasmaali olisi pitänyt näistä paikoista saada. Nyt jäätiin ilman vierasmaalia, mikä vaikeuttaa olennaisesti tilannetta toisessa osa-ottelussa.

Loppujen lopuksi voidaan kuitenkin todeta, että toivo elää vielä tämänkin vetisen kokemuksen jälkeen. 0-1 tappioasemasta ei ole mahdotonta lähteä kuromaan eroa kiinni. Ekranas ei millään muotoa vakuuttanut vaan sen pelasti naftaliinista esiin kaivettu neuvostoliittolainen sääkone. Finskin kovalla muovilla HJK pääsee esittelemään tekniikkansa ja maata pitkin tapahtuvaa pallonhallintaa. HJK:lla on täydet mahdollisuudet edetä jatkoon ja pitää eurounelmansa elossa. Sen se on velkaa niille 55:lle Panevezysin illassa läpimäräksi kastuneelle HJK:n kannattajalle.

Muutama kuva HJK:n paluusta mestarien liigan karsintaan:


"Körge prozent, tanag jurri!"


Matkalle lähdössä Riga Hotellin edessä.


Aukštaitija Stadion



Curva.



Kamerat valmiina.


Tulva kentällä.


"This time we can go all the way?"

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Heräsin aamuun uuteen

Tänään se sitten alkaa. Championsliigan karsintaa Liettuassa. Klubikannattajat juhlivat viime yönä huomista jo etukäteen. Liityin heidän seuraansa vanhankaupungin terasseillla ja he vaikuttivat kaikin puolin asialliselta porukalta. Jostain kumman syystä poliisi varjosti tätä juhlimista ja minne ikinä nuo kannattajat menivätkään oli aina kaksi maijaa perässä.

Heräsin aamuun uuteen hyvin levänneenä. Tähän 30 asteen ilmanalaankin alkaa jo pikkuhiljaa tottua, joten mitään ongelmia ei pitäisi tänään syntyä, kun HJK:n kannattajat ottavat viimeisen askeleen ja matkustavat 150 kilometriä alas Panevezysiin.

Huoneeseeni saapui juuri eräs tunnettu HJK:n kannattaja nimimerkki FC Apollo. Kyselen nyt häneltä päivän ottelusta:

Onko krapula? "Ei, olo on suihkun raikas vain lievää krapulaa pukkaa. Uusi nousu on edessä ja se on hyvä asia."

Mitä mieltä Riigasta? "En ole oikein päässyt sisään. Valot vilkkuu ja kalja on hyvää. Ei, on tää ihan hyvä paikka. Tossa olis muuten ollu puistobileet eilen, ne ryssät huuteli yöllä..."

Tavoitteet Panevezysiin? "Vierasmaali, Ekranasin huivi, eh, hyvä terassi. Ja jos ny neljätoistavuotiasta, eiku siis...öö?"

Näillä mennään.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

"Ketään ei ole unohdettu, mitään ei unohdeta"

Päivitystä blogiin. Kävin sitten Rumbulassa. Hikinen junamatka keskelle metsää kesti noin 18 minuuttia suuntaansa. Olin ainoa ihminen, joka jäi kyseisellä asemalla. Aluksi oli vaikea löytää paikalle, mutta lopulta onnistuin löytämään Moskovan maantielle, jota pitkin 10 minuutin kävelymatkan päästä paljastui keskeltä metsää suuri muistomerkkien sarja. Oikeastaan kyseessä oli kokonainen suuri muistomerkkipuisto.

Kokemuksena Rumbula oli erityinen. En koskaan ollut tuntenut tälläistä. Tiheä metsä ympärilläni piti omaa huminaansa. Pystyin melkein kuulemaan ne laukaukset ja tuskan huudot korvissani. Kahden päivän aikana natsit teloittivat liukuhihnatyönä 25 000 Riikan juutalaista. Tällaiseen pystyy vain sairas ideologia. Vaikka en koskaan ole Auscwitscissa käynytkään, niin luulen nyt tietäväni miltä se tuntuu. Suoraan sanottuna ravisuttava kokemus. Oli pakko pysähtyä hetkeksi penkille istumaan ja syventymään. Ohi kulkevat junat toivat oman mausteensa tunnelmaan, sillä natsit toivat juutalaiset nimenomaan junalla Rumbulan asemalle.

Tässä kuvasarjaa surullisen kuuluisasta Rumbulasta:


Junalla Riigasta Rumbulaan. N.12 kilometriä etelään synkkään metsään.


Rumbulan asema seisoo tyhjillään.


Junaopasteet Rumbulassa.


Näitä kiskoja pitkin 25 000 juutalaista kuljetettiin Rumbulaan.


Muistomerkillä Rumbulassa.


Massamurhan päänäyttämö.


Muistomerkki fasismin uhreille.


Ketään ei ole unohdettu, mitään ei unohdeta.


Rumbula, ihmiskunnan synkimpiä muistoja.



10-vuotiaan juutalaisen tytön hauta.


1941-1944


Hiljaiseksi vetää.


Ei koskaan enää.


Rumbula, ihmiskunnan pimein hetki.

Se miten asia liittyy tähän jalkapalloblogiin on tietysti vähän kyseenalaista, mutta kun jalkapallomatkalla olen, niin ajattelin raportoida. Ja onhan natsismi ja fasismi edelleen myös jalkapallon ongelma, joten mielestäni asiallista ja tärkeää nostaa asia esille. Samoja virheitä ei saa toistaa koskaan enää.

Mutta nyt iloisempiin asioihin. Riika on täyttynyt jalkapalloturisteista. Osa on jo casinolla pelaamassa. Kohta lähden itsekin Riikan yöhön. Seuraava päivitys blogiin todennäköisesti aamuyöstä. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

What´s the story morning glory: mä lähen Rumbulaan

Hyvää huomenta hyvät lukijat. Ensimmäinen yö takana ja nyt voi sanoa, että jaksaa lähteä uuteen päivään hyvin levänneenä. Nukuin yön ovi auki ja aamulla noin viiden jälkeen alkoi kaupunki heräilemään uuteen työpäivään. Raitiovaunu kolisutteli ikkunan alla, lokit kiekuivat parvekkeella ja lopulta pistävän lämmin aamuaurinko kilotti silmiini. Laitoin oven kiinni, suljin verhot ja jatkoin uniani. Lämmintä piisasi, kun ilmastointi ei ole kauhean tehokas tässä kerroksessa, mutta pystyipähän nukkumaan ilman peittoa.

Aamupalalla törmäsin aivan yllättäen Kari Lehtolaan. Olimmehan tavanneet jo tätä ennen Maltalla, joten Kari tunnisti minut heti. Olen aina ajatellut, että työnsä puolesta julkisuuteen päätyneiden henkilöiden häiriköinti juttusille hankkiutumalla on noloa, mutta Estonia-case kiinnosti niin paljon että tein jälleen poikkeuksen. Oli kyllä mahtavaa saada vaihtaa kuulumisia sellaisenkin megajulkkiksen kanssa kuin Lehtola on. En ikinä unohda tuota kunniaa. Kohtaaminen pisti jälleen kerran miettimään kuinka ihmeellinen tämä (jalkapallo)maailma oikein on.

Juttelimme Karin kanssa aamiaisella myös matkustamisesta. Hän ihmetteli kuinka omituista on kiertää maailmaa potkupallon perässä. Ihmettelin asiaa itsekin. Karille syy matkustamiseen on kulttuuri ja taide. Kannattajille taas jalkapallo toimii tekosyynä matkustaa mitä erilliskummallisimpiin paikkoihin. Kari olikin huolestunut siitä, että ovatko jalkapallokannattajat nationalisteja. Mietin asiaa tovin ja vastasin: tuskinpa tässä mistään laajamittaisesta nationalismista on kyse. Oman teoriani mukaan kannattajat ovat edustamassa omaa jalkapallokannattajien heimoaan maailmalla. Onhan esimerkiksi täysin eri asia matkustaa Unkariin Mika Häkkistä kannustamaan kuin vaikkapa Walesiin FC Hongan vierasotteluun. Jäimme pohtimaan asiaa ja lupasin Karille, että seuraavan kerran kun tavataan, niin jutellaan uudestaan. Kohtaaminen pisti jälleen kerran miettimään kuinka ihmeellinen tämä (jalkapallo)maailma oikein on.

Vaikka kannattajat matkustavat uusiin ja eksoottisiin paikkoihin, ei heille kovinkaan usein jää juuri mitään käteen reissuiltaan. Tyypillisimmillään esimerkiksi Suomen maajoukkueen kannattaja istuu eristäytyneenä paikallisesta kulttuurista omalla keskiolutterassillaan muiden suomalaisten seassa ja vetää perskännin. Ilmiöhän on hyvin tuttu brittiläisestä yhteiskunnasta, jossa etelänmatkaajat ovat majoittuneet omiin reservaatteihinsa ilman, että heidän täytyisi luopua omista tavoistaan tai joutua kosketukseen paikallisten ihmisten kanssa. Espanjalaisiin lomaileva englantilainen törmää reissussaan vain, kun Manuel tarjoilee John Bullille olutta ja fish and chipsiä.

Yksinäisenä vapaakirjoittaja olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että tänään minulla aikaa tehdä omia juttuja ja tutustua paikalliseen kulttuuriin ja nähtävyyksiin. Vasta illalla aion heimoitua kannattajien pariin ja juoda ehkä muutaman oluen(tässä vaiheessa lähettäisin myös terveisiä kotiin Suomeen eilisistä blogikuvista huolestuneelle vaimolle: en juonut eilen kuin kaksi olutta hotellihuoneessa).

Tällä hetkellä täällä Riikassa on 29 astetta lämmintä. Iltapäivällä toki enemmänkin. Nyt ajattelin ensin käydä suihkussa ja sen jälkeen lähteä tutustumaan Riikan vaiettuun salaisuuteen: Rumbulan joukkohautaan. Tuossa metsikössä lahdattiin kahdessa päivässä 25 000 juutalaista Latvian natsien toimesta. Jostain syystä itsenäistynyt Latvia ei näistä asioista halua puhua. Lähdenpä tutustumaan asiaan.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Hello, this is Riga calling? Hostel Green Apple 12 points!

Heipä hei rakkaat lukijamussukat. Herra vapaakirjoittaja on nyt majoittunut luxus hostelliinsa. Lentoni oli myöhässä rapiat 1,5 tuntia, kallista lonkeroa tuli litkittyä Helsinki-Vantaalla ja lopulta Air Baltic sai rahdattua jonkun kroatialaisen vuokrakoneen Helsinkiin, jolla matkan teko sujui kuin silkkiä vaan.

"Hostellissa" netti toimii ja neuvostohenkisessä huoneessa ei ole valittamista. Periaatteessahan tämä on hostelli, mutta sijaitsee 4 tähden laatuhotellin 3.kerroksessa. 40 latilla sai kaksi yötä yhdenhengen huoneessa, joka käytännössä on aivan mennermainen kahden hengen normaali hotellihuone, sillä erotuksella että kylpyhuoneita ei ole remontoitu sitten Gorbatshovin, eikä televisiota huoneessa ole(eikä tarvitsekaan olla).

Sijanti on aivan hulppea suoraan Riikan ytimessä. Parvekkeelta, jonka ovea en viitsi avata kun ulkona on +30 ja sisällä "vain" 26 astetta, on suora näkymä kansallisoopperan ja sen viereiseen puistoon. Ja kun nettikin toimii kuin unelma, niin ei voi muuta todeta kuin, että nyt meni hostelli valinta nappiin.

Nyt voi hyvillä mielin mennä nukkumaan ja odottaa huomista jouluaattoa, jonka jälkeen tulee joulupäivä. Tervetuloa Rigaan, kaikki lutuuritietoiset lupimussukat!

Jancker Kossusta odotellessa...Over and Out!


Sun Adria = Air Baltic


Hrvtska dobro dobro!


Vasara 2010 - nimi on enne?



Ota Brenqqua mjitääh?


Green Apple Bath Room

Unelma elää: Riika-Panevezys all night long!

Jalkapallon hallitseva Suomen mestari HJK on pelannut tämän kauden Veikkausliigaa 13 kierrosta eli joukkue on nyt niin sanotusti puolimatkan krouvissa. Kausi on ollut Klubille hyvä ja jopa parempi kuin edellinen kausi. Joukkue on saavuttanut paikan syyskuussa pelattavaan cupin finaaliin ja liigassa se on ottanut hulppean 7 pisteen kaulan sen ehkä pahimpaan haastajaan FC Honkaan. Mutta vasta nyt alkavat tosipelit, kun HJK matkustaa Liettuaan kohdatakseen Mestarien liigan karsinnassa Panevezysissä FK Ekranasin. Näissä peleissä tulee olemaan aivan erityistä latausta ja tunnetta.

Viime kerralla, kun Antti Muurinen valmensi Klubia Mestarien liigan karsinnoissa, oli se yksi suomalaisen historian merkkipaaluista. Niin vain kävi, että Muurinen johdatti joukkonsa tuolloin aina lohkovaiheeseen asti kaataen ensin armenialaisen FK Jerevanin ja sen jälkeen ranskalaisen suurseuran FC Metzin. Suomalainen seurajalkapallo eli tuolloin suuren huuman aikaa. Itse lohkovaiheessa HJK pisti kampoihin sellaisille suuruuksille kuin Benfica, Kaiserslautern ja PSV Eindhoven.

Paljon on vettä tuon jälkeen virrannut Vantaassa ja karsintasysteemikin on ehtinyt muuttua moneen otteeseen. Tällä kertaa on varmaa ettei HJK voi kohdata niin sanottujen suurten maiden kakkosia tai kolmosia, vaan taistelu käydään pienten ja keskisuurten mestarien välillä. HJK:n täytyy selvittää nyt kolme semivaikeaa vastustajaa tehdäkseen eurounelmistaan totta. Ensimmäinen ottelupari Ekranasia vastaan on erityisen tärkeä, sillä voitto takaisi paikan vähintään Europa Liigan karsintojen 4.kierrokselle.

Tämä blogi on ollut olemassa runsaat kymmenen kuukautta. Nyt on aika tehdä jotain uutta. Tänään blogillamme on ilo matkustaa Baltiaan, jossa on luvassa tiukkaa reportaasia helsinkiläisten otteista, niin kentällä kuin kentän ulkopuolellakin. Aluksi tukikohtanamme on Latvian pääkaupunki Riika, jonne yksinäinen vapaakirjoittaja matkustaa iltalennolla odottelemaan tiistaina saapuvia HJK:n kannattajaryhmiä(olisin toki mielummin matkustanut ekologisesti bussilla, mutta valitettavasti ottelupäivämäärän vahvistus viipyi ja lennot tuli hätiköidysti varattua jo maanantaille).

Etukäteen on veikattu, että keskiviikon otteluun saapuisi jopa 50 äänekästä sinivalkoista kannattajaa. Se on erittäin hyvä määrä suomalaiselle seuralle. Suuria kansanvaelluksia on suomalaisessa jalkapallokulttuurissa toistaiseksi nähty lähinnä maajoukkueen vierasotteluissa, mutta Euroopan cupeissa on ollut hiljaisempaa. Sen takia tämän viikon tapahtumat Riikassa ja Panevezysissä ovat erityisen mielenkiintoista seurattavaa suomalaisen jalkapallokulttuurin kannalta.

Pohjois-Eurooppaa vaivaava helleaalto tekee myös matkasta mielenkiintoisen. Urheilulliselta kannalta se tuo keskiviikon otteluun oman lisämausteensa. Valmistautuminen ja nestetankkaus pitää tehdä kunnolla tai muuten voi unelma rikkoutua jo ensimmäisessä osaottelussa. Onneksi viikonloppuna pelattu kenraaliharjoitus HJK-Tampu pelattiin myös lämpimässä kelissä. Myös kannattajien nestetasapaino tulee olemaan tärkeässä roolissa bilekaupunkina tunnetussa Riikassa ja sisämaakaupunki Panevezysissä, jonne on lupailtu jopa +35 asteen helteitä. Tällä kertaa järjenkäyttäminen on enemmän kuin sallittua ja mineraalivettä tulee muistaa juoda oluen pämppäyksen ohessa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Illalla tulee taas päivitystä blogiin, jos vain Green Apple Hostellin nettiyhteys saadaan toimimaan.

torstai 8. heinäkuuta 2010

Jalkapallokenttien johannatukiaiset, hulluja vai sankareita?

Eilistä Espanjan ja Saksan välistä MM-välierää seurasi miljardeja katsojia ympäri maapalloa. He pääsivät todistamaan huikeata jalkapallo-ottelua, jossa pelattiin suurilla panoksilla. Vaikka voiton vei yllättäen ensimmäistä kertaa loppuotteluun edennyt Espanja, ei se ollut kuitenkaan illan ainoa voittaja. Se toinen voittaja oli nimittäin Mario Ferri, kuuluisa italialainen kentälle ryntääjä, joka juonitteli itsensä parrasvaloihin miljardien tv-katsojien sydämiin.

Yleinen mielipide ja media lyttäävät jostain syystä nämä vihreän veran vekkulit taitelijat yleensä huligaaneiksi, hulluiksi, häiriköiksi ja kuningaspelin vihollisiksi. Sitä he jossain mielessä varmasti ovatkin keskeyttämällä ottelun egoistisen huomiohuoraamisen takia muutamien sekuntien ajaksi. Fifa ei halua antaa minkäänlaista julkisuutta näille "törkeille sabotoijille" vaan kameramiehet käsketään aina zoomaamaan ryntääjät pois kuvista, eikä uusinnoille ole sijaa kehittyneistä kamerakulmista huolimatta.

Monet jalkapalloihmiset kuitenkin osaavat antaa arvoa näille tarkkaan suunnitelluille iskuille, jotka ovat loppujen lopuksi hyvin vaarattomia tapauksia ja tuovat otteluihin lisää väriä. Esimerkiksi eilisiltainen Mario Ferri lempinimeltään "Superman" on noussut jo aiemmin kotimaassaan sankarin ja legendan maineeseen.

Ferrillä oli jopa sponsoreinaan italialaisia yrityksiä, joiden logot saivat varsin hyvää näkyvyyttä parin miljardin katsojan tv-ottelussa. Vastaavasti toisella maailman laajuisesti tunnetulla ryntääjälegendalla espanjalaisella Jimmy Jumpilla on olemassa jopa oma fanituotekauppa, jonka avulla mies rahoittaa harrastustaan. Suomessa kentälle ryntääjät eivät ainakaan vielä ole megajulkkiksia, vaikka ainakin eräs "sirppi ja vasaramies" nauttii suurta kansansuosiota Suomen suurimmalla jalkapallokeskustelupalstalla Futisforum2:lla.

Mikä sitten on näiden mielipuolisten ryntääjien suosion salaisuus? Varmasti ainakin huolellinen suunnittelu ja tyylikäs toteutus ovat tärkeä osa ryntäämiskulttuuria. Kentälle ei ole pääsyä vain sormia napsauttamalla. Ryntääjä joutuu pukeutumaan esimerkiksi rullatuolin taluttajaksi tai järjestysmieheksi. Stadionin pohjapiirrokseen on syytä tutustua huolella. Myös juoksunopeus ja vartalon hallinta rytmitajua vaativissa harhautuksissa korostuu usein.

Ryntäämisessä ei ole tietenkään kyse vain kentän valtaamisesta vaan niihin liittyy aina jokin huolellisesti suunniteltu teema. Hyvä pitch invasion on samaan aikaan hauska, oivaltava ja jopa poliittinen. Ferri on tullut tunnetuksi italialaisen pelaajan Antonio Cassanon intohimoisena kannattajana. Ferri oli vaatinut Cassanoa maajoukkueeseen, mutta tähän ei valmentaja Marcelo Lippi suostunut. Nyt Ferri pääsi näpäyttämään hienolla tavalla Lippiä, kun Italia rämpi kisoissa ja sen jälkeen Ferrin ilosanoma levisi pitch invasionin avulla miljardien katsojien silmien eteen suorassa tv-lähetyksessä.

Edellisessä pitch invasionissään Napolin ja Sampdorian ottelussa Ferri oli etukäteen kertonut aikeistaan Sampdoriassa pelaavalle Cassanolle ja pääsi kentälle tungeuduttuaan kättelemään suosikkipelaajaansa. Sen verran hyviä kuvia italialaiset kuvaajat eilisestä invaasiosta saivat otettua, että tällä kertaa kentälle juoksu taisi olla lähes koko kansakunnan julkinen salaisuus.

On ymmärrettävää, että Fifa ja muut jalkapalloliitot haluavat kitkeä pitch invasion- kulttuurin pois otteluistaan. Heillä on siihen tietenkin täysi oikeus. Parempi panostaminen turvatoimiin, sakkouhkaukset ja jopa raaka väkivalta ovat Fifan aseina taistelussa hassuttelijoita vastaan. Esimerkiksi eilen teki melkeinpä pahaa katsoa sitä, miten järjestysmiehet retuuttivat yksinäistä ryntääjää. Häntä raahattiin juoksuaskelin useiden pilleribodarien tiukassa otteessa ja heiteltiin yli mainosaitojen sääliä ja luiden katkeamisia tuntematta. Se mitä myöhemmin tapahtui stadionin uumenissa, ei ehkä koskaan tule julkiseen tietoon.

Kaikesta tästä väkivallan uhasta ja ankarista taloudellisista sanktioista huolimatta pitch invasioneitä tulee aina olemaan. Nämä anarkistiset taitelijasielut eivät anna koskaan periksi. Ja jos katsojilta kysytään, niin tuskin hekään pitch invasionien totaalista poistamista kannattavat. Se, että muutaman kerran kaudessa muutama ottelu keskeytyy näiden jalkapallokenttien johannatukiaisten ja mattinykästen toimesta ei pitäisi olla keneltäkään pois. Nämä sankarit tuovat kaivattua iloa ja hymyä muuten niin totisiin ja ylivakaviin tapahtumiin. Ei kai kukaan jaksa pelkkää pönöttävää Sepp Blatteria ja kahta antijalkapalloa pelaavaa joukkuetta tuijottaa ottelusta toiseen. Pitch invasionit ovat tulleet jäädäkseen ja ne ovat erottamaton osa todellista jalkapallokultuuria. The show must go on.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Saattohoitoa koskilaisittain

Veikkausliiga on elänyt tänä kesänä hiljaiseloaan MM-kisojen varjossa. Mitään suuria uutisia ei ole ollut tarjolla. Kovin moni ei ole matseihiinkaan jaksanut juuri raahautua, kun Etelä-Afrikassa on ollut niin hyvää viihdettä tarjolla. Lopulta kuuma heinäkuu rikkoi lintukodon rauhan traagisilla tai melkeinpä tragikoomisilla uutisilla: Hakan rahat ovat loppu. Tätä pommia taidettiin asiantuntijapiireissä jo odottaakin?

Kun Sedu kesällä 2008 saapui diivan elkein Valkeakoskelle, hänet otettiin vastaan pelastajana. Paperitehdas oli aiemmin vetäytynyt Valkeakosken lippulaivan tukemisesta ja seura pakotettiin tulemaan toimeen omillaan. Jopa konkurssi näytti todennäköiseltä, mutta lopulta Sedu tuli viime hetkellä väliin ja kaappasi seuran hellään huomaansa.

Moni epäili tuolloin löytyisikö Sedulta vaadittavaa pitkäjänteisyyttä Hakan johdattamiseksi takaisin suomalaisen jalkapallon suurseuraksi. Aluksi näytti ihan hyvältä. Stadionia remontoitiin, oheisbisnekseen investoitiin ja budjetit olivat kärkitasoa. Urheilullinen menestyskin oli ihan siedettävää.

Se ei vaan valitettavasti riittänyt, kun valkeakoskelainen liike-elämä tai muut mahdolliset rahoittajat eivät Sedun leiriin halunneet lähteä. Koskinen on vuosien varrella pumpannut omaa rahaa seuraan noin kolme miljoonaa euroa. Saattaa olla, että Sedun kaltaisen menestyneen megajulkimon tultua ohjaksiin tuuduttauduttiin liiaksi siihen, että pomo hoitaisi kaiken yksin. Ehkä myös pelättiin, että pienosakkaan ääni ei olisi kuulunut omahyväisen despootin takaa edes vähää alusta.

Vaikka Sedu on esittänyt itsensä perinteiden vaalijana ja hakalaisuuden ystävänä, ei häneltä ole löytynyt aitoa kunnioitusta Hakan perinteitä kohtaan. Seppo näytti ovea diktaattorin elkein niin Valeri Popovitshille kuin Olli Huttusellekin. Nuo myyttiset hahmot olivat rakkaita valkeakoskelaisille. Viha Sedua kohtaan sai silloin aivan uusia piirteitä.

Julkisuudessa jalkapalloparoni Koskinen on valitellut kovaan ääneen paikallisten yritysten haluttomuutta lähteä mukaan Hakan rahoittamiseen. Kummallista on, että samaan aikaan pyörii kaupungilla huhuja siitä, että edes vanhoille yhteistyökumppaneille ei ole viitsitty soitella. Vaikuttaa siis vähintäänkin leväperäiseltä seurajohtamiselta.

Sponsoriongelma henkilöityy vahvasti Sedun persoonaan. Itsevaltaiset otteet ja syyllistävät puhetavat eivät ole omiaan luomaan yhteishenkeä. Sedu tunnetaan juottolabisneksestään, jalkapallojohtaminen ei ole hänen vahvaa aluettaan. Diskokääpiön uskottavuus on pyöreä nolla, jos koskilaisilta kysytään.

Toisaalta en usko, että asiantuntemuksen puute kaatoi Hakaa. Yksinkertaisesti kyse on vain siitä, että Valkeakoski on nykyisin liian pieni talousalue liigaseuran pyörittämiseen. Jos Tampereelta ei löydy rahaa liigaseuran pyörittämiseen, miksi sitä löytyisi 20 000 asukkaan taantuvasta tuppukylästä? Seppo valitsi väärän joukkueen. Olisi kannattanut laittaa rahat johonkin muuhun seuraan. Hakan menestysvuodethan ovat ajalta, jolloin Suomessa jalkapallo oli amatööriurheilua.

Torstaina pidettävän ylimääräisen yhtiökokouksen jälkeen tiedetään sammuuko Hakan elämänliekki vai löytyykö vielä jostain kahisevaa kauden pelaamiseksi loppuun. Vaikka konkurssi tulisi, ei sitä pidä ottaa pelkästään negatiivisena asiana. On hyvä asia, että suomalainen huippujalkapallo keskittyy tulevaisuudessa vain suurimmille talousalueille. Pienten paperitehdastaajamien jalkapallokulttuuri ei kuole koskaan, mutta niiden edustusjoukkueet tulevat pelaamaan alasarjoissa. Hakan kohtalo on siis myös Jaron ja MyPan kohtalo jossain vaiheessa.

Hakan konkurssi on tietenkin ikävä juttu valkeakoskelaisten kannalta, mutta hyvä asia suomalaisen jalkapallon elinvoimaisuudelle. Sydänkeuhkokonetta ei pidä käyttää vanhukseen, jolla on aivokuolio, kun vieressä olisi potilaita, jotka saataisiin hoidon avulla hyväkuntoisiksi ja viriileiksi. Kiitos sinulle Sedu hyvästä saattohoidosta. Sinun nimesi jäi suomalaisen jalkapallon historiaan.