keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Kisakuumetta odotellessa

Että nyt harmittaa. Kesäkuuta eletään jo pitkällä, eikä silti missään ruumiinosassa tunnu minkäänlaista värinää. Muistan kuinka lapsena sitä aina odotti MM-kisojen alkua vesikielellä. MM-kisat olivat parasta ja suurinta ikinä, mitä lapsena saattoi toivoa. Kisojen ajan kiinnitin kuukaudeksi nenäni tv-ruutuun ja elin 24 tuntia vuorokaudessa "ihmisen parasta aikaa". Välillä toki käytiin kavereiden kanssa tai yksinään potkimassa tai pompottelemassa palloa lähikentällä pelien välisellä ajalla. Voi jospa tuon ajan vielä joskus voisi elää uudestaan?

Nyt vanhentuvana kolmenkympin porteilla kitkuttelevana tylsänä aikuisena nämäkään skabat eivät enää jaksa sen kummempia tunteita nostattaa. Aika on ajanut ohitse tässäkin asiassa. Se on oikeastaan hyvin katkeraa ja surullistakin. Toki pyrin tälläkin kerralla seuraamaan otteluita hyvin tiivisti sivusilmällä, mutta todennäköisesti välistä jää hyvin suuri määrä pelejä, kun on muka tärkeämpääkin tekemistä.

Oma kaunis kisahistoriani alkaa Italian kisoista 1990. Kun ajattelen tuota 10-vuotiaana koettua neljän viikon taivasta, niin ajatuksiini pärähtää soimaan kaikkien aikojen kaunein kisahymni. Usein sanotaan, että nuo kisat olivat vähämaaliset ja tylsät. Minussa ne herättävät positiiviset muistot jalkapallohullun Italian uusista upeista stadioneista ja tietenkin Länsi-Saksan konemaisesta pelityylistä. Parasta oli kuitenkin Roger Millan ja Kamerunin yllätysmenestys, joka sulatti pienen pellavapään sydämen ja teki hänestä intohimoisen Kamerunin kotikannattajan.

Seuraavat kisat pidettiin lajin kehitysmaassa USA:ssa ja niissäkin päällimäisenä muistona nousee yllätysjoukkueen mukana myötäeläminen. 14-vuotiaana jalkapallojuniorina tein keskellä yötä kotisohvalla ortodoksiristinmerkkiä käsilläni ja "rukoilin" Bulgarian nimeen. Hristo Stoitskov ja Jordan Letskov johdattivat silloin suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa eläneen ex-sosialistimaan aina MM-pronssipeliin asti. Lopulta jumalainen poninhäntä potkaisi yli maalin ja brassit juhlivat mestaruutta.

Ranskan 1998 kisoissa fanitin fanaattisesti Jugoslaviaa, joka oli joutunut kansainvälisen politiikan saralla häirikkövaltion asemaan. Vaniljasiideriä salaa litkivälle 18-vuotiaalle jalkapallosta oli tullut suurvaltapolitiikan pelinappula. Lopulta nuo kisat olivat monikulttuurisuuden voitto, kun isäntämaa Ranska lukuisine siirtolaistaustaisine pelaajineen pääsi juhlimaan voittoa. Hienot kisat nekin olivat, vaikka Kroatian pronssi pisti hieman potuttamaan.

2002-kisoissa olin vankkumattomasti Venäjän puolella, mutta kisamenestystä ei tullut vaan homma lässähti lopulta tappioon Japanille ja siitä seuranneisiin suurmellakoihin Moskovassa. Viihdettä toki tarjosi suurten maiden rämpiminen ja isäntämaa Etelä-Korean odottamaton menestys. Brasilian mestaruus ja pelaajien jeesustelut nostivat myötähäpeämittarin punaiselle. Epäilen, että juuri nämä MM-kisat olivat ne, johon onnellinen "lapsuuteni" päättyi.

Vuonna 2006 pääsin vihdoin todistamaan kisojen "meininkiä" paikanpäälle. On hyvin paradoksaalista, että juuri nämä kisat tulivat olemaan ne omasta mielestäni kaikkein surkeimmat. Paikanpäällä huomasin, kuinka MM-kisat ovat nekin vain pelkkää läpimarkkinoillistettua huttua, keinotekoista ja imelää, pelkkä muoti-ilmiö ihmisille, jotka eivät oikeastaan jalkapallosta mitään ymmärrä, vaan seuraavat sitä vain kerran neljässä vuodessa kokoontuakseen hassuttelemaan World Cup-katsomoihin. Todellisia laji-ihmisiä tai sitä jalkapallon syvintä olemusta, ei MM-kisoista voi tavoittaa. Tällä matkalla rakkauteni ja arvostukseni MM-kisoja kohtaan hiipui kenties lopullisesti.

Vaikka MM-kisainnostukseni tuntuu olevan pahasti kateissa, niin on näissä kilpailuissa sentään vielä jotain arvostamisen arvoista. Ensinnäkin nämä kisat ovat vain kerran neljässä vuodessa. Se on harvinaista herkkua, vaikka pelillinen taso ei yhtä korkealle nousekaan kuin esimerkiksi EM-kisoissa. Juuri MM-kisojen maailmanlaajuinen globaalisuus tekee kilpailusta ainutlaatuisen ja mielenkiintoisen.

Toinen syy seurata kisoja on pako modernista jalkapallosta. Näissä peleissä raha ei ratkaise voittoa vaan pelaajat tulevat kisoihin puhtaasti talkoohengellä. Heille on kunnia-asia päästä MM-kisoihin, joista ovat lapsena haaveilleet tv:n ääressä aivan kuten jokainen meistä. Se on ainutlaatuinen kohokohta jalkapalloilijan uralla. Näissä peleissä ei siis pelaa laskelmoivia supertähtiä, jotka liikuttavat jäseniään ainoastaan rahasta. Näissä kisoissa pelaajat ovat aidosti lajille intohimoisia "pikkupoikia", joiden tavoitteena on voittaa synnyinmaalleen maailmanmestaruus ja nostaa ilmaan se ehkä maailman tunnetuin veistos, World Cup-pokaali.

Kolmas syy seurata lienee se, että ensimmäistä kertaa kisat järjestetään Etelä-Afrikan kaltaisessa kaoottisessa kehitysmaassa. Edes vuoden 1986 kisoissa Meksikossa, joka ei vielä silloin ollut IMF:n köyhdyttämä ja uusliberaalin politiikan raiskaama, ei olla tällaisissa oloissa pelattu. Kiinnostus kohdistuu siis siihen, miten Etelä-Afrikan köyhät ottavat kisat vastaan: montako terrori-iskua tehdään, kuinka monta englantilaista tai saksalaista kisaturistia ryöstetään, murhataan tai raiskataan ja kuinka moni jalkapallofani saa prostituoidulta matkamuistoksi aidsin.

Ja jos ei mitään muuta syytä keksi, niin ainakin Englannin jokakertainen puppelointi on sellainen virike, että pakko katsoa ja naattia. Ehkä siis sittenkin kannattaisi kaikkien jo innostua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti