tiistai 20. huhtikuuta 2010

Tampereen monitoimihalli - jarruttamisesta jalkapallokulttuuriin

Tamperelainen jalkapalloväki syöksee tällä hetkellä tuppuraa uumenistaan aivan kuin Eyjafjallajökull konsanaan. Jalkapalloseurojen epätoivoisiin aneluihin Tammelan jalkapallostadionin remontoimiseksi 2000-luvun vaatimusten tasolle ovat pahasta pauperismista kärsivät kaupunginisät viitanneet kintaalla, mutta sen sijaan kiekkomiesten suuruuden hulluun "monitoimihallihankkeeseen" virkamiesjohto päätti tänään lähteä innolla mukaan.

Aamulehden uutisen mukaan Tampereen kaupunki tukee suurhallin rakentamista hulppealla 18 miljoonan euron panostuksella. Mielenkiintoinen takinkääntö, kun vielä jokin aika sitten vanhusten, lasten ja nuorten ongelmat estivät murto-osan hallirahoista vaatineet parannukset jalkapallon olosuhteisiin.

Jalkapallon "ääriliikkeen miehien" vihan kaupunkia kohtaan voi ymmärtää. Tammelan kunnostaminen viihtyisäksi 5000-6000 katsojan liigakriteerit täyttäväksi stadioniksi olisi nappikauppaa verrattuna 400 miljoonan investointikustannuksia vaativaan suurhalliin. Tammelan modernisointi ei vaatisi kuin pari pientä viihtyisää puukatsomoa ja ne uudet sosiaalitilat maan alle. Puhuttaisiin siis korkeintaan muutaman miljoonan investoinnista. Mutta kun tahtoa ei ole, niin sitä ei ole.

Olen itsekin suhtautunut tähän asti hallihankkeeseen epäilevästi. Miksi rakentaa uusi halli, kun vanhaakaan ei saada kuin puolilleen? Hakametsän olosuhteet aitioineen, saunoineen ja videtauluineen ovat kuin toiselta planeetalta verrattuna Tammelaan tai Ratinaan. Jääkiekon MM-kisojen saaminen Tampereelle on tietysti hieno ja kannatettava asia, mutta jokainen suhteellisuuden tajuinen ymmärtää, ettei marginaalilajin MM-kisat voi olla mikään uskottava syy panostaa näin valtavia summia halliin, jonka todellisesta tarpeesta ja käyttöasteesta ei ole mitään varmuutta. Toivottavasti kuitenkin "kendomiehet" tietävät mitä ovat tekemässä ja junnutkin sitten pääsevät reenailemaan halliin.

Paperilla hallihanke näyttää hulppealta. Junaradan päälle rakennettava uusi halli olisi ultramoderni ja sen ympärille rakentuisi kokonainen kaupunginosa hotelleineen, toimistoineen, liiketiloineen ja ravintoloineen. Sorin alueelle ja miksei koko keskustalle hanke olisi huimaa profiilin nostoa. Se elävöittäisi kaupunkikuvaa ja toisi samalla jääkiekko-ottelut ja mahdolliset muut suurtapahtumat suoraan kaupungin ytimeen loistavien julkisten liikenneyhteyksien varrelle. Syrjäiseen ja hieman vanhanaikaiseen Hakametsään verrattuna halli olisi suurta edistystä.

Suurimmalta osalta hanke rahoitetaan siis yksityisellä rahalla, vaikka Tampereen kaupungin 18 miljoonan osuus onkin korkea. Tampere uskoo, että jo rakennusaikana vero- ja työllistämisvaikutukset olisivat merkittävät. Hanke toisi Tampereelle sen tärkeimmän maamerkin sitten Näsinneulan rakentamisen.

Jääkiekon tukeminen 18 miljoonalla eurolla saa luonnollisesti jalkapalloihmiset näkemään punaista kaupungissa, jossa on Suomen ala-arvoisimmat kenttäolosuhteet junioreille, ei yhtään lämmitettävää tekonurmea ja surkea tunnelman tappava ylisuuri yleisurheilustadion huippujalkapallolle. Kaikesta tästä huolimatta kaupungin päätös voidaan nähdä myös positiivisessa valossa. Miksi tyytyä ainaiseen valittamiseen, kun yhteistyöllä voisi saavuttaa paljon enemmän?

Uskooko joku oikeasti, että vastakkainasettelu ja jarruttaminen asiassa edistäisi yhtään jalkapallon olosuhteita tai toiveita Tammelan kuntoon laittamisesta? Parhaimmillaan tämä kunnianhimoinen ja kaupungin yleisilmettä parantava hanke voi luoda tamperelaiselle urheilulle suurta nostetta. Jos suurhallihanke onnistuu, se voi parhaimmillaan tukea kaikkea tamperelaista urheilukultuuria, ei vain jääkiekkoa. Jokohan hallin rakentamisen jälkeen aika olisi kypsä jalkapallon olosuhteiden kehittämiseen?

Leikitäänpä ajatusleikkiä. Uusi halli on valmistunut. Ilves ja Tappara nousevat olosuhteiden siivittäminä taas menestyksen harjalle. Tampereelle saadaan vetovoimaisia artisteja ja trendikkäitä tapahtumia huippumakeaan suurhalliin. Kaikki jotka mahtuu änkee halliin. Samaan aikaan jalkapallon puolella luonnoton muoviseura Tampere United yllättäen kuolee ja kuopataan. Tilalle nousee takaisin vanha kunnon Ilves, joka saa uusia ja vanhoja ystäviä taaksensa jääkiekko-Ilveksen buumin ansiosta. Seuran kannatus on kovassa nousussa. Menestyvä liigaseura tarvitsee myös otollisemmat olosuhteet toiminnalleen. Urheilukaupunki haluaa kirkastaa kuvaansa ja olisi vihdoin valmis mukaan Tammelan stadionin parannushankkeeseen. Eihän se silloinkaan vaatisi kuin muutaman miljoonan. Hallihankkeesta Tampere on saanut uutta potkua kunnallistalouteen, alueen liike-elämäkin kukoistaa ja urheiluelämään sijoittaminen nähdään taas positiivisessa valossa kunnia-asiana.

Tulevaisuuden märissä unissa rievän ja mustamakkaran suurhallikaupungissa tulee olemaan kolme johtotähteä: Ilves, Tappara ja Ilves. Sorilla sädehtii mahtava monitoimiareena ja vain kivenheiton päässä timanttinen Tammela. Ilves murisee ja dominoi Veikkausliigassa. Ja kelpaa siellä uudella stadionilla myös perinteikkään TPV:n pelata. Kelpaako tämä skenaario meille vastarannankiiskille vai jatkettaisiinko edelleen jarruttamisen pyhällä tiellä?

torstai 8. huhtikuuta 2010

Kohti Tanskan mallia

"Vain vanha riimu on nyt tallissain,
ja nurkkaan jäänyt satula on vain.
Kysyt, miksi olen onneton.
Vastaan sulle: polle poissa on."

Tuo vanha Tapio Rautavaaran ikivihreä kuvaa hyvin sitä tunnelmaa, joka maakuntien pikkuseuroissa on keskiviikosta lähtien vallinnut. Kaikkien odotusten vastaisesti Palloliiton liittohallitus marssi 7.huhtikuuta päätöksellään yli Veikkausliigan markkinointitoimiston ja päätti muuttaa jo lähes vakiintuneen 14 joukkueen sarjajärjestelmän mallia. Uusi ns. "Tanskan malli" tarkoittaa siirtymistä 12 joukkueen kolminkertaiseen sarjasysteemiin kaudella 2012. Ottelukierrosten määrä lisääntyy siis nykyisestä 26:stä 33:een. Myös alemmat sarjat kokevat muutoksia, kun Ykkönen supistuu 10 joukkueen sarjaksi. Myös Kakkosta supistetaan rajusti. Uudistusta voi syystäkin pitää jopa radikaalina.

Nykyistä systeemiä voisi kutsua sosialidemokraattiseksi: se vaatii seuroilta suht vähän, tarjoaa kivaa mahdollisimman monelle ja estää vakiintuneen eliitin syntymisen. Se on siis hyvin mieleinen pienillä resursseilla operoivilla maakuntien joukkueille, joilla ei ole tarkoituskaan kehittyä paremmiksi vaan roikkua vaan vuodesta toiseen mukana bileissä. Systeemi on vääristynyt sillä kysymyksessä pitäisi olla kilpaurheilu, ellei jopa huippu-urheilu, joten monien on vaikea ymmärtää miksi hommaa pitäisi pyörittää heikoimpien ehdoilla.

Tuleva muutos on monelle seuralle vastenmielinen. Kilpailu kovenee ja vaatimukset kasvavat, kun kautta on nyt pakko pidentää vähintään 2-3 viikolla. Sarjanousu ykkösestä tai kakkosesta vaatii tulevaisuudessa pitkäjänteistä työtä. Palloliiton ehdotuksessa vaaditaan myös entistä tarkempaa olosuhdetyötä, jossa huomio kohdistuu erityisesti kenttäolosuhteisiin. Kentän pelattavuuden osalta UEFA:n lisenssivaatimukset tulee täyttää kaudesta 2012 alkaen. UEFA-seuralisenssi tulee Veikkausliigassa pakolliseksi kaikille seuroille kaudesta 2016 alkaen. Näiden vaatimusten täyttäminen on tietenkin helpompaa, mitä vähemmän joukkueita sarjassa on.

Vaikka itsekin kammoksun kolminkertaista sarjaa, joka luo epätasaisesti jakautuvan kotiedun, on se kuitenkin pieni uhraus siitä hyvästä mitä se voi tarjota. Olisihan pelien määrää voinut lisätä tietysti myös ylä- ja alaloppusarjoilla, mutta nyt liittovaltuusto päätyi tähän ratkaisuun.

Uudistuksessa toteutuu kunnianhimoisten liigaseurojen tahto, kun otteluiden määrää lisätään. Esimerkiksi JJK:n toimitusjohtajan Joni Vesalaisen mukaan on toimintaa nykyisellään vaikea taloudellisesti kehittää, kun ei ole tarpeeksi ottelutapahtumia. Samaa on kuulunut muistakin seuroista. Ottelukierrosten lisääntyminen tarkoittaa toivottavasti myös näkyvyyden lisääntymistä

Meille kannattajille pidempi kausi tarjoaa entistä paremman mahdollisuuden kiinnittyä seuraan ja elää sen mukana entistä pidempi jakso vuodesta. Se on omiaan muuttamaan mentaalisia mallejamme kotimaisesta jalkapallosta pelkkänä harmittomana kesäpelinä, jota ei aina välttämättä ole tarvinnut ottaa niin vakavasti.

Myös pelaajille muutos on mieluinen. Aivan liian pitkä 7 kuukauden mittainen harjoituskausi lyhenee ja pelaajat pääsevät pelaamaan aidosti kilpailullisia otteluita, joissa jokainen piste on merkityksellinen mestaruuden, europaikkojen ja putoamisen kannalta. Päätös hyödyttää myös maajoukkueitamme. Nyt kotimaassa pelaaviakin on mahdollista valita maaliskuun lopun ja huhtikuun alun maaotteluihin, kun täälläkin toivottavasti sarjakausi on siihen aikaan käynnistymässä.

Suomi on pieni jalkapallomaa. Täältä ei löydy tarpeeksi pelaajia 14 joukkueen huipputasolle. Sen takia liigan ja ykkösen supistaminen tuntuu ainakin minusta hyvin loogiselta. Uudistus tähtää siis selkeästi ja määrätietoisesti urheilullisen tason nousuun, niin liigassa kuin Ykkösessäkin, kun heikoimmat lenkit tippuvat pois. Otteluista tulee entistä mielenkiintosempia ja tasaisempia. Kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta on tietenkin oleellista saada pelaajille ns.kovia pelejä lisää. Tämä toivottavasti auttaa seurojamme olemaan entistä valmiimpia kovatempoisiin eurocupin otteluihin.

Radikaalit muutokset eivät rajoitu ainoastaan liigaan vaan myös Ykkösen joukkuemäärä supistuu. Siellä pudotus on vieläkin rajumpi, kun 2012 sarjassa pelaa enää kymmenen joukkuetta. Tämä luo lisää kilpailua ja varmistaa ettei huonoja joukkueita enää pääse nousemaan ylimmalle sarjatasolle. Olosuhteiltaan Ykkösen seurat tulevat olemaan entistä valmiimpia sarjanousuun. Nyt ollaan aidosti tosissaan.

Omasta mielestäni Ykkösen profiilia voisi kohottaa vielä enemmän ottamalla tämäkin sarjataso jalkapalloliigan välittömään "suojelukseen". Esimerkiksi saksalaistyylinen nimi "2.Veikkausliiga" toisi uudenlaista sähäkkyyttä toimintaan ja olisi omiaan luomaan mielikuvaa huippusarjasta aivan kuten jääkiekon puolella SM-liiga ja Mestis ovat korkeimpia huippusarjoja.

Tämä 2012 voimaan tuleva "Tanskan malli" ei tietenkään ole mikään uusi asia. Samalla sarjajärjestelmällä yritettiin jo 2000-luvun alussa. Silloin nämä ajatukset sarjan kansainvälisen kilpailukyvyn parantamisesta ja kilpailukauden pidentämisestä henkilöityivät suuresti Palloliiton varapuheenjohtajaan Pertti Alajaan. Veikkausliiga harasi vastaan ja välit Palloliittoon olivat jäiset. Valitettavasti vielä silloin liigan rahkeet eivät riittäneet kauden pidentämiseen, vaan toimintaa haittasi jatkuvat poikkeuslupamenettelyt ja kompromissit. Niinpä ymmärrettävästi sarjasysteemistä luovuttiin nopeasti europeleissä pelaavien ja otteluruuhkaan joutuneiden seurojen aloitteesta.

Toivottavasti nyt aika olisi jo kypsä, eikä sarjasysteemin muutoksesta tarvitsisi enää kinastella. Eikä tietenkään pidä olla turhan sinisilmäinen muutoksen autuudesta. Se on vain yksi osa suurempaa kokonaisuutta. Suomalaisella jalkapallolla on kuljettavana vielä pitkä tie niin ruohonjuuritasolla, nuorisovalmennukseen panostamisessa, mutta myös jalkapallokansan mentaalisiin malleihin vaikuttamisessa. Ainakin minulle tämä sarjauudistus luo uskoa parempaan ja toivoa positiivisen kierteen mahdollisuudesta. Jäädään innolla odottamaan. Nyt meidän tehtäväksemme jää katsomoiden kansoittaminen ja seuratoiminnassa mukana oleminen.

P.S. Myös toisessa paremmin jääkiekkomaana tunnetussa maassa Valko-Venäjällä luovuttiin 14 joukkueen sarjasta viime kauden päätteeksi ja otettiin käyttöön dynaaminen ja kansainvälistä kilpailukykyä parantava "Tanskan malli". Realiteetit oli siis pakko tunnustaa sielläkin.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Pietarsaari All Night Long

Tänään keskiviikkona 7.huhtikuuta koittaa Jaron historian yksi tärkeimmistä päivistä. Putoamistaisteluiden ikuinen rupuseura on päässyt kerrankin edes jossain kilpailussa neljän parhaan joukkoon, kun se mittelee Tellus-hallissa Liigacupin välierässä jyväskyläläistä JJK:ta vastaan. Koko kaupunki on aidosti sekaisin. Jaro on sen ainoa tuotemerkki, joka tunnetaan myös muualla Suomessa. Tästä liigacupissa menestymisen sattumasta johtuen päätinkin lähteä selvittämään mistä pietarsaarelaisuudessa oikeastaan on kysymys. Hyppäsin junaan ja lähdin kohti Pohjanmaan lakeuksia.

Pietarsaari eli puhekielessä "Jeppis" sijaitsee Pohjanmaalla meren rannalla. Siellä on viimeisimpien tilastojen mukaan runsaat 19 000 asukasta eli suhteellisen pienestä kyläpahasesta on kysymys. Lähin suurempi kaupunki on Kokkola, jonne on matkaa reilut 20 kilometriä. Ominainen piirre Pietarsaarelle on sen kaksikielisyys. Enemmistö eli n.56% puhuu äidinkielenään ruotsia ja 41% suomea. Loput puhuvat muita kieliä kuten venäjää, bulgariaa tai norsunluurannikon murteita.

Kun saavun huhtikuisena tiistai-aamuna Pietarsaaren hieman hämyiseen keskustaan, minut toivottaa tervetulleeksi vanha ystäväni ja kollegani Krister Sundbergenheim. Hän on yksi kuuluisimpia pietarsaarelaisia kosmopoliitteja ja uuden ajan avantgardisteja, joka tunnetaan dekkaristina, bloggaristina ja myös erittäin intohimoisena sählyn pelaajana. Tapasin herra Sundbergenheimin täysin sattumalta yhtenä talvena Maltalla rusketusreissulla ja meistä tuli hyviä ystäviä.

Heti saavuttuani Pietarsaaren jylhänä seisovan raatihuoneen eteen minut valtaa outo tunne. Tälle kaupungille, joka ennen oli pelkkää mutaista merenpohjaa, tuntuu olevan tyypillistä sen muusta Suomesta erakoitunut ilmapiiri. Vasta 1500-luvulla maa ehti nousta sen verran, että kaupunki sai yhteyden mantereeseen. Tunnelma Pietarsaaressa on ahdistava ja sisäsiittoinen. Lähin rautatieasemakin sijaitsee Pännäisissä, yli 15 kilometrin taksimatkan päässä. Pietarsaarellahan on vahvat perinteet kaikenlaisten uudistusten jarruttajana. Niinpä Pohjanmaan rataa 1800-luvulla ei koskaan rakennettu Pietarsaareen asti paikallisten varustamoiden vastustuksesta johtuen.

Laivanrakennuksen lisäksi kaupunki on tunnettu sahateollisuudestaan sekä tervan ja puutavaran laivauksesta. 1800-luvun lopulla kaupunkiin tuli metalli- ja elintarviketeollisuutta, ja 1900-luvulla sellutehdas, joka on edelleen merkittävä työnantaja. Yllättävää kyllä, ei paperiteollisuus enää tue paikallista jalkapalloa yhtä suurilla summilla kuin ennen. Kun kysyn syytä tähän, saan Kristeriltä vastaukseksi vain omituista mutinaa Veikkausvoittovaroista ja pahasta monopolista, joka estää Jaron kehittymisen. Oli niin tai näin, eivät paikalliset yritykset näytä olevan kovinkaan urheiluorientoituneita.

Kello näyttää puoli yhtätoista aamupäivällä, kun istuudumme Kristerin uuden karhean Volvon nahkapenkeille ja päätämme tehdä pienen tutustumisretken Pietarsaaren vanhaan puutalokaupunginosaan Norrmalmiin eli tuttavallisemmin Skataan. Krister kertoo, että alue koostui alun perin enimmäkseen merimiesten asuinnoista. Teollistumisen myötä kaupunginosasta tuli kuitenkin työväenkaupunginosa. Pietarsaari on pysynyt edelleen enimmäkseen ruotsinkielisenä, vaikka erityisesti 1960-luvulla ja sen jälkeen kaupunkiin on muuttanut teollisuuden laajentuessa huomattavasti suomenkielisiä. Nämä alueet tuntuvat ulkopuolisen silmiin eräänlaiseltä sisäsiittoisuuden cocktailmixiltä. Siinä on tujaus rantaruotsalaista snobimaista eristäytymistä ja taas toisaalta suomalaisten teollisuusproletaarien uppiniskaista ahdasmielisyyttä. Tämä kaupunki tekee vierailijalleen pahan olon.

Kiertoajelun päätteeksi saavumme sinne kaikkein pyhimpään: Pietarsaaren keskuskentälle. Vaikka on jo huhtikuu, ei kenttä näytä erityisen hyvältä. Tähänaikaan vuodesta kenttä on jäinen ja koppurainen, väriltään hiukan harmahtavan keltainen. Lämmityskin kai löytyisi pinnan alta, mutta näillä leveysasteilla sellainen on vain kosmetiikkaa. Yllätyksekseni Krister kertoo todelliseen syyn, miksi lämmöt eivät vielä ole päällä. "Mitä paskempi kenttä, sen paremmin meidän Jaro pelaa etelän pellejä vastaan", naurahtaa aito pietarsaarelainen. "Olen täältä kotoisin ja pienestä pitäen sosiaalistunut tähän kusetuksen kulttuurin. Me emme oikeastaan ole edes osa Suomea vaan oma ruhtinaskunta, jos minulta kysyt", virkkoo Volvomies ilmeenkään värähtämättä. Ei liene yllätys, että myös liigacupin välierä joudutaan viemään halliin vaikka eletään jo huhtikuuta. Kaupungissa ei yksinkertaisesti ole pelikelpoisia kenttiä. Tällaista on elämä ghetossa nimeltä Pietarsaari.

Kun kuljemme Kristerin kanssa Pietarsaaren stadionin uumenissa pitkin puisia käytäviä, huomaan ettei mikään ole muuttunut siitä, kun viimeksi täällä vierailin vuonna 1997, kun kävin täällä pelaamassa kaupungin kakkosjoukkueena tunnettua JBK:ta vastaan. Kaikki on niin ihanasti rempallaan. Aurinkokatsomon laudatkin ovat hajoamispisteessä. Millään muulla suomalaisella liigastadionilla ei näe vastaavaa. Myös stadionin saniteettitiloissa tuoksuu voimakas urea. Tuntuu kuin joka toinen katsoja olisi tehnyt tarpeensa lattialle - kenties protestiksi? Pöntössäkin on hurjat jarrutusjäljet pyyhkimättä. Kenties ne sisältävät paikallisen herkkuravintolan Korv-Göranin lopputuotteita? Toisaalta oliskohan tämä slaavilainen rempallaan olo juuri se syy, miksi Jaro on saanut perinteisesti houkuteltua tänne niin paljon kohtuuhyviä itäeurooppalaisia puoli-ilmaisia pelaajavahvistuksia? Ehkä he tuntevat olonsa jotenkin kotoisaksi täällä? Niin sen täytyy olla, ainakaan muuta selitystä en keksi.

Vielä ennen lähtöäni Krister päättää esitellä minulle kaupungin ykkösharrastuksen. Se on tietenkin kortteliralli ja sitä ajetaan erityisesti viikonlopun iltoina. Tuhannet autokolonnat osallistuvat tähän pietarsaarelaiseen kullinpidennyksen juhlaan, mitä voi pitää huomattavan laajana kaupungin koon huomioon ottaen. Siihen osallistuvat autot täyttävät pitkinä jonoina pääkadun kummatkin kaistat sekä kaupungin torin.

Tämä autoilla tapahtuva vahvasti seksuaalinen akti kokoaa nuorisoa laajalti erityisesti ympäröivältä ruotsinkieliseltä maaseudulta. Tänään näyttää olevan hiljaisempi päivä, mutta silti muutamia autoletkoja on näkyvissä. Eräs paikallinen hieman gansterityyppinen nuorimies mustalla sängellä, nimeltään Aleksandr(nimi muutettu), kaartaa yhtäkkiä eteemme uuden karhealla avobemarillaan ja huikkaa Kristerille: "YO WHAT´+S UP ME BROTTA? LONG TIME NO C!" Krister on innoissaan vanhan tuttunsa kohtaamisesta: "PRIVET, PRIVET, MY BROTTA! WHAS` UPP??!.

Tilaisuus teki itsestäni varkaan ja päätin samantien haastatella paikallista rallikuskia. Pipopainen murtaen ruotsia puhuva Aleksandr(nimi muutettu) kertoo ajaneensa rallia jo pienestä pitäen. Muutamat sakotkin on tullut, mutta suuremmilta kolhuilta on vältytty (Koputtaa puuta). Kun tiedustelen mikä rallin ajossa viehättää, sanoo Aleksandr(nimi muutettu) haluavansa tuntea itsensä staraksi. "Kun ajan rallia, niin kaikki vastoinkäymiset unohtuu. Lisäksi on mahdollisuus tehdä vaikutus pissiksiin", perustelee mies mustissa aurinkolaisessaan ja hiphop-verkkareissaan. En kehtaa kysyä suoraan, mutta vaikuttaa kuin Aleksandr(nimi muutettu) olisi ratin takana pienessä maistissa. Krister kuitenkin vakuuttaa, ettei asia ole niin vakava. Tässä kaupungissa rattijuoppous on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Aivan lopuksi kaarramme vielä Korv Göränin, paikallisen grillimestan, pihaan ja tilaamme suuren annoksen kebabia ranskalaisilla. "Ota enemmän kastiketta", virkkoo pietarsaarelainen oppaani suupielet rasvassa. Yllätyksekseni paikalle saapuu myös koko Jaron joukkue verryttelyasuissaan ja tilaa iltapalaksi annokset. Toivotan heille onnea huomiseen välierään. Tällaista on pietarsaarelainen huippu-urheilu vuonna 2010.