torstai 1. lokakuuta 2009

Hetken tie on kevyt kulkea

Se oli lauantai, lokakuun kuudestoista vuonna 1999. Paunun pikavuorobussissa Tampereelta Valkeakoskelle 19-vuotias teinari-Runqvist siemaili Golden Capin vaniljasiideriä ja pyrki humaltumaan. Samassa bussissa istui myös vanha liigalegenda Mark Joseph ja puhui kännykkäänsä. Kun bussi saapui Valkeakoskelle jäimme molemmat samalla Tehtiksen pysäkillä. Tuo päivä on jäänyt elämään mielessäni näihin päiviin asti. Olin menossa silloin seuraamaan mestaruuden ratkaisevaa ottelua FC Haka-HJK, jonne edellisenä syksynä Mestarien liigassa kiimaa nostattanut HJK oli saanut peräti 5 bussilastillista vieraskannattajia taakseensa. Ilmassa oli vahvaa eteenpäinmenon tuntua. HJK:lla oli silloin hyvin nimivahva joukkue Kuqeineen, Vasaroineen, Kuivastoineen ja Tihisineen. Championsliigarahoilla rikastuneen HJK:n piti hallita liigakenttiä suvereenisti ja kasvattaa tulevina vuosina ympärilleen dynastia, jollaista ei suomalaisessa jalkapallossa oltu vielä nähty. Toisin kuitenkin kävi.

Vaikka HJK on toki historiatilastojen mukaan Suomen menestyksekkäin seura ja sillä pitäisi olla takanaan Suomen väkirikkaimmain talousalueen tuki, ei kyseisen seuran kannattaminen ole todellakaan ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana mitään suurta herkkua, vaan pikemminkin itsekidutusta ja tervanjuontia. Kaudella 1999 olin vielä ihastusvaiheessa oleva aloitteleva HJK-kannattaja, jonka ajatuksissa siinsi unelma eurooppalaisesta suurseurasta, joka johdattaisi koko Suomen jalkapallon uudelle tasolle miljoonabudjetteineen, tähtipelaajineen ja täpötäysine stadioneineen. Nyt syksyllä 2009 hyvää vauhtia keski-ikäistyvä Runqvist on voinut jo kauan aikaa sitten hymistellä noille hulluille ja sinisilmäisille nuoruuden fantasioilleen. Näiden 10 pitkän vuoden aikana olen nähnyt kolmatta sataa HJK:n ottelua ja vaeltanut tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä nähdäkseni raitapaitojen pelaavan. Samalla 10 vuoden matkalla olen saanut monta pysyvää hyvää ystävää ja tuttua, joille HJK merkitsee samaa kuin minullekin. Vaikka HJK:sta ei tullutkaan koskaan Suomen Rosenborgia, tuli siitä suuri elämäntapa. Loppupeleissä seuran menestyminen on kannattajalle täysin yhdentekevää. Tärkeää on vain liike.

Täysin kunnianhimoton seurajohto, väärä ja epäonnistunut pelaajapolitiikka, väärät ja epäonnistuneet valmentajat ja päämäärätön ajelehtiminen taantuvan Veikkausliigan sameissa vesissä kuvaavat viime vuosien HJK:n tekemistä. Klubin jatkuva ja turha kompurointi on tuottanut meille kannattajille vuosien saatossa suunnattoman määrän mielipahaa, traumoja ja syvää epätoivoa. Kyynisyys seurajohtoa kohtaan ja turhautuminen koko HJK-instituutiota ja klubilaista masokismia kohtaan onneksi unohtuvat hetkeksi ensi sunnuntaina Turussa, kun Klubi pelaa vuosiin yhden tärkeimmistä otteluistaan. Klubilaisille näitä pelejä ei todellakaan ole ollut liikaa viime kausina. On hetken tie taas kevyt kulkea.

Kymmenen vuotta sitten lokakuussa HJK hävisi tärkeän ratkaisevan ottelunsa Hakaa vastaan, kuten kävi myös kaudella 2001, kun samainen kyläseura kuritti Iiro Aallon johdolla Klubia viimeisessä ottelussa Finskin pimeässä lauantai-illassa. Monelle lienee vielä liiankin tuoreessa muistissa vuoden 2006 viimeinen kierros, kun HJK olisi voitolla Tampusta vienyt mestaruusratkaisun uusintaotteluun, mutta jälleen joutui Suomen menestyksekkäin jalkapalloseura pettymään. HC-kannattajille, jotka kiertävät oman seuransa peleissä kotona ja vieraissa, satoi tai paistoi, nämä ottelut jäävät mieleen katkerana, mutta siltikin rakkaana historiana. On huikeaa päästä ylihuomenna kiimaiselle Veritakselle. Iskeekö ikuinen totuus taas vasten kasvoja vai paistaisiko aurinko pitkästä aikaa risukasaan, se nähdään sunnuntaina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti