keskiviikko 21. lokakuuta 2009

TPS ja Honka - möhlääjien ainoa toivo?

HJK:ta jo yli kymmenen vuotta intohimoisesti seuranneelle kannattajalle lauantain upeat mestaruusjuhlat olivat ikimuistettava kokemus. Mestaruussikarit kärysivät, juhlahumu oli korkealla ja pikkutunneilla Tigerissa pääsi nostelemaan pokaalia Super-Mäkelän, Tsaari Popovitshin ja kumppaneiden kanssa. Viime kerrasta olikin kulunut jo aivan liian pitkä aika. Viimeksi syksyllä 2003 HJK-perhe pääsi nauttimaan kirkkaimmista mitaleista. Ehkä juuri sen takia mestaruuden voittaminen tuntuukin niin hienolta. Vaikka peli olikin lähes koko kauden melkoista kuraa, ei se himmennä mestaruuden arvoa pelaajien, seurajohdon tai meidän kannattajien silmissä. Mestaruus on aina mestaruus. Mutta kun juhlista on toivuttu, voi taas palata karuun arkeen ja tarkastella asioita analyyttisesti ja kriittisesti.

Kultamitalien takana HJK:n nykytodellisuus on kaikkea muuta kuin loistelias ja iloinen. Kuten HS.fi:n pietarsaarelainen uutispäällikkö ja tunnettu salibandymies Tero Hakola pisteliäässä kirjoituksessaan toteaa, on HJK surkeasti möhlinyt paikkansa nousta todelliseksi suomalaisen jalkapallon lippulaivaksi. Vaikka useimmat Klubin kannattajat ottivat verisesti nokkiinsa Hakolan provosoivasta kirjoituksesta ja alkoivat puolustaa rakasta mestariaan "honkalaisia" salaliittoja vastaan, otan itse Hakolan asiallisen kritiikin nöyränä vastaan.

On täysin totta, että HJK:lla pitkät ja menestyksekkäät perinteet omaavana ja miljoonapäisen talousalueen tukemana seurana pitäisi olla niin hyvät lähtökohdat, että sen tulisi voittaa mestaruus ainakin joka toinen kausi, mutta se ei tee lähimainkaan sitä. Jalkapalloliiga on paljon tasaisempi kuin mitä se olisi jos sen ainoa seura, jolla on mahdollisuus olla pohjoismaisella tasolla huippuseura, hyödyntäisi potentiaalinsa. Olisi koko liigalle edullista, että HJK voittaisi liigan 10 kertaa putkeen ja pelaisi sitten Mestarien liigassa muutaman kerran tai varmistaisi edes paikan viimeiselle karsintakierrokselle, koska se toisi tähän liigaan ihan kokonaisuudessaan paljon lisää resursseja ja mielenkiintoa. Oli hirvittävä tragedia, ettei HJK kyennyt hyödyntämään Mestarien liigan visiittiään millään tavalla, vaan rämpi sen jälkeen vuosikaudet ennen kuin edes voitti liigan, puhumattakaan euromenestyksestä.

Kauden kuluessa kannattajat kohdistivat suurimman kritiikkinsä valmentaja Muuriseen, vaikka tosiasiassa "Mursu" suoriutui kaudesta lähes puhtain paperein. Hän teki keskinkertaisella materiaalilla vain sen, mitä siltä kenties hieman ylioptimistisestikin odotettiin. Mielestäni todellinen ongelma on, että HJK:n seurajohto ei kohtaa tarpeeksi vastarintaa seuraihmisiltä. Se saa vuodesta toiseen puuhastella rauhassa: juoda kahvia, lukea Apu-lehteä ja pelata pasianssia toimistolla. Useimmat HJK:n harvalukuisista kannattajista haluaa valitettavasti vain haukkua ihan hyvää duunia tekevää Muurista ja esittää jotain naurettavaa "ainoaa oikeaa stadilaista jalkapalloseuraa", vaikka suurimmalle osalle nykypäivän helsinkiläisistä ei stadilaisuudesta ole tietoakaan. Jääkiekkopuolellahan Helsingin IFK jo kampanjoi itseään stadin slangilla, vaikka joukkue on täynnä savolaisia ja muita "maalaisia". Ei oikein toimi, pelkkää utopiaa. Aivan kuten on myös se naivistinen ajatus pelkillä "stadilais" junnuilla pelaamisesta, kuten Jokerit on Jaffa-Areenallaan saanut tänä syksynä kokea. Tietysti on hyvä, että klubi-kannattajilla on mielipiteitä omasta seurastaan. Pakko kuitenkin todeta, että kannattaisi edes välillä kurkistaa sieltä poterostaan ulos niin voisi nähdä muitakin näkökulmia kuin niitä peruskiveen juntattuja mantroja, joiden relevanssi ei ole mitenkään totuudenmukainen tai realistinen.

Miten sitten HJK saataisiin sille halutulle tasolle, jolle sen realistisesti ajateltuna pitäisi kuulua? Totta kai toivoisin, että HJK:n stadionilla ei aina tuulisi niin paljon. Totta kai toivoisin, että Finskin penkit olisivat sinisiä ja pehmeitä eivätkä ulosteen ruskeita ja epäergonomisesti muotoiltuja. Totta kai toivoisin, että Finskillä ei myytäisi Sibyllan kylmiä hodareita vaan aitoa hiillosmakkaraa kunnon grillistä. Ja olisihan se toki mahtavaa, jos HJK:ssa pelaisi enemmän niitä iki-ihania omia junioreita avauksessa. Nämä ovat yleensä niitä keinoja, jotka HJK:n kannattajien leirissä esitetään ratkaisuna HJK nostamiseksi uudelle tasolle. Ne ovat kuitenkin täysin epäoleellisia asioita, eivätkä liity Klubin todelliseen ongelmaan millään tavalla. HJK:n todellinen ongelma on se, että seuran johto tyytyy liian vähään. Ainoa tekemisen mittari vaikuttaa olevan se, että seura pysyy pystyssä vuodesta toiseen ja ehkä myydään pari pelaajaa, ettei A-lehtien ei tarvitse kuitata kaikkia tappioita. Se on mielestäni surkean vaatimatonta ja kunnianhimotonta suhtautumista. 2000-luvun alusta HJK on jopa pienentänyt budjettiaan ja tyytynyt entistä keskinkertaisempaan pelaajamateriaaliin. Samalla pelin taso on tietenkin laskenut.

Sekä seurajohdon kuin myös kannattajien leirissä on viime aikoina kuitattu tämän ylivertaisen potentiaalin tuhlaaminen sillä, että HJK:n on vaikea taistella resursseista kiekkoseurojen, muiden jalkapalloseurojen ja muun suurkaupungin virikkeiden ja humun rinnalla. Sen takia "on pakko" tyytyä vain murusiin. Kuitenkin jääkiekon puolella Jokerit vetää katsojansa aina Hyvinkään ja Järvenpään lähiöistä asti ja sponsorit ovat vahvaa valtakunnallista tasoa. Oulun Kärpät täyttää Raksilan ja kokoaa budjettinsa koko Pohjois-Suomen tuella. Pitäisi siis hyväksyä ajatus, että Klubissa on aidosti epäonnistuttu oman talousalueen määrittelemisessä. Mielestäni HJK:n talousalueen pitää olla koko Etelä-Suomi ellei jopa laajempi. HJK:sta ei todellakaan pidä yrittää sinisilmäisesti rakentaa identiteetiltään mitään naurettavien salaseurojen aitostadilaista omien nuorukaisten joukkuetta vaan sen pitää olla enemmänkin koko jalkapalloliigan timanttisen kova "maajoukkue" FC Köbenhavnin tai Rosenborgin tyyliin. Pelin tason on noustava!

Toisaalta meidän kriitikoidenkin on hyvä muistaa se, että ei HJK ole mikään irrallinen saareke ulkona muusta yhteiskunnasta. Esimerkiksi alussa mainitsemani Tero Hakolan kirjoitus heijastelee juuri sitä asennetta, että suomalaisen jalkapalloilun kaikki ongelmat muka kiteytyisivät HJK:hon. Vaikka kirjoituksessa onkin paikkansapitävyyden siemen, osoittaa kirjoittajalta mielestäni huomattavaa näkemyksen ja kokonaiskuvan hahmottamisen puutetta osoittaa syyttävällä sormella vain yhtä tahoa. Itse näkisin, että HJK:n suuri ongelma on se, ettei sille nykyisessä liigassa ole tarpeeksi varteenotettavia haastajia. Se kyllä säilyy kärkisijoilla, vaikka toimistossa pasianssia pelataankin. Koko liigan täytyisi uudistua. Joukkuemäärän karsiminen nostaisi liigan tasoa ja kärkiseurojen kaipaamia kovia otteluita. Anteeksi vaan, Tero Hakola, mutta HJK:n asiaa ei edistä Jaroa tai JJK:ta vastaan pelaaminen. HJK:n asiaa edistää Tepsiä ja Honkaa vastaan pelaaminen, ottelumäärien lisääminen, kauden pidentäminen ja koko liigan ammattimaisempi toiminta. Kaikki se, mitä Jaro ja muut liigan puoliamätöörijarruttajat kiivaasti vastustavat. Voidaan lisäksi aiheellisesti kysyä, mitä järkeä on ylläpitää kallista ja tehotonta liigatoimistoa pystyssä, kun se ei pysty auttamaan seuroja millään tavalla. Liigan menestyjiä pitäisi uskaltaa palkita, eikä aina vain tasapäistää joukkueita.

Vaikka Klubia kannatankin, niin sisimmässäni toivon, että TPS, Honka tai joku muu HJK:ta kunnianhimoisempi seura tekee sen, mihin HJK ei vielä ole halunnut pystyä: nousemaan Suomen FC Kööpenhaminaksi tai Rosenborgiksi. Vain sillä tavalla voidaan edes teoriassa saada Klubin toimistossa sellainen myrsky aikaan, että joku älyää lopettaa ainaisen pasianssin pelaamisen ja alkaa kiroilemaan pirskattia. Ehkä silloin HJK olisi aidosti pakotettu lähtemään peliin mukaan, iskemään vastaan ja hyödyntämään hyödyntämätöntä potentiaaliaan. Tai sitten ei?

P.S. Tämän hetkisessä jalkapalloliigassa on niin paljon korjattavaa, että tässä kirjoituksessa ei ole järkeä syventyä asiaan perusteellisemmin. Lupaan syventyä asiaan seuraavissa kirjoituksissani. Kiitos lukijoilleni ja kuplivaa syksyn jatkoa kaikille. We are the Champions!

maanantai 12. lokakuuta 2009

Hulinaa kaarteessa

Taas on pitkä viikonloppu takana ja uusi työviikko alkanut. Viikonlopun aikana saatiin MM-karsintalohkoissa taas orastavia ratkaisuja aikaan ja muutama maa jopa varmisti paikkansa Etelä-Afrikkaan. Suurin pommi mielestäni oli Saksan huikea vierasvoitto Luzhniki-stadionilla. Venäjän peli näytti hermostuneelta ja Saksa jyräsi ansaittuun voittoon latistaen samalla vahvasti isänmaallishenkisen tunnelman täpötäydellä areenalla. Se oli kaikkien antikliimaksien äiti. Toinen suuri voitto nähtiin Tanskassa, kun isännät varmistivat kisapaikkansa Ruotsin kustannuksella. Ja kun Portugali samaan aikaan voitti Unkarin, tarkoitti se Ruotsin kisahaaveiden murenemista. Viimeisessä pelissä Portugali saa vastaansa Maltan, joten puppelointia lienee turha odottaa. Onnittelut voidaan lähettää lisäksi serbeille ja italialaisille, jotka varmistivat kisalippunsa. Tietenkin on pakko noteerata myös Bosnian odotettu voitto Eestistä, mikä tarkoittaa Bosnian etenemistä jatkokarsintaan. Olisi hienoa saada jälleen yksi uusi maa lopputurnaukseen. Onnea yritykseen. Suomi ei siinä vielä ole onnistunut.

Nuorekas Suomi pelasi toki myös karsintaottelun ja otti komean voiton Walesistä yllättävien nimien johdolla. Roni Porokaran ja Niklas Moisanderin maalit lunastavat niitä odotuksia, joita Suomen maajoukkueen uuteen polveen on asetettu. Nyt vaan tarvitaan lisää samanlaisia nuoria onnistujia, jotka voivat pikkuhiljaa hypätä vanhojen kehäraakkien puhkikuluneisiin saappaisiin. Saksaa vastaan nähdään ainakin uusi toppari, kun sekä Pasanen että Tihinen ovat pelikiellossa. Mielenkiintoista nähdä minkälainen keskiviikon soppa Stu Baxterin kattilassa porisee. Hermanni Vuorisen maalivainu sakupakkeja vastaan olisi ihan mukava katsastaa.

Vaikka Wales-voitto olikin komea, suurimman huomion on jälleen kerännyt ottelun aikana tapahtunut "kannattajien häiriköinti". Poliisi otti kiinni tai pidätti toista kymmentä kannattajaa ottelun aikana. Ottelun jälkeen tunnelma oli stadikan käytävillä jopa anarkistinen. Viime aikoina lehtiä lukemalla onkin saanut sellaisen kuvan, että suomalaiset kannattajat alkavat olla Euroopan ykkösiä katsomorähinöinnissä. Palloliitto on saanut kerta toisensa jälkeen noukkia postiluukustaan ikäviä sakkolappuja, jotka ovat aiheutuneet esimerkiksi karsintaotteluiden räjähteistä tai nuorten EM-kisojen savuista ja soihduista. Otsikoilta ei siis vältytty tälläkään kertaa.

Kannattajien syyttäminen kaikesta ja aina on äärimmäisen helppoa. Kunhan vain syyttää. Pitäisi kuitenkin uskaltaa katsoa asiaa hieman syvemmältä. Vaikuttaa pahasti siltä, että Suomessa suurtapahtumien järjestyksenvalvonta ja poliisitoiminta on hyvin kehittymätöntä. Jo viime kesäkuussa poliisilta pääsi täysin homma lapasesta, kun satoja venäläisiä päästettiin Mannerheimintiellä haastamaan riitaa ja heittelemään lasipulloja rauhanomaisesti marssivien Suomi-kannattajien sekaan. Tuloksena poliisin virheestä oli Suomen mittakaavassa vakava mellakka, vaikka onneksi pahoilta loukkaantumisilta vältyttiinkin. Samassa ottelussa venäläisten annettiin heitellä katsomossa soihtuja ja pommeja kenenkään puuttumatta asiaan. Nyt Wales-pelissä järjestysmiehet ja poliisi rantautuivat keskelle kannattajien kaarretta poistamaan yksittäisiä ihmisiä, jotka olivat syyllistyneet niinkin rankkoihin rikoksiin kuin salapullosta juomiseen ja tupakointiin. Jotain pelisilmää kannattaisi järjestyshenkilökunnan ehkä käyttää. Kannattajien piirissä "daifujen" ja "jouhan" perseilyyn ollaan lähes yksimielisesti tyytymättömiä. Salapullojen poistaminen kuuluu portille, ei katsomoon. Samoin kannattaa miettiä onko järkeä survoutua joukolla täpötäyteen katsomoon poistamaan tupakki suupielestä?

Loppujen lopuksi tässä kaikessa on vaan kyse siitä, että vielä ei suomalaista potkupallokannattajaa koeta yhtä pelottavaksi tai vaaralliseksi kuin esimerkiksi venäläistä tai puolalaista "huligaania". Mitenkään muuten ei ole selitettävissä vierassektiossa vapaa soihduttaminen ja muu pikkusikailu. Todennäköisesti siellä saa myös ryypätä ja polttaa vapaasti? Toki se on sallittua myös muissa kotikannattajien kaarteen ulkopuolisissa tuulari- ja katkiskatsomoissa, kuten Wales-pelissä huomattiin.

Kun SMJK:n upea kannattajakatsomo kasvaa ja kannattajakulttuuri kehittyy, olisi perin suotavaa myös poliisitoiminnan kehittäminen. Mitäpä jos seuraavan kerran jätettäisiin se idioottimainen katsomon keskelle survominen väliin ja hoidetaan homma kuten suuressa maailmassa: portilla tarkastaen ja kameravalvontaa hyväksikäyttäen. Kun poliisi jokatapauksessa kuvaa tapahtumaa, niin ei sitä "terroristia" tarvitse välittömästi lähteä pois repimään. Näin vältytään suuremmilta ongelmilta ja mahdollisilta mellakoilta. Varmaa on, että kannattajien mitta alkaa olemaan täysi. Jos järjestyshenkilökunnan ala-arvoinen asenne ei muutu, voi tulla pahaa jälkeä. Miten olisi vaikka se kuuluisa United Smile?

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

"Suuri isänmaallinen sota"

Moskovasta kajahtaa lauantaina. Vanhat Toisen Maailmansodan kiistakumppanit Venäjä ja Saksa ottavat yhteen Luzhnikin suurella urheiluareenalla. Venäläiset lehdet ovat vuodattaneet tekstiä jo useita päiviä tästä titaanien kohtaamisesta ja myös kansa tuntuu odottavan vesikielellä MM-karsinnan kohtalon ottelua. Minäkin odotan ottelua suurella jännityksellä. Myin jopa oman rakkaan Suomen maajoukkueen kausikorttini eteenpäin, kun huomasin, että Suomen ottelu pelataan päällekkäin tämän klassikon kanssa. Mahdollisuutensa kisapaikkaan menettänyt Suomi kun pelaa enää vain kunniasta, joten tällaisen historiallisen spektaakkelin väliin jättäminen olisi tuntunut kornilta. Ja onhan tämä nyt edes jonkinlainen protesti häpeälliselle Liechtenstein-tappiolle.

Tämä ei ehkä tule monille teistä kovinkaan suurena yllätyksenä, mutta tunnustaudun pienen pieneksi slavofiiliksi ja ryssän rakastajaksi. Minua on jo toistakymmentä vuotta kiehtonut suuresti itänaapurimme kulttuuri ja politiikka sekä siinä sivussa myös jalkapallo. Lauantaina ajattelin hakea marketista muutaman maustekurkun ja Alkosta 100 grammaa vodkaa ja virittäytyä NTV-kanavan kristallin kirkkaan nettistreemin ääreen jännäämään "Suuren isänmaallisen sodan" uusintaottelua. Venäläistä selostusta kuunnellessa tulee paremmin eläydyttyä paikalliseen mentaliteettiin ja tapahtuman tunnelmaan. Siinä sivussa oppii tietenkin myös venäläisiä fraaseja. Ja onko mitään niin järisyttävää ja tunteikasta kuin kuunnella 80 000 venäläisen hoilaavan vanhan kunnon kommunistin Aleksandr Aleksandrovin säveltämää Venäjän hymniä? Tästähän me suomalaisetkin saimme jo hieman esimakua viime syksynä, kun Veli Lampi ja kumppanit kävivät tekemässä vähän omia maaleja Lokomotiv Stadionilla. Tämä kerrassaan loistava ja upea hymni oli valitettavasti 1990-luvulla jonkinaikaa poissa käytöstä, kun Neuvostoliitto lakkautettiin. Presidentti Boris Jeltsin yritti kitkeä kaiken kommunismiin viittaavan Venäjältä ja niinpä valitettavasti myös tämä upea hymni vaihtui perin mitään sanomattomaan ja tylsään Mihail Glinkan säveltämään Patrioottiseen lauluun. Ongelmallista oli, että tuossa laulussa ei ollut lainkaan sanoja. Olympialaisissa Venäjän urheilijat valittelivat, kun joutuivat seisoskelemaan palkintopallilla tuppisuina. Samoin Venäjän maajoukkueen pelaajat väittivät hymnin latistavan taistelutahtoa ennen ottelua. Lopulta Ex-KGB agentti Vladimir Putinin noustua valtaan, ei enää ollut ongelmaa vaihtaa takaisin kansan rakastamaa kansallislaulua. Toki sanat vaihdettiin nyky-Venäjää paremmin kuvaavaksi, mutta se tärkein eli isänmaallinen ja ihon kananlihalle nostattava sävel oli taas palannut. Nyt on taas suuren urheilujuhlan tuntua.

Venäläisissä lehdissä ykköspuheenaiheena on ollut Luzhnikin tekonurmen vaikutus Saksan pelaamiseen. Ei ihme, sillä harvalla saksalaisella jalkapalloammattilaisella on kokemusta keinonurmella pelaamisesta. Saksassa ammattilaisjalkapallo on luonnonnurmien peli ja vain amatöörit ja juniorit pelaavat tekonurmilla. Niinpä Saksan maajoukkue on koko alkuviikon ajan yrittänyt totutella muovikenttään Mainzin harjoitusleirillä, jossa joukkue treenaa paikallisen junnujoukkueen kotikentällä. Tuon kentän pitäisi olla ominaisuuksiltaan lähellä Luzhnikin kenttää. Saksan jalkapalloliiton edustajat ovat yrittäneet vakuutella, että Saksan maajoukkue ei anna turhaa painoarvoa alustalle, eikä missään nimessä aio laittaa kentän piikkiin ottelun tulosta. Hyvin ammattimaista puhetta, mutta kaiken takaa huokuu kuitenkin jonkinlainen epävarmuus ja pelko. Saksa on harjoitellut suljettujen ovien takana koko viikon, kun samaan aikaan Venäjän maajoukkue on pitänyt avoimia harjoituksia Moskovassa ja paistetellut itsevarman oloisena median edessä. Vaikka Venäjälläkin arvostetaan enemmän luonnonnurmea kuin keinokenttiä, on Venäjän maajoukkue tottunut muoviin, kun suurin osa pelaajista pelaa Venäjän liigassa. Liigassa pelaa muutama joukkue kotiotteluitaan muovilla ja keväisin tekonurmi on varmasti monelle tuttu rospuuttokelin harjoitusalusta. Viime EM-karsinnoissa joukkue löi ratkaisevassa ottelussa Englannin samassa Luzhnikin muovihelvetissa. Itseluottamus varmasti vain kasvaa, kun Mainzista kuului tulos Saksan kenraaliharjoituksesta. Maajoukkue hävisi paikalliselle junnujoukkueelle harjoitusottelussa 0-1. Pelin jälkeen saksalaiset olivat selitelleet tulosta märällä keinonurmella, joka sai pallon käyttäytymään oudosti. Saapa nähdä sataako lauantaina?

Englannin ja Saksan kohtaamisissa englantilainen keltainen lehdistö on yleensä revitellyt matseja Toisen maailman sodan uusintaotteluina ja herkutellut ties minkälaisella ala-arvoisella ja mauttomalla sotasanastolla. Onneksi Venäjän lehdistö ei ole sortunut tällaiseen moukkamaisuuteen vaan se on keskittynyt pysymään asialinjalla. Neuvostoliittoa tai Natsi-Saksaa ei enää ole, joten tähän otteluun on turha hakea virikkeitä historian tapahtumista. Päinvastoin. Tässähän kohtaavat nykyajan parhaat kaverukset, jotka yhdessä puuhaavat Itämeren alittavaa NordStream-kaasuputkea suuressa sovussa. Maiden nykyisistä hyvistä suhteista viestii myös ennen ottelua järjestettävä Saksan ja Venäjän välinen vanhojen legendojen kohtaaminen. Maalivahtilegenda Lev Jashinin muistoksi pelattavaan Luzhnikin esiotteluun on lennätetty esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Lothar Mattheus, Fredi Bobic, Dieter Eilts ja Marco Rehmer, jotka kohtaavat Rinat Dassajevin, Valeri Karpinin, Juri Kovtunin, Georgi Jartsevin ja muiden entisten venäläistähtien isäntäjoukkueen.

Vaikka kabinetin puolella ollaankin hyviä ystäviä, ei kaikkea neuvostosymboliikkaa silti ole unohdettu. Katsomon puolella historiallinen ulottuvuus tulee esille, kun kaarteen yhtyneet Venäjä-ultrat aikovat ennen ottelun alkua levittää massiivisen katsomolakanan, joka on suora kopio "Äiti Neuvostoliittoa" esittävästä sodanaikaisesta isänmaallisesta probaganda-julisteesta. Hyökkäykseen punaiset!

P.S. Veikkaan, että Venäjä voittaa 2-1 Pavljutsenkon maaleilla. Jatkohoitoa sakuille antaa keskiviikkona liittoutuneiden edustaja Stu Baxter.

torstai 1. lokakuuta 2009

Hetken tie on kevyt kulkea

Se oli lauantai, lokakuun kuudestoista vuonna 1999. Paunun pikavuorobussissa Tampereelta Valkeakoskelle 19-vuotias teinari-Runqvist siemaili Golden Capin vaniljasiideriä ja pyrki humaltumaan. Samassa bussissa istui myös vanha liigalegenda Mark Joseph ja puhui kännykkäänsä. Kun bussi saapui Valkeakoskelle jäimme molemmat samalla Tehtiksen pysäkillä. Tuo päivä on jäänyt elämään mielessäni näihin päiviin asti. Olin menossa silloin seuraamaan mestaruuden ratkaisevaa ottelua FC Haka-HJK, jonne edellisenä syksynä Mestarien liigassa kiimaa nostattanut HJK oli saanut peräti 5 bussilastillista vieraskannattajia taakseensa. Ilmassa oli vahvaa eteenpäinmenon tuntua. HJK:lla oli silloin hyvin nimivahva joukkue Kuqeineen, Vasaroineen, Kuivastoineen ja Tihisineen. Championsliigarahoilla rikastuneen HJK:n piti hallita liigakenttiä suvereenisti ja kasvattaa tulevina vuosina ympärilleen dynastia, jollaista ei suomalaisessa jalkapallossa oltu vielä nähty. Toisin kuitenkin kävi.

Vaikka HJK on toki historiatilastojen mukaan Suomen menestyksekkäin seura ja sillä pitäisi olla takanaan Suomen väkirikkaimmain talousalueen tuki, ei kyseisen seuran kannattaminen ole todellakaan ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana mitään suurta herkkua, vaan pikemminkin itsekidutusta ja tervanjuontia. Kaudella 1999 olin vielä ihastusvaiheessa oleva aloitteleva HJK-kannattaja, jonka ajatuksissa siinsi unelma eurooppalaisesta suurseurasta, joka johdattaisi koko Suomen jalkapallon uudelle tasolle miljoonabudjetteineen, tähtipelaajineen ja täpötäysine stadioneineen. Nyt syksyllä 2009 hyvää vauhtia keski-ikäistyvä Runqvist on voinut jo kauan aikaa sitten hymistellä noille hulluille ja sinisilmäisille nuoruuden fantasioilleen. Näiden 10 pitkän vuoden aikana olen nähnyt kolmatta sataa HJK:n ottelua ja vaeltanut tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä nähdäkseni raitapaitojen pelaavan. Samalla 10 vuoden matkalla olen saanut monta pysyvää hyvää ystävää ja tuttua, joille HJK merkitsee samaa kuin minullekin. Vaikka HJK:sta ei tullutkaan koskaan Suomen Rosenborgia, tuli siitä suuri elämäntapa. Loppupeleissä seuran menestyminen on kannattajalle täysin yhdentekevää. Tärkeää on vain liike.

Täysin kunnianhimoton seurajohto, väärä ja epäonnistunut pelaajapolitiikka, väärät ja epäonnistuneet valmentajat ja päämäärätön ajelehtiminen taantuvan Veikkausliigan sameissa vesissä kuvaavat viime vuosien HJK:n tekemistä. Klubin jatkuva ja turha kompurointi on tuottanut meille kannattajille vuosien saatossa suunnattoman määrän mielipahaa, traumoja ja syvää epätoivoa. Kyynisyys seurajohtoa kohtaan ja turhautuminen koko HJK-instituutiota ja klubilaista masokismia kohtaan onneksi unohtuvat hetkeksi ensi sunnuntaina Turussa, kun Klubi pelaa vuosiin yhden tärkeimmistä otteluistaan. Klubilaisille näitä pelejä ei todellakaan ole ollut liikaa viime kausina. On hetken tie taas kevyt kulkea.

Kymmenen vuotta sitten lokakuussa HJK hävisi tärkeän ratkaisevan ottelunsa Hakaa vastaan, kuten kävi myös kaudella 2001, kun samainen kyläseura kuritti Iiro Aallon johdolla Klubia viimeisessä ottelussa Finskin pimeässä lauantai-illassa. Monelle lienee vielä liiankin tuoreessa muistissa vuoden 2006 viimeinen kierros, kun HJK olisi voitolla Tampusta vienyt mestaruusratkaisun uusintaotteluun, mutta jälleen joutui Suomen menestyksekkäin jalkapalloseura pettymään. HC-kannattajille, jotka kiertävät oman seuransa peleissä kotona ja vieraissa, satoi tai paistoi, nämä ottelut jäävät mieleen katkerana, mutta siltikin rakkaana historiana. On huikeaa päästä ylihuomenna kiimaiselle Veritakselle. Iskeekö ikuinen totuus taas vasten kasvoja vai paistaisiko aurinko pitkästä aikaa risukasaan, se nähdään sunnuntaina.