tiistai 22. syyskuuta 2009

Rahaa niin että ranteita pakottaa...

No niin. Vihdoin se sitten paljastui. Pari viikkoa sitten varmistuneen Veikkausliigan ja Urho TV:n välisen TV-sopimuksen arvo on noin 6 miljoonaa euroa. Kun sopimuksen kesto on viisi pitkää vuotta, tekee se siis noin 1,2 miljoonaa per kausi. Tosin alustavien kaavailujen mukaan korvaussummat kasvavat vasta sopimuksen vanhetessa, joten ensimmäisillä kausilla tuskin saadaan ihan noin paljoa tahnaa leivän päälle. Oli miten oli, uusi aikakausi on alkamassa suomalaisessa jalkapallossa.

Miten tähän kaikkeen sitten pitäisi oikeastaan suhtautua? Periaatteessa tässä on ilmiselvää eteenpäinmenoa aikaisempaan tilanteeseen, sillä tähän kauteen asti Veikkausliiga(tai pikemminkin Veikkaus Oy) on joutunut itse maksamaan siitä, että otteluita ylipäätään näytetään televisiossa. Tämä surullinen fakta kuvaa hyvin sitä, kuinka syvissä vesissä kotimainen liigajalkapalloilu kyntää joutuessaan tyrkyttämään itseään näkyvyyden toivossa. Urheilukanavan tv-toteutus Tuomas Virkkusen selostaessa on ollut paikoin jopa ihan kunniallista julkisuutta kotimaiselle jalkapallolle. Valitettavasti kyseinen tuote ei tällä hetkellä kiinnosta kuin korkeintään pahimpia kotimaiseen jalkapalloon vihkiytyneitä lajifriikkejä ja näitä kieroutuneita yksilöitä on todella harvassa.

Suuren yleisön silmissä epäkiinnostavan potkisliigan saamat 1,2 miljoonaa vuodessa kuulostaa summana toki kohtalaiselta, mutta kun sille löytyy 14 jakajaa, niin jäljelle jää vain murusia jaettavaksi. Keskimäärin summa on siis noin 85 000 euroa seuraa kohden, eikä tämäkään summa vastaa alkuvuosien vieläkin matalampaa jakojäännöstä. Helpoin ratkaisu seurakohtaisen potin kasvattamiseksi olisi varmastikin liigan joukkuemäärän supistaminen. Samalla voisi olettaa liigassa pelattavien kovatasoisten otteluiden määrän nousevan, millä olisi kaiken järjen mukaan myönteinen vaikutus kansainvälisiä otteluita pelaaville seuroillemme.

Asiaa ei tietenkään helpota myöskään se, että myös liigatoimisto on tungemassa lusikkaansa soppaan ja aikoo rohmuta sopimuksesta oman osansa. Nykyisinhän tilanne on siinä mielessä perverssi, että Veikkausliiga RY elelee käytännössä seurojen tuella. Liigaseurojen on esimerkiksi pakko luovuttaa kaikki parhaat kentänlaitamainospaikkansa ilmaiseksi Veikkausliigalle, jotta se voisi rahoittaa toimistokulujansa. Massiivinen markkinointiorganisaatio syö hirvittävästi resursseja, mutta tulokset ovat laihat. Kaiken tämän hulluuden joutuvat rahoittamaan liigaseurat omasta pussistaan. Muissa maissa liigaorganisaatio on seuroja varten, meillä seurat liigaa varten.

Tuolla todennäköisesti reilusti ylikanttiin spekuloimallani 85 000 eurolla vuodessa seuraa kohden ei selvästikään mitään hurjia kulutusjuhlia tulla saamaan aikaan. Toki jollekin RoPSille, Jarolle tai vaikkapa KuPSille tuollainen pieni lisätuki kauden budjettiin on varmasti ihan tervetullut lisä ja sillä voi palkata muutaman ulkomaalaisen halpatyöntekijän vaikkapa Sambiasta, Unkarista tai Bulgariasta. Kilpailu liigan häntäpäässä tulee siis varmasti kovenemaan ja ilmasilta vain kiihtyy loppukaudesta. Tietysti rahan voi käyttää myös velkoihin ja laskuihin, niin ei tarvitse turvautua palkkaturvaan tai syödä kylmää makaroonilaatikkoa pukukopissa, kuten erään liigaseuran entisen toiminnanjohtajan urbaani legenda kertoo.

Kotimaisille "suurseuroille" kuten TPS:lle tai HJK:lle ei sopimuksesta tule olemaan suurta hyötyä aiempaan verrattuna. Se ei tuo juurikaan lisäarvoa niiden toimintaedellytyksiin. Syntyykin kysymys siitä, pitääkö tv-rahojen jakamisessa noudattaa demokraattista tasajakoa vai olisiko ehkä sittenkin parempi, että myös kilpailullinen menestys huomioitaisiin? Suomen mestarille olisi nyt kerrankin mahdollisuus jakaa kunnollinen palkkio liigan voittamisesta. Tähän kun ynnätään vielä Uefan jakamat rahat Mestarien liigan karsintoihin osallistumisesta, niin kansallisen sarjan voittamisesta palkintona olisi jo jotain muutakin kuin pelkkää kunniaa. Yltiödemokraattisessa liigahallituksessa tällaisen idean läpimeno on kuitenkin epätodennäköistä, kun totutut jarruttajaseurat tietysti äänestäisivät tällaista sopimusta vastaan. Kannattaisiko silti miettiä kumpi loppujen lopuksi kehittää suomalaista jalkapalloa enemmän, tasapäistäminen ja sosiaalipalloilu vai rehti menestyksestä, yrittämisestä ja tuloksesta palkitseminen?

Mielestäni kuitenkin parasta vastinetta tv-rahoille toisi niiden sijoittaminen liigan olosuhteisiin. Pistetään nyt vihdoinkin kuntoon ne naurettavat putkitelinekatsomot tai laitetaan edes lämmitykset niille kentille joilta se edelleenkin puuttuu. Vain saattamalla olosuhteet edes hieman 2000-luvun vaatimuksia vastaaviksi voidaan tienata liigalle sen paljon kaipaamaa uskottavuutta. Eli ehdotankin, että tv-tulot korvamerkitään niiden seurojen osalta, joilla vielä on olosuhteissa puutteita. Ei taida tämäkään ehdotus tietenkään läpi mennä, mutta heitinpä pähkinän puupäille purtavaksi.

Ja jottei se karu totuus unohtuisi, niin todettakoon lopuksi ihan vaan vertailun vuoksi Suomen selkeän ykköslajin jääkiekon tv-sopimuksen arvo. Paikallinen SM-liiga nettoaa mukavat 12 miljoonaa euroa per kausi. Tämä on 10 kertaa sen minkä Veikkausliiga sopimuksellaan tienaa. Voisiko tästä päätellä, että jääkiekon SM-liiga on kymmenen kertaa uskottavampi sarja kuin "kotoinen" Veikkausliigamme?

tiistai 15. syyskuuta 2009

Mielenkiintoinen Mestarien liiga

Uefan Mestarien liigaa, tai tuttavammin UCL:ää, on jo vuosia totuttu pitämään pöhöttyneiden ja raharikkaiden seurojen sarjana. Sinne ei pienemmillä ja köyhemmillä mestareilla ole ollut asiaa kuin ehkä teoriassa. Suurten maiden kiintiöpaikat ja pikkumaille lähes mahdoton karsintasysteemi ovat pitäneet huolen, ettei tähdenlentoja ole päässyt tapahtumaan. Kun samat suurseurat pelaavat vain keskenään ja myös jakavat kansainvälisesti huippusuositun liigan tuotot sisäpiirissä, on se tarkoittanut samalla tuloerojen entistä räikeämpää kärjistymistä. Viimeisimpien tilastojen mukaan esimerkiksi Chelsea on tienannut viimeisen kuuden vuoden aikana yhteensä 183,7 miljoonaa euroa palkintorahoja. Viime kaudella ManU, Chelsea, Barcelona ja Bayern München tienasivat UCL-rahaa kukin yli 30 miljoonaa euroa. Summat saattavat kuulostaa kovilta, mutta kun ne suhteuttaa suurseurojen satojen miljoonien eurojen budjetteihin, eivät ne enää tunnukaan niin suurilta summilta. Enemmänkin kyseessä on kompromissi maailman rikkaimpien seurojen ja Euroopan jalkapalloliitto Uefan välillä. Huippuseurat lohkaisevat leijonan osan Champions Liigan tuotoista itselleen, mutta tällä järjestyksellä Uefa pystyy estämään rikkaiden irtautumisen sateenkaareensa alta ja pitämään jalkapalloperheensä tukevammin koossa.

Vaikka pelin taso ja seksikkäiden huippupelaajien määrä onkin varmasti ehdotonta huippuluokkaa Mestarien liigassa, on siitä viime aikoina jollain tavalla puuttunut se paras hohtonsa. Kaikella kunnioituksella Real Madridia, Liverpoolia, Chelseaa tai vaikkapa Juventusta kohtaan, ei meikäläinen ole jaksanut enää pitkään aikaan innostua, kun samat "kauniit ja rohkeat" tahkoavat ilta toisensa jälkeen samoja väsyneitä ja sisäsiittoisia otteluitaan. Onneksi juuri tämän takia Uefan avarakatseinen puheenjohtaja Michel Platini teki tälle kaudelle reformeja, jotka toivottavasti muuttavat liigaa edes hieman monipuolisempaan, mielenkiintoisempaan ja vähemmän säätiöidympään suuntaan.

Platinin reformit suosivat erityisesti pienten ja keskisuurten maiden mestareita, joiden ei enää tarvitse kohdata Englannin tai Espanjan kolmosia päästäkseen lihapatojen äärelle. Otetaanpa esimerkiksi vaikka Hannu Tihisen ja Veli Lammen edustama FC Zürich, joka normaalisti olisi ollut lähes mahdottoman urakan edessä karsintavaiheessa. Nyt liigapaikka irtosi voitolla latvialaisesta FC Ventspilsistä. Vastustajaksi karsinnan viimeisellä kierroksella olisi voinut toki osua myös Kyproksen, Moldovan, Unkarin tai Israelin mestari. Myös nuo seurat kohtaavat FC Zürichin kaltaisen joukkueen paljon mielummin kuin joutuisivat Arsenalin, Atletico Madridin tai Olympique Lyonin teurastettavaksi. Paikka auringossa aukeaa siis "pienille" nykyään huomattavasti helpommin kuin aiempina vuosina. Ja lohdutuksena mahdollisille "luusereille" on jaossa vielä mukava takaportti Eurooppa-liigaan.

Pienille ja keskisuurille seuroille pääsy Mestarien liigaan on todella iso juttu, sillä jo itse liigaan pääsystä napsahtaa tilille rapiat 7,1 miljoonaa euroa. Lohkovaiheessa jokainen voitto kasvattaa tiliä 800 000 eurolla ja tasuristakin irtoaa vielä 400 000 euroa. Tästä näkökulmasta katsottuna on suorastaan käsittämätöntä, että suomalaiset eivät ole kiinnostuneita tästä oljenkorresta. Mestarien liigan karsintoja ei näytetä miltään kotimaiselta tv-kanavalta. Suuri yleisö tuskin edes tietää, että sellaisia pelataan. Määrätietoisella joukkueen kokoamisella, hyvällä valmistautumisella, ennakkoluulottomalla taloudellisella satsauksella ja pienellä arpaonnella myös suomalainen joukkue voi onnistua murtautumaan sisään rahaliigan onnelaan. Pitäisi vaan pystyä kaatamaan se Itävallan, Sveitsin, Tanskan tai vaikkapa Bulgarian mestarin tasoinen vastustaja(Tampu-Levski, nevö foget...). Miettikääpä sitä, jos HJK olisi Mestarienliigan kaudellaan syksyllä 1998 päässyt käsiksi nykyisiin UCL-tienesteihin? Se olisi tienannut palkintorahaa voitollaan ja kahdella tasurilla järkyttävät 8,7 miljoonaa euroa. Se on nykyisen HJK:n yli 4 vuoden seurabudjetin verran kahisevaa. Täytyykin vilpittömästi toivoa, että raha-TPS voittaisi mestaruuden syksyllä. Ensi kaudeksi sitten Sairanen laittaisi oikein kunnolla haisemaan. Suomen mittakaavassa hyvin suurenkin panostuksen saisi helposti takaisin, jos ja kun portit vehreämmille pelikentille aukeavat...

Illalla Suomen jalkapallomaajoukkueen viime viikon epäonnen soturi Hannu Tihinen saa onneksi edes hieman lohdutusta murskautuneille MM-haaveilleen, kun mies pääsee kokeilemaan puolustustaitojaan itse Ronaldoa, Raulia, Kakaa, Xabi Alonsoa, Karim Benzemaa ja muita Real Madridin todellisia mega-vautsivau-supertähtiä vastaan. FC Zürichille, joka on siis eurooppalaisessa mittakaavassa melko pieni tai keskikokoinen seura, illan ottelun merkitys on valtava. Vaikka Sveitsin liiga onkin suhteellisen kovatasoinen sarja, ei tämän tasoista vastustajaa vastaan pääse siellä koskaan pelaamaan. Samalla toteutuu vanha kunnon "Daavid vastaan Goljat"-asetelma, jossa annetaan edes teoreettinen mahdollisuus heikommalle yllättää. Vaikka varmasti monet nauttisivatkin enemmän absoluuttisten huippuseurojen keskinäisistä kohtaamisista ja syntyvästä robottimaisen täydellisestä pelistä, on mielestäni kuitenkin paljon jännittävämpää ja mielenkiintoisempaa katsella vaihteeksi hieman piskuruisemman ja mahdollisesti myös epäseksikkäämmän seuran pyristelyä ylivoimaista pahaa jättiläistä vastaan. Eläköön FC Zürich, eläköön Debrecen, APOEL Nicosia ja Unirea Urziceni! Tällaista Mestarien liigaa minä haluan seurata.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Sedu Koskinen - sateentekijä vai tunteeton despootti?

Valkeakosken Hakan hallituksen puheenjohtaja ja suurin osakkeenomistaja Seppo "Sedu" Koskinen ei jätä ketään kylmäksi. Ravintolaparonin viimeisin tempaus oli seuran pitkäaikaisen päävalmentajan Olli "Oka" Huttusen erottaminen. Kukapa olisi uskonut, että yli 30 vuotta uskollisesti Hakaa palvellut maalivahtilegenda joutuisi lähtemään rakkaasta seurastaan näin ikävällä tavalla? Eikö Sedu oppinut mitään viime syksyn Popovitsh-episodista? Silloinkin pitkään seuraa palvellut seuraikoni laitettiin kylmästi pihalle ilman minkäänlaista mahdollisuutta tyylikkäisiin jäähyväisiin. Sedun maine Hakan sateentekijänä sai ikävän tahran.

Kuten Vallun tapauksessakin kävi, myös Huttusen potkut ovat herättäneet paljon närkästystä jalkapallopiireissä, jossa niitä pidetään epäoikeudenmukaisina ja asiattomina. Kun katsoo Hakan pelaajamateriaalia, niin seura on pärjännyt vähintäänkin kohtuullisesti jalkapalloliigassa ja varsinkin alkukausi oli suorastaan loistava. Samoin potkujen ajankohta kummastuttaa. Oka Huttunen on ollut syyskuun alun maajoukkueen matkassa ja joutui ottamaan kengän kuvan takapuoleensa puhelimen välityksellä. Eikö Sedulla ollut pokkaa tehdä ratkaisua kasvotusten?

Voidaan vain arvuutella miten käy, jos Sedun äkkinäisiin ja hätäisiltä vaikuttaviin ratkaisuihin perustuva johtamistyyli ei tuotakaan haluttua tulosta. Loppuuko kiinnostus, kun pikavoittoja ei olekaan näkyvissä? Valitettavasti Sedu on jo ehtinyt valitella minne vanhat sponsorit ovat kaikonneet hänen tulonsa myötä. Mikäs ihme tuo oikeastaan on? Valkeakoskella, joka on vanha tehdasyhteiskunta, ollaan vuosikymmenien saatossa totuttu hieman toisenlaiseen johtamiskulttuuriin. Vaikka 1900-luvun tehtaanpatruunalla oli kova valta ja kontrolli työntekijöidensä elämään, sisältyi siihen myös tietty turvallisuus ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Sedusta ei ole uudeksi patruunaksi vaan hän noudattaa nykypäivän kylmää bisnesjohtamista. Ehkä tuo tyyli ei miellytä valkeakoskelaisia, varsinkaan nyt kun kansan suosimat seuralegendat ovat saaneet kenkää kerta toisensa jälkeen.

Tunteettomasta tulosjohtamisesta huolimatta on Koskinen silti tuonut paljon hyviä asioita Hakaan. Vaikka kuinka purnaisi Sedun menettelytapoja vastaan, on Hakan peli pyörinyt tällä kaudella paremmin ilman poispotkittua Vallu Popovitshia, jonka panos tämän kauden HJK:ssa on ollut melkoinen pannukakku. Positiivista Hakan uudistuneessa ilmeessä ovat myös olleet esimerkiksi pitkästä aikaa kasvaneet yleisömäärät Tehtiksellä, stadionin katsomoiden ja ravintoloiden kunnostaminen, vanhan perinteikkään logon palauttaminen pelipaitaan ja talouden tervehdyttäminen.

Omassa blogissaan Sedu kertoo upottaneensa vuoden aikana seuraan rahaa jo toista miljoonaa euroa. Ilman Koskisen rahoja olisi Hakan menestys ja samalla koko olemassaolo pahasti vaakalaudalla. Tehtaan hylkäämä seura pyristelisi tuossa tapauksessa ehkä putoamistaisteluissa tai jopa aivan toisella sarjatasolla. Tällaisia jalkapalloa rakastavia mesenaatteja suomalainen jalkapallo kipeästi kaipaa. Ilman rahaa ei voida kehittää toimintaa ammattimaisempaan suuntaan. Sedu Koskisen Hakalla on toivoa, paperitehtaan hylkäämällä Hakalla sitä ei ollut.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Hölmöläistarinoita Tampereelta

Tampereella kuohuu jälleen. Tampereen virkamiesjohto on saanut viimeisimmäksi kuningasideakseen käyttää jalkapallojunioreiden nurmikenttiä Tampereen messujen parkkipaikkana. Tällaiselta näytti Pirkkahallin nurmikentillä tänään, kun eräs harrastajakuvaaja kävi paikanpäällä toteamassa tunnelman.

Hiljaiseksi vetää. Miten voi ylipäätään olla mahdollista, että tonnien painoisia henkilöautoja ja jopa maastoautoja päästetään ruopimaan syksyiselle märälle nurmelle? Omasta nuoruudestani muistan hyvin kuinka kaupunki pihtasi kenttiään meiltä jalkapalloilijoilta hyvin tarkkaan. Pöllyävillä hiekkakentillä joutui potkimaan aina touko-kesäkuun vaihteeseen asti. Ja kesällä sateen sattuessa ei ollut puhettakaan, että olisi päässyt Raholan nurtsille höntsäämään. "Kentälle meno kielletty"-kyltti oli surullisen tuttu näky niin Lamminpään, Hervannan kuin Vehmaistenkin kentillä. Taitaakin olla niin, että laki on kaikille sama, vain tuomiot vaihtelevat?

Myös Aamulehti reagoi nurmikentille parkkeeraamiseen ja julkaisi harrastelijakuvaajan videon perusteella uutisen otsikoiden sen aluksi "Jalkapalloväki raivoaa: Onko pysäköinti nurmikentän järkevää käyttöä?" Hetken kuluttua uutista kuitenkin muutettiin messukeskuksen vastineen pohjalta. Ei hätää. Kenttiä onkin "vahvistettu hiekoittamalla", joten ei syytä paniikkiin. Ei hemmetti sentään. Hiekkaa nurmikentälle? Mahtavaa Tampere. Tätä juuri kaipasimmekin! Jos kertoisin tämän hölmöläistarinan joillekin ulkomaalaisista ystävistäni, niin he tuskin uskoisivat tarinaa todeksi.

Sinänsä Tampereen tilanne tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Tampere ei viime vuosina ole suhtautunut juuri minkäänlaiseen liikuntapalveluiden parantamiseen tai edes ylläpitämiseen myötämielisesti. Ja onhan Tampere jo vuosia ollut tunnettu uusliberaalin politiikan edelläkävijänä tilaajatuottaja-malleineen ja negatiivista huomiota herättäneine laiminlyönteineen esimerkiksi sosiaalipalveluissa ja kulttuuripuolella. Nykyinen virkamiesjohto näkee nuorten urheiluharrastamisen ja liikuntapaikat ilmeisesti vain turhana törsäämisenä, eikä näe minkäänmoista tarvetta pitää näitä asioita vastuualueenaan. Vain yksi poikkeus vahvistaa säännön: se on tietysti kaupungin pyhä lehmä jääkiekko. Kesän aikana Hakametsän jo kenties monettako kertaa rempattuun jäähalliin rakennettiin taas vähän lisää aitioita, uusi videotaulu ja uusittiin istuimia. Kyllä taas kelpaa virkamiesjohdon seurata keppitappelua parhailta paikoilta? Että silleen.

Ai niin, tiesittekö muuten, mikä yhdistää Tampereen Messu- ja Urheilukeskus Oy:n hallituksen puheenjohtaja Hannu Soroa ja Tampereen kaupungin liikuntaviraston käyttöpäällikkö Matti Kaariota? Niinpä. Molemmat kun ovat pitkän linjan jääkiekkomiehiä. Tuskinpa mistään sen suuremmasta salaliitosta on kyse, mutta ei ihme jos jalkapalloihmisillä alkaa mitta olemaan täysi.

Tampereen jalkapalloväelle haluaisin kuitenkin antaa pienen varoituksen sanan: liialliseen mielenosoittamiseen ja ainaiseen valittamiseen liittyy tiettyjä riskejä. Huhut viime keväältä nimittäin kertovat, että kun jalkapalloseurat pitivät Kaupin kentillä mielenosoituksen olosuhteiden parantamisen puolesta, uhkasi eräs nimeltä mainitsematon kaupungin käyttöpäällikkö siirtää kostoksi kaikki auraustraktorit lopullisesti pois Kaupin lumisilta tekonurmilta. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Onneksi se kauan odotettu SM-liigakausi on jo ovella. Morjens.

Menetetyn toivon syksy?

Istun läppärini kanssa keittiössä, katselen ikkunasta Vantaan harmaata pesusaavitaivasta ja toivon ihmettä. Nousen, nojaan ikkunalautaan ja vilkaisen etelään. Siellä, Walesin suunnassa, ihmeen pitäisi keskiviikkoiltana toteutua.

Mistä on kyse? No siitä tietenkin, että Walesin jalkapallomaajoukkueen pitäisi voittaa suuri ja mahtava Venäjä MM-karsintaottelussa Millenium Stadionilla. Se pitäisi vielä hengissä niitä ohuita toiveita, joita Suomen maajoukkueella on jatkoonpääsystä MM-jatkokarsintaan.

Lauantainahan Venäjä selätti puolivillaisella esityksellä lilliputti-Liechtensteinin maalein 3-0. Tämä siitäkin huolimatta, että joukkueelta uupui kokoonpanosta suurimmat tähdet Arsenal-Arshavin ja Chelsea-Zhirkov. Tosin Hannu Tihisen tietotoimistosta tihkuneiden tietojen mukaan Liechtenstein olisi pelannut Moskovassa hieman puolivaloilla, joten mikään paras mittari Venäjän nykykunnosta ottelu ei ollut. Ja sehän tietää samalla vaikeuksia Suomelle, joka saa vastaansa itseluottamusta uhkuvan vastustajan. Kaiken lisäksi Suomella oli vaikeuksia jo kesäkuussa, kun Liechtenstein teki näiden karsintojen ainoan maalinsa Suomen verkkoon, aivan kuten Azerbaidzan lauantaina. Tarkkana pitää siis myös Suomen olla.

Varmaa on, että keskiviikkona Venäjä tulee kohtaamaan selvästi tasokkaamman vastuksen kuin lauantaina. Vaikka nämä karsinnat ovatkin olleet rimanalitus Walesin maajoukkueelta, toivoa sopii, että John Toshack on saanut iskostettua pelaajiinsa uutta virtaa. Wales pelaa kunniasta ja heille olisi mahtava juttu kaataa Venäjä. Toivotaan myös, että Millenium Stadium täyttyisi hieman eri tyyliin kuin vaikkapa Suomea vastaan maaliskuussa, kun itse olin paikanpäällä.

Itse jaksan uskoa siihen, että Wales tulee olemaan paha vastus Venäjälle. Karsintojen avausottelussa Luzhnikilla Wales antoi kelpo vastuksen Venäjälle. Silloin Venäjä teki voittomaalinsa vasta 9 minuuttia ennen loppua. Parastahan olisi, että Venäjän upottaisi itse vanha Suomen vihaaja Craig Bellamy. Antaisikohan siinäkään tapauksessa Suomen maajoukkueen kannattajat anteeksi ne sammakot, joita Craig päästi maaliskuussa suustaan?

Lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että vaikka Wales jostain kumman syystä pystyisi Suomea auttamaan, on matka MM-lopputurnaukseen senkin jälkeen vielä auttamattoman kivinen ja pitkä. Mutta niin kauan kun on toivoa, ei pidä luovuttaa. Nostan suuresti hattua kaikille niille Suomen kannattajille, jotka matkustivat lauantaina Länkäraniin kannattamaan Suomen voittoon. Nostan myös hattua niille, jotka suuntaavat Vaduziin todistamaan Suomen pakkovoittoa Liechtensteinista. Ja tietysti haluan lähettää terveisiä kaikille Walesin faneille Cardiffiin: kaatakaa ryssä ja pelatkaa Suomi Afrikkaan!

P.S. Lämpimästi tervetuloa uuteen blogiini!