torstai 31. joulukuuta 2009

Back in the USSR?

Tammikuussa tehdään taas eräänlaista sinivalkoista historiaa, kun töölöläinen porvariseura HJK ottaa osaa Itsenäisten valtioiden yhteisön(IVY) mestaruusturnaukseen Kubok Sodruzhestvaan(tunnetaan myös englanninkielisellä nimellä CIS-cup). Toki Inter Turku toimi jo viime tammikuussa hienona pään avaajana saamalla kutsun tähän legendaariseen hallijalkapalloturnaukseen.

Kutsua tähän hienoon turnaukseen voidaan pitää suurena kunnianosoituksena suomalaista jalkapalloa kohtaan. Suomi koetaan itänaapurissa edelleen hyvänä ja luotettavana naapurina. Toisaalta kutsun saaminen tällaiseen turnaukseen herättää myös kysymyksiä siitä, keitä me oikein olemme ja minne kuulumme? Klubin nettisivuilla onkin jo hauskasti kuvailtu turnausta seuraavalla lauseella: "Moskovassa pelattavaan turnaukseen kutsutaan Itä-Euroopan maiden mestareita." Se, tarkoittiko HJK tätä geopoliittiseksi kannanotoksi, jääköön arvoitukseksi.

Aikaisemmin turnaukseen on kutsuttu "villillä kortilla" ainakin serbialaisia joukkueita, joten Interin ja HJK:n kutsut voidaan todella nähdä kunnianosoituksena ystävällismielisestä ja kiihkottamasta ulkopolitiikastamme. Unohtakaamme kuitenkin salaliittoteoriat ja pohtikaamme turnauksen urheilullista antia.

On selvää, että tällainen entisen Neuvostoliiton alueen mestareille tarkoitettu turnaus on loistava paikka kohdata tulevia europelien vastuksia. Olen samaa mieltä kuin Martti Kuusela, että suomalaisten tulisi talvella pelata paljon nykyistä enemmän kansainvälisiä harjoitusotteluita. Taso Moskovassa on kova ja varmasti sopiva Suomen mestareille. Ennen kaikkea se tuo hyvää vaihtelua harmaaseen arkeen Talin hallissa. Ja jos vielä veli venäläinen maksaa tämän kaiken lystin, kuten oletan, niin ei mitään syytä kieltäytyä.

Arpa heitti Klubin lohkoon kolme eksoottista vastustajaa: FK Aktoben Kazakstanista, FK Bakun Azerbaidzanista ja hieman tuntemattomamman tadzikistanilaisen nimeltä Vaksh. Sekä Aktobella että Bakulla budjetit ovat Klubia suuremmat ja näissä maissa jalkapallo on öljyrahan ja jalkapalloa rakastavan sikariportaan miesten avulla saatu nostettua uudelle tasolle. Varmaa on, että nyt pelin tempo ja taitotaso tulee olemaan aivan eri luokkaa kuin vaikkapa Nomme Kaljua vastaan Talin hallissa. Ennakkoarvioissa Klubin tulisi voittaa ainakin yksi alkulohkon ottelu. Jatkopaikka olisi jo loistava saavutus.

Vaikka useimmat joukkueet turnaukseen saapuvatkin parhaalla kokoonpanollaan, niin valitettavasti Venäjällä ja Ukrainassa tämän turnauksen urheilullista puolta ei enää pitkään aikaan olla arvostettu. Hallijalkapallo on siellä niin 80-luvun juttu ja totaalisesti passe. Esimerkiksi Rubin Kazan ja Dinamo Kiev pelaavat turnauksen kakkos tai jopa kolmosjengeillään. Samaan aikaan edustusjoukkue ja parhaat nuoret hiovat kuvioitaan etelän lämmössä. Valko-Venäjän BATE Borisov jätti turnauksen kokonaan väliin.

Jättiläisten poissaolosta huolimatta vanhana venäläisen ja itäeuroopalaisen jalkapallon ihailijana en voinut vastustaa kiusausta ja varasin itselleni viikonlopuksi huoneen legendaarisesta Hotelli Cosmoksesta, joka rakennettiin Moskovan olympiakisoihin vuonna 1980. Vain parin metropysäkin päässä sijaitsee perinteinen suurhalli Olympiskii Sport Kompleks. Halli on tuttu suomalaisille esimerkiksi viime kevään Euroviisuista. Nähtäväksi jää, olenko ainoa HJK:n kannattaja, joka uskaltaa matkustaa seuransa perässä Putinin veriseen diktatuuriin.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Runqvistin Jouluevankeliumi

Heipä hei rakkaat lukijamussukat. On taas se aika vuodesta, kun nurmet viheriöivät kauniin vihreinä ja Joulu lähestyy. En tiedä, olenko ollut tänä vuonna kauhean kiltti poika, mutta tahtoisin kuitenkin saada muutaman joululahjan.

Ensiksi toivoisin, että jalkapalloliigan päättävissä elimissä saunottaisiin kunnolla, otettaisiin brenkkua ja saataisiin pikkujoulun pimeinä tunteina aikaan mahtava kuningasidea kauden pidentämisestä. Olisihan se mahtavaa, jos Suomessakin kausi kestäisi 9 kuukautta samaan tapaan kuin oikeissa jalkapallomaissa Virossa, Ruotsissa ja Venäjällä. Toki vaatimattomana ihmisenä minulle riittäisi myös maltillinen pidennys, sanotaan nyt ensin vaikka 8 kuukauteen.

Toiseksi toivoisin pukilta joululahjaksi vähemmän joukkueita liigaan. Otetaan mallia vaikkapa Sveitsistä ja siirrytään 10 joukkueen aitoon laatusarjaan. Onhan se nähty, että Suomi on niin pieni maa, ettei täältä yksinkertaisesti riitä kunnon pelimiehiä ja yhteistyökumppaneita 14 joukkueelle. Tämä nostaisi sarjan tasoa, eikä meidän kannattajien tarvitsisi katsella leipätyökseensä kirvesmiehen duunia tekeviä vanhoja rasvanaamoja.

Kolmanneksi toivoisin, että yleisömäärät pysyisivät hyvinä eli samana kuin aina ennenkin. Eurooppalaisella tasolla liigamme yleisömäärät ovat jo nykyisellään riittäviä. Meidän ei tule verrata itseämme Ruotsiin tai Englantiin, jossa katsomokulttuuri ja urheiluhenkisyys ovat meihin verrattuna aivan utopistisella tasolla. Verratkaamme itseämme vaikkapa Unkariin, Slovakiaan, Tshekkiin, Bulgariaan tai muihin urheilukulttuuriltaan ja väestöolosuhteiltaan saman tyyppisiin jalkapallomaihin. Kääntäkäämme katseet pois "ainoasta mittarista" ja keskittykäämme oleelliseen: pelin tasoon ja olosuhteisiin.

Lisäksi toivoisin edes hieman onnea ensi kesän suomalaisille europelijoukkueille. Olisi kiva jos Tepsi, Honka ja HJK pärjäisivät edes vähän alusta. Ei, älä käsitä väärin. En haaveile Mestareiden liigasta, vielä. Minulle riittäisi jos edes yksi suomalainen joukkue selvittäisi tiensä Europa Liigan lohkovaiheeseen. Se toisi kivasti huomiota lajille ja saisi kotimaisen kauden jatkumaan leppoisasti joulukuulle. Uskon, että se on mahdollista sinun tuellasi, rakas joulupukki. Ja jos ei, niin anna edes syksyllä TPS:lle Suomen mestaruus. He ovat sen ansainneet.

Olisi myös mahtavaa, jos pystyisit järkkäämään Suomelle suotuisan karsintalohkon EM-karsintoihin. Anna meille esimerkiksi Kroatia, Tshekki, Viro ja Latvia. Muut saat päättää itse. Toki jos tämä ei onnistu, niin anna edes Venäjä, niin saadaan kunnon revanssi Mannerheimintien taistelusta.

Jos mikään edellälistatuista ei ole mahdollista toteuttaa, niin toivoisin vaan entistä parempaa raivokasta, tyylikästä ja intohimoista kannatusta Finskin eteläpäätyyn. Anna kannattajakulttuurin kasvaa koko maassa ja tee vierasreissuistamme entistä parempia ja kosteampia. Vaikka jalkapallo itsessään ei paljoa kehittyisi, niin jalkapallokulttuurin merkityksen kasvaminen loisi ainakin potentiaalia kehittymiselle.

Hyvää joulua kaikille toivoo: Boris Runqvist.

tiistai 17. marraskuuta 2009

Kun TPS oman stadionin rakensi

Olen ilolla seurannut viime aikoina Turussa käynnissä olevaa tulikuumaa stadionsotaa. Turun Palloseura ei enää halua pelata Interin stadionyhtiön hallinnoimalla Veritas Stadionilla. TPS:n toimitusjohtaja Marco Casagrande toteaa, että TPS:n kotiottelut Kupittaalla ovat olleet taloudellisesti tappiollisia loistavista yleisömääristä huolimatta. Koska TPS ei ole osakkaana Stefan Håkanssin stadionyhtiössä, jäävät kioski- ja ravintolatuotot saamatta. Siihen nähden Håkanssin pyytämät tapahtumavuokrat ovat TPS:n mielestä aivan liian korkeita. Vaihtoehtona kestämättömälle tilanteelle on Turun suurseura hakenut poikkeuslupaa pelata ensi kaudella yleisurheilukäyttöön suunnitellulla Paavo Nurmi-stadionilla. Ymmärrän täysin TPS:n logiikkaa. Se on eteenpäin pyrkivä suurseura, joka on tehnyt paljon oikeita asioita luodakseen kestävällä pohjalla toimivaa kukoistavaa jalkapalloseuraa.

Toisaalta on ymmärrettävää, että Stefan Håkanssilla on täysi oikeus hallinnoida itsevaltaisin ottein omaa kultakimpalettaan. 1990-luvulla ja 2000-luvulla Inter Turku on hoitanut asioitaan ammattimaisella tavalla. Veritas Stadion on tätä nykyä Suomen viihtyisin stadion ja siitä on kiittäminen Stefan Håkansia, joka on panostanut siekailematta miljoonia euroja nykyaikaisten fasiliteettien aikaansaamiseksi. TPS:lla oli jo alun perin stadionin rakennusvaiheessa mahdollisuus tulla osakkaaksi stadion-hankkeessa, mutta silloin seura oli alamaissa. TPS:n jalkapallopuolen eriyttäminen jääkiekkopuolesta, Petri Jakosen saaminen turkulaisten keulakuvaksi ja lopulta Seppo Sairasen panostus seuraan ovat nostaneet Palloseuran Suomen ykkösseuraksi, jota myös tavalliset turkulaiset ovat lähteneet kannustamaan. Turkua voidaan kiistatta pitää tämän hetken jalkapallopääkaupunkina.

Viimeisin käänne kiistassa on TPS:n kaavailema oma stadionhanke. Kaupunki osoittaisi TPS:lle tontin hotelli Caribian läheltä Nummen kaupunginosasta omaa stadionia varten. Hanke vaikuttaa Suomen oloissa suuruuden hullulta ja se on jo ehditty tyrmäämään monella taholla, mutta itse näkisin asian toisin. Eurooppalaisella tasolla ei ole ollenkaan erikoista, että paikalliskilpailijat pelaavat eri stadioneilla. Samoin seurojen identiteetti rakentuu vahvasti oman stadionin pohjalle. Myöskään sijaintinsa puolesta Caribian tontti ei olisi ongelma, kun se sijaitsee lähes yhtä lähellä keskustaa kuin Kupittaa.

TPS on vahvassa nousussa. Sillä on yleisöä ja kannattajia sekä uskottava visio ja halu nousta pohjoismaiseksi suurseuraksi. Ne investoinnit, joita TPS Sairasen johdolla on viime vuosina pitkäjänteisesti tehnyt, alkavat pitkässä juoksussa tuottaa tulosta. Jos ja kun taantuma alkaa pikkuhiljaa kääntyä uuteen nousuun, on myös yksityisten sijoittajien saaminen stadionin taakse helpompaa. Muutama vuosi menee kyllä Paavo Nurmella ja sen jälkeen omaan kotiin Caribiaan. Se on loistava polku, joka tekisi seurasta entistäkin vahvemman. Tuon jälkeen TPS:ää tuskin pidättelisi mikään. Jos Håkans rakensi lähes yksin nykyisen kaltaisen viihdekeskuksen Kupittaalle, en epäile pätkääkään, etteikö määrätietoinen ja vahva TPS pystyisi samaan.

Sääliksi käy tietysti Stefan Håkanssia. Hienon stadionin rakentanut turkulaisen jalkapallon ensimmäinen kummisetä uhkaa jäädä yksikseen hulppealle Kupittaan helmelleen. Siinä jäävät stadionvuokrat ja myyntituotot saamatta. 2000 katsojan keskiarvolla operoiva piskuinen Inter ei yksikseen pysty stadionia elättämään. Toisaalta onhan Håkanssilla aina mahdollisuus muovittaa kenttä ja myydä pallogrillailun sm-kisoja ja kissanäyttelyjä kentälleen. Varmaa kuitenkin on, että katsomoita ei enää kukaan rupea purkamaan. Veritas pysyy edelleen Suomen loistavimpana jalkapallostadiona, vaikka TPS ei siellä pelaisikaan. Kenties kohta Turusta löytyy kaksi unelmien teatteria?

Olisi liian laimeaa uskoa siihen, että turkulainen jalkapallo pelastuu vain, jos se yhdistäisi voimansa ja panostaisi kehitystyönsä yhteisen stadionin kehittämiseksi eikä toimintojen hajottamiseksi useisiin eri pisteisiin. Tätä konsensuksen ilmapiiria muoviseuroineen on jo aivan liikaa kunnianhimottomassa suomalaisessa jalkapallokulttuurissa. Voimakas vastakkainasettelu luo juuri sitä oikeaa jalkapallokulttuuria, joka vallitsee esimerkiksi lahden takana Tukholmassa. Turussa ollaan menossa oikeaan suuntaan. En millään jaksa uskoa, että Håkans nielisi ylpeytensä ja antaisi puoli-ilmaiseksi puolet stadionista ja ravintolatoiminnasta veriviholliselle. Eikä missään nimessä pitäisikään. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Kenties tässä on alku jonkun vielä suuremman? Nähdään Paavo Nurmella ensi kesänä.

torstai 5. marraskuuta 2009

Oulussa suhisee: pelkääkkönä Juntusta?

Jo lähes legendaariseksi muodostuneella FutisForum2-keskustelupalstalla on tänä syksynä parasta viihdettä tarjonnut oululaisten futisfanien väliset väännöt. Niin AC Oulun, OPS:n kuin OPA:nkin intohimoiset sympatiseeraajat ovat laittaneet lusikkansa soppaan ja soppa on roiskunut rinnuksille ja pahasti. Tämä on tietysti vain hyvä asia. Oulussa on siis muidenkin joukkueiden kannattajia kuin Kärppien. Jalkapallo kiinnostaa ja herättää tunteita.

Oululaisen "keskustelun" perusteema ei tietenkään yllätä ketään: värikäs futispersoona ja samalla maailman suurimman egon omistava Juntusen Miiga on pilannut maailman. AC Oulun kannattajien eli "sinitähtien" kirjoitusinto naapuriseuran viestiketjuun on jopa aktiivisempaa kuin oman rakkaan AC Oulun ketjuihin. Mistäköhän tällainen mahtaa johtua? Luulenpa että kyseessä on vähän samanlainen tilanne kuin nykyään niin yleisessä oikeistopopulistisessa maahanmuuttokritiikissä. Kun omassa yhteiskunnassa ei joku asia toimi kunnolla, on pakko löytää joku ulkopuolinen syyllinen. Me vastaan nuo toiset, oudot muukalaiset. Me olemme virheettömiä, ne ovat saastaisia ja sairaita.

On hyvä muistaa, että juuri liigaan nousseella AC Oululla on edelleen taakkanaan viime liigavisiitillä tehdyt karmeat miljoonavelat ja seuraa on hoidettu aina näihin päiviin asti puolivillaisella otteella. AC Oulun liiganousukin tapahtui kansan pussista, kun palkkaturva maksoi Ykkösen kallispalkkaisimpien pelaajien palkat. Tällaistä ei tietenkään saa sanoa ääneen, sillä AC Oulu on virheetön ja tulevaisuuden suomalainen suurseura. Kääntäkäämme katseet siis pieneen Oulun Palloseuraan, jonka taloudenhoito on edistyksellistä Suomessa, mutta siellä pelaa pari brassia liikaa. Lisäksi OPS on varastanut "oikean" OPSin perinteet. AC-fanaatikkojen mukaan ainoa oikea OPS on heidän oma Heikkisen Masa ja pari palkintopystiä omakotitalon kellarissa. Voi luoja sentään.

Vaikka lunta sataa ja kauden alkuun on aikaa vielä aivan liian kauan, ei ole pelkoa, että oululainen futiskeskustelu olisi laantumassa. Nyt marraskuussa se vasta alkaa. Silloin pitäisi tulla käsittelyyn Oulun käräjäoikeudessa Miika Juntusen ja AC Oulun välinen rahariita. "Taikalanne" vaatii itselleen 260 000 euron saataviaan, jotka hän ansaitsi varainhankinnallaan AC Oululle. Ilmeisesti summaan on tullut myös vähän "pohjosen lisää", sillä korot juoksevat ja aika on rahaa. Rutiköyhä ACO ei ilmeisesti vieläkään ole pystynyt hoitamaan näitä vanhoja maksujaan, vaikka jo muutamaan kertaan on maksuaikataulustakin päästy selvyyteen. Onhan se nyt ihan kamalaa, että tällaisia joudutaan taas oikeudessa puimaan, sanovat AC Oulun kannattajat. He eivät ymmärrä miksi AC:n pitäisi pitää kiinni vanhoista velvoitteistaan. Pitäisi se tyhmä ja ilkeä Miiga vaan turpansa kiinni. Eihän se Juntunen aikanaan kerännyt kuin vaivaiset 2,4 miljoonaa euroa AC:lle tukirahaa...

Kaupungin haastajaseura OPS:n dynastia ja menestys näyttää vaan kiihtyvän sarjanousun myötä. Jo tässä vaiheessa kautta on syntynyt tärkeitä pelaajasopimuksia yhteensä 14 kappaletta ja lisää vahvistuksia kartoitetaan. Erityisesti seura hakee kotimaisia pelaajia. Taloudellinen tilanne näyttää suhteellisen valoisalta, kun sarjanousun myötä uusia yhteistyökumppaneita on tarjolla. Mainostaulut tuovat myös seuran kassaan pääomia ja Juntusen oma yritys Digimedia avasi juuri 4 uutta taulua Kuopioon. Samaan aikaan AC Oulun suunta on tuskaisempi. Pelaajasopimuksia ei ole kuin pari ja kaikki energia menee selviytymistaisteluun ja oikeudenkäyntistrategian suunnitteluun. Aika näyttää, heltyykö liigalisenssikomitea jälleen kerran tinkimään kriteereistään ja päästämään täysin holtittomaan taloudenhoitoon erikoistuneen oululaisseuran liigaan. Siinä sitä vasta olisikin naurussa pitelemistä. No, olisihan taas veronmaksajilla oma seura "taistelemassa kärkisijoista".

Onneksi sentään jotain hyvääkin kuului eilen AC Oulun bandwagonille. AC Oulu solmi yhteistyösopimuksen Kakkosessa pelaavan FC OPA:n kanssa. Roolijakokin näyttää olevan selvillä. AC Oulun tavoitteena on kilpailukykyisen liigajoukkueen kokoaminen, valmentaminen sekä menestyminen pääsarjassa. FC OPA puolestaan keskittyy nuorten pelaajien taitojen kehittämiseen. Epäselväksi vain jäi kumpi hyötyy enemmän vai hyötyykö kumpikaan? Saako FC OPA:n junnut tarpeeksi näytön paikkoja AC Oulussa vai toimiiko OPA vain AC Oulun jämäjunnujen farmiseurana? Ai niin, kummallakaan seuralla ei taida vielä olla omaa junioritoimintaa. Toivossa on hyvä elää. Jaksamisia Ouluun.

P.S. Terkkuja Alain Robbe-Grilletille ja FC Everpoolille! Olen bannissa, mutta palaan pian. Pää pystyyn pojat!

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

TPS ja Honka - möhlääjien ainoa toivo?

HJK:ta jo yli kymmenen vuotta intohimoisesti seuranneelle kannattajalle lauantain upeat mestaruusjuhlat olivat ikimuistettava kokemus. Mestaruussikarit kärysivät, juhlahumu oli korkealla ja pikkutunneilla Tigerissa pääsi nostelemaan pokaalia Super-Mäkelän, Tsaari Popovitshin ja kumppaneiden kanssa. Viime kerrasta olikin kulunut jo aivan liian pitkä aika. Viimeksi syksyllä 2003 HJK-perhe pääsi nauttimaan kirkkaimmista mitaleista. Ehkä juuri sen takia mestaruuden voittaminen tuntuukin niin hienolta. Vaikka peli olikin lähes koko kauden melkoista kuraa, ei se himmennä mestaruuden arvoa pelaajien, seurajohdon tai meidän kannattajien silmissä. Mestaruus on aina mestaruus. Mutta kun juhlista on toivuttu, voi taas palata karuun arkeen ja tarkastella asioita analyyttisesti ja kriittisesti.

Kultamitalien takana HJK:n nykytodellisuus on kaikkea muuta kuin loistelias ja iloinen. Kuten HS.fi:n pietarsaarelainen uutispäällikkö ja tunnettu salibandymies Tero Hakola pisteliäässä kirjoituksessaan toteaa, on HJK surkeasti möhlinyt paikkansa nousta todelliseksi suomalaisen jalkapallon lippulaivaksi. Vaikka useimmat Klubin kannattajat ottivat verisesti nokkiinsa Hakolan provosoivasta kirjoituksesta ja alkoivat puolustaa rakasta mestariaan "honkalaisia" salaliittoja vastaan, otan itse Hakolan asiallisen kritiikin nöyränä vastaan.

On täysin totta, että HJK:lla pitkät ja menestyksekkäät perinteet omaavana ja miljoonapäisen talousalueen tukemana seurana pitäisi olla niin hyvät lähtökohdat, että sen tulisi voittaa mestaruus ainakin joka toinen kausi, mutta se ei tee lähimainkaan sitä. Jalkapalloliiga on paljon tasaisempi kuin mitä se olisi jos sen ainoa seura, jolla on mahdollisuus olla pohjoismaisella tasolla huippuseura, hyödyntäisi potentiaalinsa. Olisi koko liigalle edullista, että HJK voittaisi liigan 10 kertaa putkeen ja pelaisi sitten Mestarien liigassa muutaman kerran tai varmistaisi edes paikan viimeiselle karsintakierrokselle, koska se toisi tähän liigaan ihan kokonaisuudessaan paljon lisää resursseja ja mielenkiintoa. Oli hirvittävä tragedia, ettei HJK kyennyt hyödyntämään Mestarien liigan visiittiään millään tavalla, vaan rämpi sen jälkeen vuosikaudet ennen kuin edes voitti liigan, puhumattakaan euromenestyksestä.

Kauden kuluessa kannattajat kohdistivat suurimman kritiikkinsä valmentaja Muuriseen, vaikka tosiasiassa "Mursu" suoriutui kaudesta lähes puhtain paperein. Hän teki keskinkertaisella materiaalilla vain sen, mitä siltä kenties hieman ylioptimistisestikin odotettiin. Mielestäni todellinen ongelma on, että HJK:n seurajohto ei kohtaa tarpeeksi vastarintaa seuraihmisiltä. Se saa vuodesta toiseen puuhastella rauhassa: juoda kahvia, lukea Apu-lehteä ja pelata pasianssia toimistolla. Useimmat HJK:n harvalukuisista kannattajista haluaa valitettavasti vain haukkua ihan hyvää duunia tekevää Muurista ja esittää jotain naurettavaa "ainoaa oikeaa stadilaista jalkapalloseuraa", vaikka suurimmalle osalle nykypäivän helsinkiläisistä ei stadilaisuudesta ole tietoakaan. Jääkiekkopuolellahan Helsingin IFK jo kampanjoi itseään stadin slangilla, vaikka joukkue on täynnä savolaisia ja muita "maalaisia". Ei oikein toimi, pelkkää utopiaa. Aivan kuten on myös se naivistinen ajatus pelkillä "stadilais" junnuilla pelaamisesta, kuten Jokerit on Jaffa-Areenallaan saanut tänä syksynä kokea. Tietysti on hyvä, että klubi-kannattajilla on mielipiteitä omasta seurastaan. Pakko kuitenkin todeta, että kannattaisi edes välillä kurkistaa sieltä poterostaan ulos niin voisi nähdä muitakin näkökulmia kuin niitä peruskiveen juntattuja mantroja, joiden relevanssi ei ole mitenkään totuudenmukainen tai realistinen.

Miten sitten HJK saataisiin sille halutulle tasolle, jolle sen realistisesti ajateltuna pitäisi kuulua? Totta kai toivoisin, että HJK:n stadionilla ei aina tuulisi niin paljon. Totta kai toivoisin, että Finskin penkit olisivat sinisiä ja pehmeitä eivätkä ulosteen ruskeita ja epäergonomisesti muotoiltuja. Totta kai toivoisin, että Finskillä ei myytäisi Sibyllan kylmiä hodareita vaan aitoa hiillosmakkaraa kunnon grillistä. Ja olisihan se toki mahtavaa, jos HJK:ssa pelaisi enemmän niitä iki-ihania omia junioreita avauksessa. Nämä ovat yleensä niitä keinoja, jotka HJK:n kannattajien leirissä esitetään ratkaisuna HJK nostamiseksi uudelle tasolle. Ne ovat kuitenkin täysin epäoleellisia asioita, eivätkä liity Klubin todelliseen ongelmaan millään tavalla. HJK:n todellinen ongelma on se, että seuran johto tyytyy liian vähään. Ainoa tekemisen mittari vaikuttaa olevan se, että seura pysyy pystyssä vuodesta toiseen ja ehkä myydään pari pelaajaa, ettei A-lehtien ei tarvitse kuitata kaikkia tappioita. Se on mielestäni surkean vaatimatonta ja kunnianhimotonta suhtautumista. 2000-luvun alusta HJK on jopa pienentänyt budjettiaan ja tyytynyt entistä keskinkertaisempaan pelaajamateriaaliin. Samalla pelin taso on tietenkin laskenut.

Sekä seurajohdon kuin myös kannattajien leirissä on viime aikoina kuitattu tämän ylivertaisen potentiaalin tuhlaaminen sillä, että HJK:n on vaikea taistella resursseista kiekkoseurojen, muiden jalkapalloseurojen ja muun suurkaupungin virikkeiden ja humun rinnalla. Sen takia "on pakko" tyytyä vain murusiin. Kuitenkin jääkiekon puolella Jokerit vetää katsojansa aina Hyvinkään ja Järvenpään lähiöistä asti ja sponsorit ovat vahvaa valtakunnallista tasoa. Oulun Kärpät täyttää Raksilan ja kokoaa budjettinsa koko Pohjois-Suomen tuella. Pitäisi siis hyväksyä ajatus, että Klubissa on aidosti epäonnistuttu oman talousalueen määrittelemisessä. Mielestäni HJK:n talousalueen pitää olla koko Etelä-Suomi ellei jopa laajempi. HJK:sta ei todellakaan pidä yrittää sinisilmäisesti rakentaa identiteetiltään mitään naurettavien salaseurojen aitostadilaista omien nuorukaisten joukkuetta vaan sen pitää olla enemmänkin koko jalkapalloliigan timanttisen kova "maajoukkue" FC Köbenhavnin tai Rosenborgin tyyliin. Pelin tason on noustava!

Toisaalta meidän kriitikoidenkin on hyvä muistaa se, että ei HJK ole mikään irrallinen saareke ulkona muusta yhteiskunnasta. Esimerkiksi alussa mainitsemani Tero Hakolan kirjoitus heijastelee juuri sitä asennetta, että suomalaisen jalkapalloilun kaikki ongelmat muka kiteytyisivät HJK:hon. Vaikka kirjoituksessa onkin paikkansapitävyyden siemen, osoittaa kirjoittajalta mielestäni huomattavaa näkemyksen ja kokonaiskuvan hahmottamisen puutetta osoittaa syyttävällä sormella vain yhtä tahoa. Itse näkisin, että HJK:n suuri ongelma on se, ettei sille nykyisessä liigassa ole tarpeeksi varteenotettavia haastajia. Se kyllä säilyy kärkisijoilla, vaikka toimistossa pasianssia pelataankin. Koko liigan täytyisi uudistua. Joukkuemäärän karsiminen nostaisi liigan tasoa ja kärkiseurojen kaipaamia kovia otteluita. Anteeksi vaan, Tero Hakola, mutta HJK:n asiaa ei edistä Jaroa tai JJK:ta vastaan pelaaminen. HJK:n asiaa edistää Tepsiä ja Honkaa vastaan pelaaminen, ottelumäärien lisääminen, kauden pidentäminen ja koko liigan ammattimaisempi toiminta. Kaikki se, mitä Jaro ja muut liigan puoliamätöörijarruttajat kiivaasti vastustavat. Voidaan lisäksi aiheellisesti kysyä, mitä järkeä on ylläpitää kallista ja tehotonta liigatoimistoa pystyssä, kun se ei pysty auttamaan seuroja millään tavalla. Liigan menestyjiä pitäisi uskaltaa palkita, eikä aina vain tasapäistää joukkueita.

Vaikka Klubia kannatankin, niin sisimmässäni toivon, että TPS, Honka tai joku muu HJK:ta kunnianhimoisempi seura tekee sen, mihin HJK ei vielä ole halunnut pystyä: nousemaan Suomen FC Kööpenhaminaksi tai Rosenborgiksi. Vain sillä tavalla voidaan edes teoriassa saada Klubin toimistossa sellainen myrsky aikaan, että joku älyää lopettaa ainaisen pasianssin pelaamisen ja alkaa kiroilemaan pirskattia. Ehkä silloin HJK olisi aidosti pakotettu lähtemään peliin mukaan, iskemään vastaan ja hyödyntämään hyödyntämätöntä potentiaaliaan. Tai sitten ei?

P.S. Tämän hetkisessä jalkapalloliigassa on niin paljon korjattavaa, että tässä kirjoituksessa ei ole järkeä syventyä asiaan perusteellisemmin. Lupaan syventyä asiaan seuraavissa kirjoituksissani. Kiitos lukijoilleni ja kuplivaa syksyn jatkoa kaikille. We are the Champions!

maanantai 12. lokakuuta 2009

Hulinaa kaarteessa

Taas on pitkä viikonloppu takana ja uusi työviikko alkanut. Viikonlopun aikana saatiin MM-karsintalohkoissa taas orastavia ratkaisuja aikaan ja muutama maa jopa varmisti paikkansa Etelä-Afrikkaan. Suurin pommi mielestäni oli Saksan huikea vierasvoitto Luzhniki-stadionilla. Venäjän peli näytti hermostuneelta ja Saksa jyräsi ansaittuun voittoon latistaen samalla vahvasti isänmaallishenkisen tunnelman täpötäydellä areenalla. Se oli kaikkien antikliimaksien äiti. Toinen suuri voitto nähtiin Tanskassa, kun isännät varmistivat kisapaikkansa Ruotsin kustannuksella. Ja kun Portugali samaan aikaan voitti Unkarin, tarkoitti se Ruotsin kisahaaveiden murenemista. Viimeisessä pelissä Portugali saa vastaansa Maltan, joten puppelointia lienee turha odottaa. Onnittelut voidaan lähettää lisäksi serbeille ja italialaisille, jotka varmistivat kisalippunsa. Tietenkin on pakko noteerata myös Bosnian odotettu voitto Eestistä, mikä tarkoittaa Bosnian etenemistä jatkokarsintaan. Olisi hienoa saada jälleen yksi uusi maa lopputurnaukseen. Onnea yritykseen. Suomi ei siinä vielä ole onnistunut.

Nuorekas Suomi pelasi toki myös karsintaottelun ja otti komean voiton Walesistä yllättävien nimien johdolla. Roni Porokaran ja Niklas Moisanderin maalit lunastavat niitä odotuksia, joita Suomen maajoukkueen uuteen polveen on asetettu. Nyt vaan tarvitaan lisää samanlaisia nuoria onnistujia, jotka voivat pikkuhiljaa hypätä vanhojen kehäraakkien puhkikuluneisiin saappaisiin. Saksaa vastaan nähdään ainakin uusi toppari, kun sekä Pasanen että Tihinen ovat pelikiellossa. Mielenkiintoista nähdä minkälainen keskiviikon soppa Stu Baxterin kattilassa porisee. Hermanni Vuorisen maalivainu sakupakkeja vastaan olisi ihan mukava katsastaa.

Vaikka Wales-voitto olikin komea, suurimman huomion on jälleen kerännyt ottelun aikana tapahtunut "kannattajien häiriköinti". Poliisi otti kiinni tai pidätti toista kymmentä kannattajaa ottelun aikana. Ottelun jälkeen tunnelma oli stadikan käytävillä jopa anarkistinen. Viime aikoina lehtiä lukemalla onkin saanut sellaisen kuvan, että suomalaiset kannattajat alkavat olla Euroopan ykkösiä katsomorähinöinnissä. Palloliitto on saanut kerta toisensa jälkeen noukkia postiluukustaan ikäviä sakkolappuja, jotka ovat aiheutuneet esimerkiksi karsintaotteluiden räjähteistä tai nuorten EM-kisojen savuista ja soihduista. Otsikoilta ei siis vältytty tälläkään kertaa.

Kannattajien syyttäminen kaikesta ja aina on äärimmäisen helppoa. Kunhan vain syyttää. Pitäisi kuitenkin uskaltaa katsoa asiaa hieman syvemmältä. Vaikuttaa pahasti siltä, että Suomessa suurtapahtumien järjestyksenvalvonta ja poliisitoiminta on hyvin kehittymätöntä. Jo viime kesäkuussa poliisilta pääsi täysin homma lapasesta, kun satoja venäläisiä päästettiin Mannerheimintiellä haastamaan riitaa ja heittelemään lasipulloja rauhanomaisesti marssivien Suomi-kannattajien sekaan. Tuloksena poliisin virheestä oli Suomen mittakaavassa vakava mellakka, vaikka onneksi pahoilta loukkaantumisilta vältyttiinkin. Samassa ottelussa venäläisten annettiin heitellä katsomossa soihtuja ja pommeja kenenkään puuttumatta asiaan. Nyt Wales-pelissä järjestysmiehet ja poliisi rantautuivat keskelle kannattajien kaarretta poistamaan yksittäisiä ihmisiä, jotka olivat syyllistyneet niinkin rankkoihin rikoksiin kuin salapullosta juomiseen ja tupakointiin. Jotain pelisilmää kannattaisi järjestyshenkilökunnan ehkä käyttää. Kannattajien piirissä "daifujen" ja "jouhan" perseilyyn ollaan lähes yksimielisesti tyytymättömiä. Salapullojen poistaminen kuuluu portille, ei katsomoon. Samoin kannattaa miettiä onko järkeä survoutua joukolla täpötäyteen katsomoon poistamaan tupakki suupielestä?

Loppujen lopuksi tässä kaikessa on vaan kyse siitä, että vielä ei suomalaista potkupallokannattajaa koeta yhtä pelottavaksi tai vaaralliseksi kuin esimerkiksi venäläistä tai puolalaista "huligaania". Mitenkään muuten ei ole selitettävissä vierassektiossa vapaa soihduttaminen ja muu pikkusikailu. Todennäköisesti siellä saa myös ryypätä ja polttaa vapaasti? Toki se on sallittua myös muissa kotikannattajien kaarteen ulkopuolisissa tuulari- ja katkiskatsomoissa, kuten Wales-pelissä huomattiin.

Kun SMJK:n upea kannattajakatsomo kasvaa ja kannattajakulttuuri kehittyy, olisi perin suotavaa myös poliisitoiminnan kehittäminen. Mitäpä jos seuraavan kerran jätettäisiin se idioottimainen katsomon keskelle survominen väliin ja hoidetaan homma kuten suuressa maailmassa: portilla tarkastaen ja kameravalvontaa hyväksikäyttäen. Kun poliisi jokatapauksessa kuvaa tapahtumaa, niin ei sitä "terroristia" tarvitse välittömästi lähteä pois repimään. Näin vältytään suuremmilta ongelmilta ja mahdollisilta mellakoilta. Varmaa on, että kannattajien mitta alkaa olemaan täysi. Jos järjestyshenkilökunnan ala-arvoinen asenne ei muutu, voi tulla pahaa jälkeä. Miten olisi vaikka se kuuluisa United Smile?

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

"Suuri isänmaallinen sota"

Moskovasta kajahtaa lauantaina. Vanhat Toisen Maailmansodan kiistakumppanit Venäjä ja Saksa ottavat yhteen Luzhnikin suurella urheiluareenalla. Venäläiset lehdet ovat vuodattaneet tekstiä jo useita päiviä tästä titaanien kohtaamisesta ja myös kansa tuntuu odottavan vesikielellä MM-karsinnan kohtalon ottelua. Minäkin odotan ottelua suurella jännityksellä. Myin jopa oman rakkaan Suomen maajoukkueen kausikorttini eteenpäin, kun huomasin, että Suomen ottelu pelataan päällekkäin tämän klassikon kanssa. Mahdollisuutensa kisapaikkaan menettänyt Suomi kun pelaa enää vain kunniasta, joten tällaisen historiallisen spektaakkelin väliin jättäminen olisi tuntunut kornilta. Ja onhan tämä nyt edes jonkinlainen protesti häpeälliselle Liechtenstein-tappiolle.

Tämä ei ehkä tule monille teistä kovinkaan suurena yllätyksenä, mutta tunnustaudun pienen pieneksi slavofiiliksi ja ryssän rakastajaksi. Minua on jo toistakymmentä vuotta kiehtonut suuresti itänaapurimme kulttuuri ja politiikka sekä siinä sivussa myös jalkapallo. Lauantaina ajattelin hakea marketista muutaman maustekurkun ja Alkosta 100 grammaa vodkaa ja virittäytyä NTV-kanavan kristallin kirkkaan nettistreemin ääreen jännäämään "Suuren isänmaallisen sodan" uusintaottelua. Venäläistä selostusta kuunnellessa tulee paremmin eläydyttyä paikalliseen mentaliteettiin ja tapahtuman tunnelmaan. Siinä sivussa oppii tietenkin myös venäläisiä fraaseja. Ja onko mitään niin järisyttävää ja tunteikasta kuin kuunnella 80 000 venäläisen hoilaavan vanhan kunnon kommunistin Aleksandr Aleksandrovin säveltämää Venäjän hymniä? Tästähän me suomalaisetkin saimme jo hieman esimakua viime syksynä, kun Veli Lampi ja kumppanit kävivät tekemässä vähän omia maaleja Lokomotiv Stadionilla. Tämä kerrassaan loistava ja upea hymni oli valitettavasti 1990-luvulla jonkinaikaa poissa käytöstä, kun Neuvostoliitto lakkautettiin. Presidentti Boris Jeltsin yritti kitkeä kaiken kommunismiin viittaavan Venäjältä ja niinpä valitettavasti myös tämä upea hymni vaihtui perin mitään sanomattomaan ja tylsään Mihail Glinkan säveltämään Patrioottiseen lauluun. Ongelmallista oli, että tuossa laulussa ei ollut lainkaan sanoja. Olympialaisissa Venäjän urheilijat valittelivat, kun joutuivat seisoskelemaan palkintopallilla tuppisuina. Samoin Venäjän maajoukkueen pelaajat väittivät hymnin latistavan taistelutahtoa ennen ottelua. Lopulta Ex-KGB agentti Vladimir Putinin noustua valtaan, ei enää ollut ongelmaa vaihtaa takaisin kansan rakastamaa kansallislaulua. Toki sanat vaihdettiin nyky-Venäjää paremmin kuvaavaksi, mutta se tärkein eli isänmaallinen ja ihon kananlihalle nostattava sävel oli taas palannut. Nyt on taas suuren urheilujuhlan tuntua.

Venäläisissä lehdissä ykköspuheenaiheena on ollut Luzhnikin tekonurmen vaikutus Saksan pelaamiseen. Ei ihme, sillä harvalla saksalaisella jalkapalloammattilaisella on kokemusta keinonurmella pelaamisesta. Saksassa ammattilaisjalkapallo on luonnonnurmien peli ja vain amatöörit ja juniorit pelaavat tekonurmilla. Niinpä Saksan maajoukkue on koko alkuviikon ajan yrittänyt totutella muovikenttään Mainzin harjoitusleirillä, jossa joukkue treenaa paikallisen junnujoukkueen kotikentällä. Tuon kentän pitäisi olla ominaisuuksiltaan lähellä Luzhnikin kenttää. Saksan jalkapalloliiton edustajat ovat yrittäneet vakuutella, että Saksan maajoukkue ei anna turhaa painoarvoa alustalle, eikä missään nimessä aio laittaa kentän piikkiin ottelun tulosta. Hyvin ammattimaista puhetta, mutta kaiken takaa huokuu kuitenkin jonkinlainen epävarmuus ja pelko. Saksa on harjoitellut suljettujen ovien takana koko viikon, kun samaan aikaan Venäjän maajoukkue on pitänyt avoimia harjoituksia Moskovassa ja paistetellut itsevarman oloisena median edessä. Vaikka Venäjälläkin arvostetaan enemmän luonnonnurmea kuin keinokenttiä, on Venäjän maajoukkue tottunut muoviin, kun suurin osa pelaajista pelaa Venäjän liigassa. Liigassa pelaa muutama joukkue kotiotteluitaan muovilla ja keväisin tekonurmi on varmasti monelle tuttu rospuuttokelin harjoitusalusta. Viime EM-karsinnoissa joukkue löi ratkaisevassa ottelussa Englannin samassa Luzhnikin muovihelvetissa. Itseluottamus varmasti vain kasvaa, kun Mainzista kuului tulos Saksan kenraaliharjoituksesta. Maajoukkue hävisi paikalliselle junnujoukkueelle harjoitusottelussa 0-1. Pelin jälkeen saksalaiset olivat selitelleet tulosta märällä keinonurmella, joka sai pallon käyttäytymään oudosti. Saapa nähdä sataako lauantaina?

Englannin ja Saksan kohtaamisissa englantilainen keltainen lehdistö on yleensä revitellyt matseja Toisen maailman sodan uusintaotteluina ja herkutellut ties minkälaisella ala-arvoisella ja mauttomalla sotasanastolla. Onneksi Venäjän lehdistö ei ole sortunut tällaiseen moukkamaisuuteen vaan se on keskittynyt pysymään asialinjalla. Neuvostoliittoa tai Natsi-Saksaa ei enää ole, joten tähän otteluun on turha hakea virikkeitä historian tapahtumista. Päinvastoin. Tässähän kohtaavat nykyajan parhaat kaverukset, jotka yhdessä puuhaavat Itämeren alittavaa NordStream-kaasuputkea suuressa sovussa. Maiden nykyisistä hyvistä suhteista viestii myös ennen ottelua järjestettävä Saksan ja Venäjän välinen vanhojen legendojen kohtaaminen. Maalivahtilegenda Lev Jashinin muistoksi pelattavaan Luzhnikin esiotteluun on lennätetty esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Lothar Mattheus, Fredi Bobic, Dieter Eilts ja Marco Rehmer, jotka kohtaavat Rinat Dassajevin, Valeri Karpinin, Juri Kovtunin, Georgi Jartsevin ja muiden entisten venäläistähtien isäntäjoukkueen.

Vaikka kabinetin puolella ollaankin hyviä ystäviä, ei kaikkea neuvostosymboliikkaa silti ole unohdettu. Katsomon puolella historiallinen ulottuvuus tulee esille, kun kaarteen yhtyneet Venäjä-ultrat aikovat ennen ottelun alkua levittää massiivisen katsomolakanan, joka on suora kopio "Äiti Neuvostoliittoa" esittävästä sodanaikaisesta isänmaallisesta probaganda-julisteesta. Hyökkäykseen punaiset!

P.S. Veikkaan, että Venäjä voittaa 2-1 Pavljutsenkon maaleilla. Jatkohoitoa sakuille antaa keskiviikkona liittoutuneiden edustaja Stu Baxter.

torstai 1. lokakuuta 2009

Hetken tie on kevyt kulkea

Se oli lauantai, lokakuun kuudestoista vuonna 1999. Paunun pikavuorobussissa Tampereelta Valkeakoskelle 19-vuotias teinari-Runqvist siemaili Golden Capin vaniljasiideriä ja pyrki humaltumaan. Samassa bussissa istui myös vanha liigalegenda Mark Joseph ja puhui kännykkäänsä. Kun bussi saapui Valkeakoskelle jäimme molemmat samalla Tehtiksen pysäkillä. Tuo päivä on jäänyt elämään mielessäni näihin päiviin asti. Olin menossa silloin seuraamaan mestaruuden ratkaisevaa ottelua FC Haka-HJK, jonne edellisenä syksynä Mestarien liigassa kiimaa nostattanut HJK oli saanut peräti 5 bussilastillista vieraskannattajia taakseensa. Ilmassa oli vahvaa eteenpäinmenon tuntua. HJK:lla oli silloin hyvin nimivahva joukkue Kuqeineen, Vasaroineen, Kuivastoineen ja Tihisineen. Championsliigarahoilla rikastuneen HJK:n piti hallita liigakenttiä suvereenisti ja kasvattaa tulevina vuosina ympärilleen dynastia, jollaista ei suomalaisessa jalkapallossa oltu vielä nähty. Toisin kuitenkin kävi.

Vaikka HJK on toki historiatilastojen mukaan Suomen menestyksekkäin seura ja sillä pitäisi olla takanaan Suomen väkirikkaimmain talousalueen tuki, ei kyseisen seuran kannattaminen ole todellakaan ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana mitään suurta herkkua, vaan pikemminkin itsekidutusta ja tervanjuontia. Kaudella 1999 olin vielä ihastusvaiheessa oleva aloitteleva HJK-kannattaja, jonka ajatuksissa siinsi unelma eurooppalaisesta suurseurasta, joka johdattaisi koko Suomen jalkapallon uudelle tasolle miljoonabudjetteineen, tähtipelaajineen ja täpötäysine stadioneineen. Nyt syksyllä 2009 hyvää vauhtia keski-ikäistyvä Runqvist on voinut jo kauan aikaa sitten hymistellä noille hulluille ja sinisilmäisille nuoruuden fantasioilleen. Näiden 10 pitkän vuoden aikana olen nähnyt kolmatta sataa HJK:n ottelua ja vaeltanut tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä nähdäkseni raitapaitojen pelaavan. Samalla 10 vuoden matkalla olen saanut monta pysyvää hyvää ystävää ja tuttua, joille HJK merkitsee samaa kuin minullekin. Vaikka HJK:sta ei tullutkaan koskaan Suomen Rosenborgia, tuli siitä suuri elämäntapa. Loppupeleissä seuran menestyminen on kannattajalle täysin yhdentekevää. Tärkeää on vain liike.

Täysin kunnianhimoton seurajohto, väärä ja epäonnistunut pelaajapolitiikka, väärät ja epäonnistuneet valmentajat ja päämäärätön ajelehtiminen taantuvan Veikkausliigan sameissa vesissä kuvaavat viime vuosien HJK:n tekemistä. Klubin jatkuva ja turha kompurointi on tuottanut meille kannattajille vuosien saatossa suunnattoman määrän mielipahaa, traumoja ja syvää epätoivoa. Kyynisyys seurajohtoa kohtaan ja turhautuminen koko HJK-instituutiota ja klubilaista masokismia kohtaan onneksi unohtuvat hetkeksi ensi sunnuntaina Turussa, kun Klubi pelaa vuosiin yhden tärkeimmistä otteluistaan. Klubilaisille näitä pelejä ei todellakaan ole ollut liikaa viime kausina. On hetken tie taas kevyt kulkea.

Kymmenen vuotta sitten lokakuussa HJK hävisi tärkeän ratkaisevan ottelunsa Hakaa vastaan, kuten kävi myös kaudella 2001, kun samainen kyläseura kuritti Iiro Aallon johdolla Klubia viimeisessä ottelussa Finskin pimeässä lauantai-illassa. Monelle lienee vielä liiankin tuoreessa muistissa vuoden 2006 viimeinen kierros, kun HJK olisi voitolla Tampusta vienyt mestaruusratkaisun uusintaotteluun, mutta jälleen joutui Suomen menestyksekkäin jalkapalloseura pettymään. HC-kannattajille, jotka kiertävät oman seuransa peleissä kotona ja vieraissa, satoi tai paistoi, nämä ottelut jäävät mieleen katkerana, mutta siltikin rakkaana historiana. On huikeaa päästä ylihuomenna kiimaiselle Veritakselle. Iskeekö ikuinen totuus taas vasten kasvoja vai paistaisiko aurinko pitkästä aikaa risukasaan, se nähdään sunnuntaina.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Rahaa niin että ranteita pakottaa...

No niin. Vihdoin se sitten paljastui. Pari viikkoa sitten varmistuneen Veikkausliigan ja Urho TV:n välisen TV-sopimuksen arvo on noin 6 miljoonaa euroa. Kun sopimuksen kesto on viisi pitkää vuotta, tekee se siis noin 1,2 miljoonaa per kausi. Tosin alustavien kaavailujen mukaan korvaussummat kasvavat vasta sopimuksen vanhetessa, joten ensimmäisillä kausilla tuskin saadaan ihan noin paljoa tahnaa leivän päälle. Oli miten oli, uusi aikakausi on alkamassa suomalaisessa jalkapallossa.

Miten tähän kaikkeen sitten pitäisi oikeastaan suhtautua? Periaatteessa tässä on ilmiselvää eteenpäinmenoa aikaisempaan tilanteeseen, sillä tähän kauteen asti Veikkausliiga(tai pikemminkin Veikkaus Oy) on joutunut itse maksamaan siitä, että otteluita ylipäätään näytetään televisiossa. Tämä surullinen fakta kuvaa hyvin sitä, kuinka syvissä vesissä kotimainen liigajalkapalloilu kyntää joutuessaan tyrkyttämään itseään näkyvyyden toivossa. Urheilukanavan tv-toteutus Tuomas Virkkusen selostaessa on ollut paikoin jopa ihan kunniallista julkisuutta kotimaiselle jalkapallolle. Valitettavasti kyseinen tuote ei tällä hetkellä kiinnosta kuin korkeintään pahimpia kotimaiseen jalkapalloon vihkiytyneitä lajifriikkejä ja näitä kieroutuneita yksilöitä on todella harvassa.

Suuren yleisön silmissä epäkiinnostavan potkisliigan saamat 1,2 miljoonaa vuodessa kuulostaa summana toki kohtalaiselta, mutta kun sille löytyy 14 jakajaa, niin jäljelle jää vain murusia jaettavaksi. Keskimäärin summa on siis noin 85 000 euroa seuraa kohden, eikä tämäkään summa vastaa alkuvuosien vieläkin matalampaa jakojäännöstä. Helpoin ratkaisu seurakohtaisen potin kasvattamiseksi olisi varmastikin liigan joukkuemäärän supistaminen. Samalla voisi olettaa liigassa pelattavien kovatasoisten otteluiden määrän nousevan, millä olisi kaiken järjen mukaan myönteinen vaikutus kansainvälisiä otteluita pelaaville seuroillemme.

Asiaa ei tietenkään helpota myöskään se, että myös liigatoimisto on tungemassa lusikkaansa soppaan ja aikoo rohmuta sopimuksesta oman osansa. Nykyisinhän tilanne on siinä mielessä perverssi, että Veikkausliiga RY elelee käytännössä seurojen tuella. Liigaseurojen on esimerkiksi pakko luovuttaa kaikki parhaat kentänlaitamainospaikkansa ilmaiseksi Veikkausliigalle, jotta se voisi rahoittaa toimistokulujansa. Massiivinen markkinointiorganisaatio syö hirvittävästi resursseja, mutta tulokset ovat laihat. Kaiken tämän hulluuden joutuvat rahoittamaan liigaseurat omasta pussistaan. Muissa maissa liigaorganisaatio on seuroja varten, meillä seurat liigaa varten.

Tuolla todennäköisesti reilusti ylikanttiin spekuloimallani 85 000 eurolla vuodessa seuraa kohden ei selvästikään mitään hurjia kulutusjuhlia tulla saamaan aikaan. Toki jollekin RoPSille, Jarolle tai vaikkapa KuPSille tuollainen pieni lisätuki kauden budjettiin on varmasti ihan tervetullut lisä ja sillä voi palkata muutaman ulkomaalaisen halpatyöntekijän vaikkapa Sambiasta, Unkarista tai Bulgariasta. Kilpailu liigan häntäpäässä tulee siis varmasti kovenemaan ja ilmasilta vain kiihtyy loppukaudesta. Tietysti rahan voi käyttää myös velkoihin ja laskuihin, niin ei tarvitse turvautua palkkaturvaan tai syödä kylmää makaroonilaatikkoa pukukopissa, kuten erään liigaseuran entisen toiminnanjohtajan urbaani legenda kertoo.

Kotimaisille "suurseuroille" kuten TPS:lle tai HJK:lle ei sopimuksesta tule olemaan suurta hyötyä aiempaan verrattuna. Se ei tuo juurikaan lisäarvoa niiden toimintaedellytyksiin. Syntyykin kysymys siitä, pitääkö tv-rahojen jakamisessa noudattaa demokraattista tasajakoa vai olisiko ehkä sittenkin parempi, että myös kilpailullinen menestys huomioitaisiin? Suomen mestarille olisi nyt kerrankin mahdollisuus jakaa kunnollinen palkkio liigan voittamisesta. Tähän kun ynnätään vielä Uefan jakamat rahat Mestarien liigan karsintoihin osallistumisesta, niin kansallisen sarjan voittamisesta palkintona olisi jo jotain muutakin kuin pelkkää kunniaa. Yltiödemokraattisessa liigahallituksessa tällaisen idean läpimeno on kuitenkin epätodennäköistä, kun totutut jarruttajaseurat tietysti äänestäisivät tällaista sopimusta vastaan. Kannattaisiko silti miettiä kumpi loppujen lopuksi kehittää suomalaista jalkapalloa enemmän, tasapäistäminen ja sosiaalipalloilu vai rehti menestyksestä, yrittämisestä ja tuloksesta palkitseminen?

Mielestäni kuitenkin parasta vastinetta tv-rahoille toisi niiden sijoittaminen liigan olosuhteisiin. Pistetään nyt vihdoinkin kuntoon ne naurettavat putkitelinekatsomot tai laitetaan edes lämmitykset niille kentille joilta se edelleenkin puuttuu. Vain saattamalla olosuhteet edes hieman 2000-luvun vaatimuksia vastaaviksi voidaan tienata liigalle sen paljon kaipaamaa uskottavuutta. Eli ehdotankin, että tv-tulot korvamerkitään niiden seurojen osalta, joilla vielä on olosuhteissa puutteita. Ei taida tämäkään ehdotus tietenkään läpi mennä, mutta heitinpä pähkinän puupäille purtavaksi.

Ja jottei se karu totuus unohtuisi, niin todettakoon lopuksi ihan vaan vertailun vuoksi Suomen selkeän ykköslajin jääkiekon tv-sopimuksen arvo. Paikallinen SM-liiga nettoaa mukavat 12 miljoonaa euroa per kausi. Tämä on 10 kertaa sen minkä Veikkausliiga sopimuksellaan tienaa. Voisiko tästä päätellä, että jääkiekon SM-liiga on kymmenen kertaa uskottavampi sarja kuin "kotoinen" Veikkausliigamme?

tiistai 15. syyskuuta 2009

Mielenkiintoinen Mestarien liiga

Uefan Mestarien liigaa, tai tuttavammin UCL:ää, on jo vuosia totuttu pitämään pöhöttyneiden ja raharikkaiden seurojen sarjana. Sinne ei pienemmillä ja köyhemmillä mestareilla ole ollut asiaa kuin ehkä teoriassa. Suurten maiden kiintiöpaikat ja pikkumaille lähes mahdoton karsintasysteemi ovat pitäneet huolen, ettei tähdenlentoja ole päässyt tapahtumaan. Kun samat suurseurat pelaavat vain keskenään ja myös jakavat kansainvälisesti huippusuositun liigan tuotot sisäpiirissä, on se tarkoittanut samalla tuloerojen entistä räikeämpää kärjistymistä. Viimeisimpien tilastojen mukaan esimerkiksi Chelsea on tienannut viimeisen kuuden vuoden aikana yhteensä 183,7 miljoonaa euroa palkintorahoja. Viime kaudella ManU, Chelsea, Barcelona ja Bayern München tienasivat UCL-rahaa kukin yli 30 miljoonaa euroa. Summat saattavat kuulostaa kovilta, mutta kun ne suhteuttaa suurseurojen satojen miljoonien eurojen budjetteihin, eivät ne enää tunnukaan niin suurilta summilta. Enemmänkin kyseessä on kompromissi maailman rikkaimpien seurojen ja Euroopan jalkapalloliitto Uefan välillä. Huippuseurat lohkaisevat leijonan osan Champions Liigan tuotoista itselleen, mutta tällä järjestyksellä Uefa pystyy estämään rikkaiden irtautumisen sateenkaareensa alta ja pitämään jalkapalloperheensä tukevammin koossa.

Vaikka pelin taso ja seksikkäiden huippupelaajien määrä onkin varmasti ehdotonta huippuluokkaa Mestarien liigassa, on siitä viime aikoina jollain tavalla puuttunut se paras hohtonsa. Kaikella kunnioituksella Real Madridia, Liverpoolia, Chelseaa tai vaikkapa Juventusta kohtaan, ei meikäläinen ole jaksanut enää pitkään aikaan innostua, kun samat "kauniit ja rohkeat" tahkoavat ilta toisensa jälkeen samoja väsyneitä ja sisäsiittoisia otteluitaan. Onneksi juuri tämän takia Uefan avarakatseinen puheenjohtaja Michel Platini teki tälle kaudelle reformeja, jotka toivottavasti muuttavat liigaa edes hieman monipuolisempaan, mielenkiintoisempaan ja vähemmän säätiöidympään suuntaan.

Platinin reformit suosivat erityisesti pienten ja keskisuurten maiden mestareita, joiden ei enää tarvitse kohdata Englannin tai Espanjan kolmosia päästäkseen lihapatojen äärelle. Otetaanpa esimerkiksi vaikka Hannu Tihisen ja Veli Lammen edustama FC Zürich, joka normaalisti olisi ollut lähes mahdottoman urakan edessä karsintavaiheessa. Nyt liigapaikka irtosi voitolla latvialaisesta FC Ventspilsistä. Vastustajaksi karsinnan viimeisellä kierroksella olisi voinut toki osua myös Kyproksen, Moldovan, Unkarin tai Israelin mestari. Myös nuo seurat kohtaavat FC Zürichin kaltaisen joukkueen paljon mielummin kuin joutuisivat Arsenalin, Atletico Madridin tai Olympique Lyonin teurastettavaksi. Paikka auringossa aukeaa siis "pienille" nykyään huomattavasti helpommin kuin aiempina vuosina. Ja lohdutuksena mahdollisille "luusereille" on jaossa vielä mukava takaportti Eurooppa-liigaan.

Pienille ja keskisuurille seuroille pääsy Mestarien liigaan on todella iso juttu, sillä jo itse liigaan pääsystä napsahtaa tilille rapiat 7,1 miljoonaa euroa. Lohkovaiheessa jokainen voitto kasvattaa tiliä 800 000 eurolla ja tasuristakin irtoaa vielä 400 000 euroa. Tästä näkökulmasta katsottuna on suorastaan käsittämätöntä, että suomalaiset eivät ole kiinnostuneita tästä oljenkorresta. Mestarien liigan karsintoja ei näytetä miltään kotimaiselta tv-kanavalta. Suuri yleisö tuskin edes tietää, että sellaisia pelataan. Määrätietoisella joukkueen kokoamisella, hyvällä valmistautumisella, ennakkoluulottomalla taloudellisella satsauksella ja pienellä arpaonnella myös suomalainen joukkue voi onnistua murtautumaan sisään rahaliigan onnelaan. Pitäisi vaan pystyä kaatamaan se Itävallan, Sveitsin, Tanskan tai vaikkapa Bulgarian mestarin tasoinen vastustaja(Tampu-Levski, nevö foget...). Miettikääpä sitä, jos HJK olisi Mestarienliigan kaudellaan syksyllä 1998 päässyt käsiksi nykyisiin UCL-tienesteihin? Se olisi tienannut palkintorahaa voitollaan ja kahdella tasurilla järkyttävät 8,7 miljoonaa euroa. Se on nykyisen HJK:n yli 4 vuoden seurabudjetin verran kahisevaa. Täytyykin vilpittömästi toivoa, että raha-TPS voittaisi mestaruuden syksyllä. Ensi kaudeksi sitten Sairanen laittaisi oikein kunnolla haisemaan. Suomen mittakaavassa hyvin suurenkin panostuksen saisi helposti takaisin, jos ja kun portit vehreämmille pelikentille aukeavat...

Illalla Suomen jalkapallomaajoukkueen viime viikon epäonnen soturi Hannu Tihinen saa onneksi edes hieman lohdutusta murskautuneille MM-haaveilleen, kun mies pääsee kokeilemaan puolustustaitojaan itse Ronaldoa, Raulia, Kakaa, Xabi Alonsoa, Karim Benzemaa ja muita Real Madridin todellisia mega-vautsivau-supertähtiä vastaan. FC Zürichille, joka on siis eurooppalaisessa mittakaavassa melko pieni tai keskikokoinen seura, illan ottelun merkitys on valtava. Vaikka Sveitsin liiga onkin suhteellisen kovatasoinen sarja, ei tämän tasoista vastustajaa vastaan pääse siellä koskaan pelaamaan. Samalla toteutuu vanha kunnon "Daavid vastaan Goljat"-asetelma, jossa annetaan edes teoreettinen mahdollisuus heikommalle yllättää. Vaikka varmasti monet nauttisivatkin enemmän absoluuttisten huippuseurojen keskinäisistä kohtaamisista ja syntyvästä robottimaisen täydellisestä pelistä, on mielestäni kuitenkin paljon jännittävämpää ja mielenkiintoisempaa katsella vaihteeksi hieman piskuruisemman ja mahdollisesti myös epäseksikkäämmän seuran pyristelyä ylivoimaista pahaa jättiläistä vastaan. Eläköön FC Zürich, eläköön Debrecen, APOEL Nicosia ja Unirea Urziceni! Tällaista Mestarien liigaa minä haluan seurata.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Sedu Koskinen - sateentekijä vai tunteeton despootti?

Valkeakosken Hakan hallituksen puheenjohtaja ja suurin osakkeenomistaja Seppo "Sedu" Koskinen ei jätä ketään kylmäksi. Ravintolaparonin viimeisin tempaus oli seuran pitkäaikaisen päävalmentajan Olli "Oka" Huttusen erottaminen. Kukapa olisi uskonut, että yli 30 vuotta uskollisesti Hakaa palvellut maalivahtilegenda joutuisi lähtemään rakkaasta seurastaan näin ikävällä tavalla? Eikö Sedu oppinut mitään viime syksyn Popovitsh-episodista? Silloinkin pitkään seuraa palvellut seuraikoni laitettiin kylmästi pihalle ilman minkäänlaista mahdollisuutta tyylikkäisiin jäähyväisiin. Sedun maine Hakan sateentekijänä sai ikävän tahran.

Kuten Vallun tapauksessakin kävi, myös Huttusen potkut ovat herättäneet paljon närkästystä jalkapallopiireissä, jossa niitä pidetään epäoikeudenmukaisina ja asiattomina. Kun katsoo Hakan pelaajamateriaalia, niin seura on pärjännyt vähintäänkin kohtuullisesti jalkapalloliigassa ja varsinkin alkukausi oli suorastaan loistava. Samoin potkujen ajankohta kummastuttaa. Oka Huttunen on ollut syyskuun alun maajoukkueen matkassa ja joutui ottamaan kengän kuvan takapuoleensa puhelimen välityksellä. Eikö Sedulla ollut pokkaa tehdä ratkaisua kasvotusten?

Voidaan vain arvuutella miten käy, jos Sedun äkkinäisiin ja hätäisiltä vaikuttaviin ratkaisuihin perustuva johtamistyyli ei tuotakaan haluttua tulosta. Loppuuko kiinnostus, kun pikavoittoja ei olekaan näkyvissä? Valitettavasti Sedu on jo ehtinyt valitella minne vanhat sponsorit ovat kaikonneet hänen tulonsa myötä. Mikäs ihme tuo oikeastaan on? Valkeakoskella, joka on vanha tehdasyhteiskunta, ollaan vuosikymmenien saatossa totuttu hieman toisenlaiseen johtamiskulttuuriin. Vaikka 1900-luvun tehtaanpatruunalla oli kova valta ja kontrolli työntekijöidensä elämään, sisältyi siihen myös tietty turvallisuus ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Sedusta ei ole uudeksi patruunaksi vaan hän noudattaa nykypäivän kylmää bisnesjohtamista. Ehkä tuo tyyli ei miellytä valkeakoskelaisia, varsinkaan nyt kun kansan suosimat seuralegendat ovat saaneet kenkää kerta toisensa jälkeen.

Tunteettomasta tulosjohtamisesta huolimatta on Koskinen silti tuonut paljon hyviä asioita Hakaan. Vaikka kuinka purnaisi Sedun menettelytapoja vastaan, on Hakan peli pyörinyt tällä kaudella paremmin ilman poispotkittua Vallu Popovitshia, jonka panos tämän kauden HJK:ssa on ollut melkoinen pannukakku. Positiivista Hakan uudistuneessa ilmeessä ovat myös olleet esimerkiksi pitkästä aikaa kasvaneet yleisömäärät Tehtiksellä, stadionin katsomoiden ja ravintoloiden kunnostaminen, vanhan perinteikkään logon palauttaminen pelipaitaan ja talouden tervehdyttäminen.

Omassa blogissaan Sedu kertoo upottaneensa vuoden aikana seuraan rahaa jo toista miljoonaa euroa. Ilman Koskisen rahoja olisi Hakan menestys ja samalla koko olemassaolo pahasti vaakalaudalla. Tehtaan hylkäämä seura pyristelisi tuossa tapauksessa ehkä putoamistaisteluissa tai jopa aivan toisella sarjatasolla. Tällaisia jalkapalloa rakastavia mesenaatteja suomalainen jalkapallo kipeästi kaipaa. Ilman rahaa ei voida kehittää toimintaa ammattimaisempaan suuntaan. Sedu Koskisen Hakalla on toivoa, paperitehtaan hylkäämällä Hakalla sitä ei ollut.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Hölmöläistarinoita Tampereelta

Tampereella kuohuu jälleen. Tampereen virkamiesjohto on saanut viimeisimmäksi kuningasideakseen käyttää jalkapallojunioreiden nurmikenttiä Tampereen messujen parkkipaikkana. Tällaiselta näytti Pirkkahallin nurmikentillä tänään, kun eräs harrastajakuvaaja kävi paikanpäällä toteamassa tunnelman.

Hiljaiseksi vetää. Miten voi ylipäätään olla mahdollista, että tonnien painoisia henkilöautoja ja jopa maastoautoja päästetään ruopimaan syksyiselle märälle nurmelle? Omasta nuoruudestani muistan hyvin kuinka kaupunki pihtasi kenttiään meiltä jalkapalloilijoilta hyvin tarkkaan. Pöllyävillä hiekkakentillä joutui potkimaan aina touko-kesäkuun vaihteeseen asti. Ja kesällä sateen sattuessa ei ollut puhettakaan, että olisi päässyt Raholan nurtsille höntsäämään. "Kentälle meno kielletty"-kyltti oli surullisen tuttu näky niin Lamminpään, Hervannan kuin Vehmaistenkin kentillä. Taitaakin olla niin, että laki on kaikille sama, vain tuomiot vaihtelevat?

Myös Aamulehti reagoi nurmikentille parkkeeraamiseen ja julkaisi harrastelijakuvaajan videon perusteella uutisen otsikoiden sen aluksi "Jalkapalloväki raivoaa: Onko pysäköinti nurmikentän järkevää käyttöä?" Hetken kuluttua uutista kuitenkin muutettiin messukeskuksen vastineen pohjalta. Ei hätää. Kenttiä onkin "vahvistettu hiekoittamalla", joten ei syytä paniikkiin. Ei hemmetti sentään. Hiekkaa nurmikentälle? Mahtavaa Tampere. Tätä juuri kaipasimmekin! Jos kertoisin tämän hölmöläistarinan joillekin ulkomaalaisista ystävistäni, niin he tuskin uskoisivat tarinaa todeksi.

Sinänsä Tampereen tilanne tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Tampere ei viime vuosina ole suhtautunut juuri minkäänlaiseen liikuntapalveluiden parantamiseen tai edes ylläpitämiseen myötämielisesti. Ja onhan Tampere jo vuosia ollut tunnettu uusliberaalin politiikan edelläkävijänä tilaajatuottaja-malleineen ja negatiivista huomiota herättäneine laiminlyönteineen esimerkiksi sosiaalipalveluissa ja kulttuuripuolella. Nykyinen virkamiesjohto näkee nuorten urheiluharrastamisen ja liikuntapaikat ilmeisesti vain turhana törsäämisenä, eikä näe minkäänmoista tarvetta pitää näitä asioita vastuualueenaan. Vain yksi poikkeus vahvistaa säännön: se on tietysti kaupungin pyhä lehmä jääkiekko. Kesän aikana Hakametsän jo kenties monettako kertaa rempattuun jäähalliin rakennettiin taas vähän lisää aitioita, uusi videotaulu ja uusittiin istuimia. Kyllä taas kelpaa virkamiesjohdon seurata keppitappelua parhailta paikoilta? Että silleen.

Ai niin, tiesittekö muuten, mikä yhdistää Tampereen Messu- ja Urheilukeskus Oy:n hallituksen puheenjohtaja Hannu Soroa ja Tampereen kaupungin liikuntaviraston käyttöpäällikkö Matti Kaariota? Niinpä. Molemmat kun ovat pitkän linjan jääkiekkomiehiä. Tuskinpa mistään sen suuremmasta salaliitosta on kyse, mutta ei ihme jos jalkapalloihmisillä alkaa mitta olemaan täysi.

Tampereen jalkapalloväelle haluaisin kuitenkin antaa pienen varoituksen sanan: liialliseen mielenosoittamiseen ja ainaiseen valittamiseen liittyy tiettyjä riskejä. Huhut viime keväältä nimittäin kertovat, että kun jalkapalloseurat pitivät Kaupin kentillä mielenosoituksen olosuhteiden parantamisen puolesta, uhkasi eräs nimeltä mainitsematon kaupungin käyttöpäällikkö siirtää kostoksi kaikki auraustraktorit lopullisesti pois Kaupin lumisilta tekonurmilta. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Onneksi se kauan odotettu SM-liigakausi on jo ovella. Morjens.

Menetetyn toivon syksy?

Istun läppärini kanssa keittiössä, katselen ikkunasta Vantaan harmaata pesusaavitaivasta ja toivon ihmettä. Nousen, nojaan ikkunalautaan ja vilkaisen etelään. Siellä, Walesin suunnassa, ihmeen pitäisi keskiviikkoiltana toteutua.

Mistä on kyse? No siitä tietenkin, että Walesin jalkapallomaajoukkueen pitäisi voittaa suuri ja mahtava Venäjä MM-karsintaottelussa Millenium Stadionilla. Se pitäisi vielä hengissä niitä ohuita toiveita, joita Suomen maajoukkueella on jatkoonpääsystä MM-jatkokarsintaan.

Lauantainahan Venäjä selätti puolivillaisella esityksellä lilliputti-Liechtensteinin maalein 3-0. Tämä siitäkin huolimatta, että joukkueelta uupui kokoonpanosta suurimmat tähdet Arsenal-Arshavin ja Chelsea-Zhirkov. Tosin Hannu Tihisen tietotoimistosta tihkuneiden tietojen mukaan Liechtenstein olisi pelannut Moskovassa hieman puolivaloilla, joten mikään paras mittari Venäjän nykykunnosta ottelu ei ollut. Ja sehän tietää samalla vaikeuksia Suomelle, joka saa vastaansa itseluottamusta uhkuvan vastustajan. Kaiken lisäksi Suomella oli vaikeuksia jo kesäkuussa, kun Liechtenstein teki näiden karsintojen ainoan maalinsa Suomen verkkoon, aivan kuten Azerbaidzan lauantaina. Tarkkana pitää siis myös Suomen olla.

Varmaa on, että keskiviikkona Venäjä tulee kohtaamaan selvästi tasokkaamman vastuksen kuin lauantaina. Vaikka nämä karsinnat ovatkin olleet rimanalitus Walesin maajoukkueelta, toivoa sopii, että John Toshack on saanut iskostettua pelaajiinsa uutta virtaa. Wales pelaa kunniasta ja heille olisi mahtava juttu kaataa Venäjä. Toivotaan myös, että Millenium Stadium täyttyisi hieman eri tyyliin kuin vaikkapa Suomea vastaan maaliskuussa, kun itse olin paikanpäällä.

Itse jaksan uskoa siihen, että Wales tulee olemaan paha vastus Venäjälle. Karsintojen avausottelussa Luzhnikilla Wales antoi kelpo vastuksen Venäjälle. Silloin Venäjä teki voittomaalinsa vasta 9 minuuttia ennen loppua. Parastahan olisi, että Venäjän upottaisi itse vanha Suomen vihaaja Craig Bellamy. Antaisikohan siinäkään tapauksessa Suomen maajoukkueen kannattajat anteeksi ne sammakot, joita Craig päästi maaliskuussa suustaan?

Lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että vaikka Wales jostain kumman syystä pystyisi Suomea auttamaan, on matka MM-lopputurnaukseen senkin jälkeen vielä auttamattoman kivinen ja pitkä. Mutta niin kauan kun on toivoa, ei pidä luovuttaa. Nostan suuresti hattua kaikille niille Suomen kannattajille, jotka matkustivat lauantaina Länkäraniin kannattamaan Suomen voittoon. Nostan myös hattua niille, jotka suuntaavat Vaduziin todistamaan Suomen pakkovoittoa Liechtensteinista. Ja tietysti haluan lähettää terveisiä kaikille Walesin faneille Cardiffiin: kaatakaa ryssä ja pelatkaa Suomi Afrikkaan!

P.S. Lämpimästi tervetuloa uuteen blogiini!